Tää tarina minusta ja "parhaasta" ystävästäni on aika sekava, mutta yritän kirjoittaa parhaani mukaan...
Olemme olleet ystäviä 23-vuotta, joista voi vähentää muutaman vuoden "välirikon" vuoksi. Ystäväni on aika hallitseva tyyppi, joka ei ole kuitenkaan minua hirveästi haitannut, koska hän on myös ihana ihminen. Kouluaikoina olin kuitenkin jo hieman ahdistunut, varsinkin yläasteella, kun en voinut sanoa omaa pielipidettäni asioista. Jos avasin suuni, niin jäin aina yksin. Toiset meidän ystävät eivät "uskaltaneet" olla erimieltä eli he lähtivät tämän ystävän matkaan ja minä jäin yksin, enhän halunnut olla yksin, niin kuin ei varmaan kukaan muukaan yläasteikäinen, joten pidin suuni kiinni. Viimeisellä luokalla olin jo niin "kypsä" ystävääni, että itkin asiasta äidillenikin ja sanoin, että kun koulut loppuvat, en halua enää ikinä tavata ystävääni. Enkä ollutkaan yhteydessä n. puoleen vuoteen.
Ystävyytemme kuitenkin jatkui, eikä koskaan puhuttu, mistä välirikkomme johtui. Joskus aikuisiällä kuitenkin asia tuli esille ja silloin sanoin muillekin ystäville, että kuinka he kulkivat ja tekivät kaiken, mitä tämä yksi ystävä käski, eivätkä koskaan sanoneet omaa mielipidettään ja kerroin myös syyn, miksi olin itsekin hiljaa. Tälle ystävälle sanoin myös, miltä minusta silloin tuntui. Hän tuntui ymmärtävän nyt aikuisiällä hyvin asian.
Olemme käyneet yhdessä läpi onnen hetkiä sekä suruja. Hän on tukenut minua äitini menetyksen aikana sekä kun kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän on todellinen ystävä, kun tarvitsee apua. Hän osaa kuunnella, mutta olen nyt myöhemmin tajunnut, että hän ei osaa kuitenkaan pitää suutaan kiinni. Esimerkkinä voin kertoa, kun kerran ravintolassa näin kaverini kaverin miehen, jonka kanssa en ole koskaan oikein tullut toimeen, niin hän sanoi minulle, että "odottaa oikein innolla, kun tämä ystäväni kertoo, että miten huonosti minulla menee". Olin hieman ällikällä... Minulla oli mennyt huonosti, mutta sillä hetkellä ei enää. Eihän ystäväni voinut tietää, miten minulla meni, koska olimme taas välirikossa, hän tiesi vaan sen, että minulla oli mennyt huonosti, koska ystäväthän tietävät, miten toisella menee. Tuli kieltämättä todella pettynyt olo, kun en edes tiennyt, että mitä kaikkea ystäväni oli minusta puhunut.
Ystävällänni on tapan morkata muitten miehiä. Juttelimme tossa eräänä päivä erään toisen ystävän kanssa ja totesimme, että tämä ystävämme ei pidä kenenkää puolisosta ja totesimme, että ekhä häneltä täytyisi kysyä lupa kenet puolisoksi valitsemme. Totesimme myös sen, että ehkä olemme itse myös osasyyllisiä, ystävämme mielipiteisiin, koska yleensä tulee aina helpommin kerrtottua ystäville riidoista kun siitä, että menee hyvin. Ehkä hänelle on kuvitelma, että kaikkien puolisot kohtelevat meitä huonosti...
Tämän hallitsevuuden huomaa siitä vieläkin, että hän päättää milloin ollaan väleissä ja milloin ei, hän ei edes vastaa puhelimeen, kun hänelle soitetaan, jos häntä ei huvita. Nytkin kun olimme huimat muutama kuukausi väleissä, ennen tätä nykyistä välirikkoa, niin hän soittele humalassa, mutta, jos minä soitin päivällä, niin hän ei vastannut. Huomasin senkin, että mietin koko ajan, mitä sanon, etten loukkaisi ystävääni. Mielestäni se ei ole oikein. Ei minun tarvitse muiden ystävieni seurassa varoa sanomisiani.
