Kolme vuotta sitten ihastuin ja sitten rakastuin(elämäni ensimmäistä kertaa)aivan ihanaan mieheen..tai niin luulin. Kuitenkin jo parin kk:den jälkeen luottamus alkoi rakoilla, mutta asiat eivät olleet mitä suuria tai hirveän ongelmallisia, niin niistä päästiin yli. Kuitenkin kun olimme vähän päälle vuoden seurustelleet, päätti poikaystäväni vaihtaa minut toiseen.Tiesin kuitenkin koko ajan että poikaystäväni katuu sitä(vaikkemme edes jutelleet). Olimme 4kk erossa, kunnes kerran sitten päädyttiin keskustelemaan asiat läpi ja samalla päätimme palata takaisin yhteen. Sitä onnea kesti melkein vuoden taas kunnes päätimme yhteistuumin erota, kun suhteemme olisi muuten muuttunut vaikeaksi kaukosuhteeksi. Emme kuitenkaan taaskaan pystyneet olemaan toisistamme erossa ja palasimme taas yhteen. Kun tuosta yhteenpalaamisesta oli kulunut n.puoli vuotta, poikaystäväni taas päätti ettei haluakkaan minua..erosimme ja hetken päästä hänellä oli jo uusi..siitä on nyt pari kuukautta aikaa.
En tiedä mitä tehdä. Pääsin eromme jälkeen ihan kohtalaisen hyvin eteenpäin, mutta kokoajan tuntuu että me kuulumme yhteen. Olemme kuin yö ja päivä, mutta se mitä välillämme oli..en usko että kukaan pystyy sitä korvaamaan. Rakastan häntä yli kaiken ja vaikka minulle sanotaan koko ajan että parempi näin, ja ei tuollaisista on/off suhteista voi ikinä mitään tulla, en halua uskoa(vaikka sisimmässäni tiedänkin asian olevan niin), sillä en ymmärrä, että miksi olisimme edes palanneet aiemmin yhteen takaisin, jollei sillä olisi ollut jotain tarkoitusta..
Tämä exäni on hyvin ailahtelevainen. Tänään hän haluaa tätä, huomenna toista, mutta tuntuu, että vain minä, voin silti oikeasti ymmärtää ja kestää häntä ja tätä tuuliviiri ominaisuutta. En voi uskoa että tämä uusi jonka kanssa hän on, olisi joku ihmeellinen ja ainoa oikea, vaan ainostaan taas se "joku uusi" mikä nyt hetken viehättää, niinkuin kaikki muukin uusi mitä hänellä on..
Aina välillä tulee kyyneleet silmiin, ku sattuu niin paljon ajatella häntä toisen kanssa..Me kuulumme yhteen! Minä olen hänelle se oikea! Vain minä voin rakastaa häntä niin paljon kuin hän ansaitsee, ei kukaan muu..
Itsekkin olen tutustunut uuteen ihmiseen..se on kuitenkin hyvin alussa, enkä tiedä voiko siitä kehittyä mitään, kun en edes alussa tuntenut sellaista kemiaa välillämme, niinkuin tunsin exäni kohdalla.
En tiedä mitä pitäisi tehdä..exäni ei halua edes puhua minulle(olen ollut minäkin aika kamala häntä kohtaan), vaikka haluaisin hänen vain ymmärtävän että tämä hänen nykyinen elämän vaiheensa, on vain se hetki, se vaihe jota hän taas hetken jaksaa elää, kunnes taas tulee muuta, vaikka hän väittääkin että nyt tietää mitä tekee..(on sanonut noin ennenkin)
Pitäisikö minun vain yrittää päästä irti, unohtaa kaikki mitä meillä oli ja yrittää keskittyä tähän uuteen tuttavuuteen vai antaa sekin olla ja..jotain.
Kiitos sille joka jaksoi lukea loppuun..(kirjoitus virheitä voi löytyä paljonkin, anteeksi siitä)ja sille joka vielä jaksaa kommentoida :)
En tiedä mitä tehdä. Pääsin eromme jälkeen ihan kohtalaisen hyvin eteenpäin, mutta kokoajan tuntuu että me kuulumme yhteen. Olemme kuin yö ja päivä, mutta se mitä välillämme oli..en usko että kukaan pystyy sitä korvaamaan. Rakastan häntä yli kaiken ja vaikka minulle sanotaan koko ajan että parempi näin, ja ei tuollaisista on/off suhteista voi ikinä mitään tulla, en halua uskoa(vaikka sisimmässäni tiedänkin asian olevan niin), sillä en ymmärrä, että miksi olisimme edes palanneet aiemmin yhteen takaisin, jollei sillä olisi ollut jotain tarkoitusta..