Välirikkohan sitten taas tuli, kun en pitänyt suutani kiinni vaan sanoin asiani, tiesin jo etukäteen, että tämä ystäväni loukkaantuisi. En kuitenkaan voinut pitää suutani kiinni, koska asia koski lastani ja hänen lastaan, jotka olivat myös ystäviä. En pidä siitä, että lapselle mennään sanomaan, "anna nyt "ollin" olla ja leiki sä täällä omien kavereittesi kanssa", syy oli se, että näillä lapsilla meni pari tapaamista ohitse, oli vuoroin pientä epäselvyyttä. Sanoin ystävälleni, että virheitähän ne lapsetkin oppii, ehkä ne on sitten seuraavalla kerralla samassa paikassa samaan aikaan ja sanoin myös, että anna nyt edes lasten olla ja valita omat ystävät, äläkä puutu siihen. Minun lapseni oli sinä päivänä kysynyt hänen lapseltaan, että voisiko olla hänen kanssaan, vastaus oli kielteinen, lapseni kysyi miksi, niin sekin oli suuri asia, siellä päässä oli tämä toinen lapsi ihmetellyt, miksi lapseni oli kysynyt miksi ja pitääkö aina kaikkeen olla syy. Josta sain viestin ystävältäni, muistutin ystävääni, että eikö toi kysymys ollut meidänkin nuoruudessa ihan normaalia, en näe mitään pahaa, jos lapsi kysyy toiseslta lapselta miksi ei voi leikkiä. Onko teistä? Pitäisikö minun nyt opettaa lastani, ettei saa koskaan kysyä miksi...? Joku oli ilmeiseti liikaa, koska yhteydenpitomme loppui siihen.
Nyt olen yllättävän helpottunut, koska minun ei tarvitse miettiä, mitä sanon. Minulla on nyt ystäviä joiden seurassa voin olla oma itseni. Tämä ystäväni on laittanut välimme poikki muutaman kerran, minä ainoastaan silloin yläasteen jälkeen, eikä ystäväni edes vaivaudu kertomaan, mistä on loukkaantunut. Nytkin viimeisen eron jälkeen laitoin viestin, jossa kysyin, että et kai suuttunut sanomisistani, niin ystävältäni tuli viesti takaisin, että todellakin suutuin.
Ainoa mikä tässä häiritsee on se, että hän kertoi lapsistaan. Molemmat käyvät psykiatrilla. Ystäväni opiskelee tällä hetkellä ja on vapaaehtoistyössä, tukihenkilönä ja puuttuu naapureiden, ystävien jne. asioihin. Mieleni tekisi sanoa hänelle, että se on hienoa, että välittää ihmisistä, mutta et voi yksin parantaa maailmaa. Parantamisen voisit aloittaa omasta perheestäsi. Omien lasten "ongelmat" on oire jostain... Viime vuoden lopullakin he vuokrasivat mökin, johon piti mennä lasten ehdoilla, kun äidillä oli ollut niin kiire opiskelun aikana, niin pientä hyvitystä lapsille. Hän soitti sieltä ja yllätys, yllätys, hän oli humalassa. En ymmärrä, mitä se alkoholi oli "lastenviikonloppuna" mukana. Joulu aatosta kertoi myös, että joi viiniä ja lähti lasten kanssa pyllymäkeen, jolloin toinen lapsista kysyi, että oletko äiti kännissä... Yhden tapauksen kertoi viime syksystä, heillä oli vieraita "istumassa iltaa", jossa tapahtui myös paha "yhteen otto" ja lapset olivat paikalla näkemässä. Ihmettelen vaan miksi he eivät olleet hoidossa, jos viettää iltaa, johon kuuluu kännin veto. Eikö olisi tämän paljon auttavan ihmisen aloitettava auttaminen omasta perheestä? Mitä mieltä olette? Mitä teen, olen kuitenkin huolissani lasten tulevaisuudesta.