Tämä exäni on hyvin ailahtelevainen. Tänään hän haluaa tätä, huomenna toista, mutta tuntuu, että vain minä, voin silti oikeasti ymmärtää ja kestää häntä ja tätä tuuliviiri ominaisuutta. En voi uskoa että tämä uusi jonka kanssa hän on, olisi joku ihmeellinen ja ainoa oikea, vaan ainostaan taas se "joku uusi" mikä nyt hetken viehättää, niinkuin kaikki muukin uusi mitä hänellä on..
Aina välillä tulee kyyneleet silmiin, ku sattuu niin paljon ajatella häntä toisen kanssa..Me kuulumme yhteen! Minä olen hänelle se oikea! Vain minä voin rakastaa häntä niin paljon kuin hän ansaitsee, ei kukaan muu..
Itsekkin olen tutustunut uuteen ihmiseen..se on kuitenkin hyvin alussa, enkä tiedä voiko siitä kehittyä mitään, kun en edes alussa tuntenut sellaista kemiaa välillämme, niinkuin tunsin exäni kohdalla.
En tiedä mitä pitäisi tehdä..exäni ei halua edes puhua minulle(olen ollut minäkin aika kamala häntä kohtaan), vaikka haluaisin hänen vain ymmärtävän että tämä hänen nykyinen elämän vaiheensa, on vain se hetki, se vaihe jota hän taas hetken jaksaa elää, kunnes taas tulee muuta, vaikka hän väittääkin että nyt tietää mitä tekee..(on sanonut noin ennenkin)
Pitäisikö minun vain yrittää päästä irti, unohtaa kaikki mitä meillä oli ja yrittää keskittyä tähän uuteen tuttavuuteen vai antaa sekin olla ja..jotain.
Kiitos sille joka jaksoi lukea loppuun..(kirjoitus virheitä voi löytyä paljonkin, anteeksi siitä)ja sille joka vielä jaksaa kommentoida :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoituksestasi tuli mieleen samankaltainen ailahtelevaisuus kuin erään julkkisparin tiimellyksistä, paitsi että teille varmaankin väkivaltaisuus suhteessa on vierasta, toivon mukaan. Tosin henkinen väkivalta on usein vielä piinaavampaa -no tietysti vaikeusasteista riippuen. Kyllä taitaa olla kyse ns.läheisriippuvuudesta, jossa suhteessa rakkaus ja toiseen kiinnittyminen ei niin ole olennaista vaan se, että on turvallista tietää, että on JOKU, josta jollain tapaa "huolehtia" -ettei tuntisi oloaan yksinäiseksi. Läheisyyden tarpeet ovat siis toisenlaiset kuin perinteisessä (?) parisuhteessa, jossa koetetaan päästä komromisseihin yhdessä, ja välitetään toisesta aidosti. Läheisriippuvuushan voi olla vain vaikka seksuuaalista vetovoimaa toiseen. Eihän sillä pitkälle pelkästään pötki.. No, sanat on vaikea tähän valita, mutta musta vaan TUNTUU, että jos uskaltaisit miettiä todella tailannettasi, mitä järkeä siinä exän ja sun välisessä suhteessa onkaan, ja jos ei kovin paljoa, päästäisit irti. Elämä on elettäväksi, ei hukattavaksi...
Oletko tutustunut Tommy Hellstenin kirjoihin, mm.Virtahepo olohuoneessa yms. Noin vinkiksi vaan. Ihan oma valinta sun elämä on, mut jos et ole tyytyväinen, jokin lienee vialla? Voimia!
Ei löytynyt fyysistäväkivaltaa. Psyykksitä varmaan, kun en tajunnut aiemmin ettei suhteesta tule mitään ja vaan sen rakkauden takia kestin kaiken. En oikeinusko että kyse olisi läheisriippuvuudesta. Tiedän ettei siinä ole järkeä ja kyllä minä jo elämässäni eteenpäin olen mennytkin, mutta kyse on siitä, että vaikka päästäisin irti, olisi se vain itseni pettämistä..vakuuttelua että nyt olen päässyt irti, ja sitte kun joskus hänet näkisin, ymmärtäisin että olen vain valehdellut itselleni. ja tulenko koskaan tutustumaan ihmiseen joka heti, samalla tavalla sytyttäisi sellaisia tunteita..kiitos tsempistä:)