En ole ainoa ystävä, kenen kanssa hän on välit laittanut poikki. Eräskin ystävämme sanoi, että milloinkahan on minun vuoroni. Ajatelkaa, pelätäänkö me todella niin paljon tämän ystävämme menettämistä, että mietimme jo etukäteen, että milloin tulee välirikko... Outoa...
Täytyy kuitenkin muistaa tätä lukiessa, että asioissa on aina kaksi puolta ja näemme asiat eri kantilta. Ei ole koskaan yhtä ainoaa oikeata versiota. Kaikkeen, en edes tiedä vastausta, koska emme ole näistä juurikaan puhuneet.
Mukavaa kevättä kaikille!
Olemme olleet ystäviä 23-vuotta, joista voi vähentää muutaman vuoden "välirikon" vuoksi. Ystäväni on aika hallitseva tyyppi, joka ei ole kuitenkaan minua hirveästi haitannut, koska hän on myös ihana ihminen. Kouluaikoina olin kuitenkin jo hieman ahdistunut, varsinkin yläasteella, kun en voinut sanoa omaa pielipidettäni asioista. Jos avasin suuni, niin jäin aina yksin. Toiset meidän ystävät eivät "uskaltaneet" olla erimieltä eli he lähtivät tämän ystävän matkaan ja minä jäin yksin, enhän halunnut olla yksin, niin kuin ei varmaan kukaan muukaan yläasteikäinen, joten pidin suuni kiinni. Viimeisellä luokalla olin jo niin "kypsä" ystävääni, että itkin asiasta äidillenikin ja sanoin, että kun koulut loppuvat, en halua enää ikinä tavata ystävääni. Enkä ollutkaan yhteydessä n. puoleen vuoteen.
Ystävyytemme kuitenkin jatkui, eikä koskaan puhuttu, mistä välirikkomme johtui. Joskus aikuisiällä kuitenkin asia tuli esille ja silloin sanoin muillekin ystäville, että kuinka he kulkivat ja tekivät kaiken, mitä tämä yksi ystävä käski, eivätkä koskaan sanoneet omaa mielipidettään ja kerroin myös syyn, miksi olin itsekin hiljaa. Tälle ystävälle sanoin myös, miltä minusta silloin tuntui. Hän tuntui ymmärtävän nyt aikuisiällä hyvin asian.
Olemme käyneet yhdessä läpi onnen hetkiä sekä suruja. Hän on tukenut minua äitini menetyksen aikana sekä kun kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän on todellinen ystävä, kun tarvitsee apua. Hän osaa kuunnella, mutta olen nyt myöhemmin tajunnut, että hän ei osaa kuitenkaan pitää suutaan kiinni. Esimerkkinä voin kertoa, kun kerran ravintolassa näin kaverini kaverin miehen, jonka kanssa en ole koskaan oikein tullut toimeen, niin hän sanoi minulle, että "odottaa oikein innolla, kun tämä ystäväni kertoo, että miten huonosti minulla menee". Olin hieman ällikällä... Minulla oli mennyt huonosti, mutta sillä hetkellä ei enää. Eihän ystäväni voinut tietää, miten minulla meni, koska olimme taas välirikossa, hän tiesi vaan sen, että minulla oli mennyt huonosti, koska ystäväthän tietävät, miten toisella menee. Tuli kieltämättä todella pettynyt olo, kun en edes tiennyt, että mitä kaikkea ystäväni oli minusta puhunut.
Ystävällänni on tapan morkata muitten miehiä. Juttelimme tossa eräänä päivä erään toisen ystävän kanssa ja totesimme, että tämä ystävämme ei pidä kenenkää puolisosta ja totesimme, että ekhä häneltä täytyisi kysyä lupa kenet puolisoksi valitsemme. Totesimme myös sen, että ehkä olemme itse myös osasyyllisiä, ystävämme mielipiteisiin, koska yleensä tulee aina helpommin kerrtottua ystäville riidoista kun siitä, että menee hyvin. Ehkä hänelle on kuvitelma, että kaikkien puolisot kohtelevat meitä huonosti...
Tämän hallitsevuuden huomaa siitä vieläkin, että hän päättää milloin ollaan väleissä ja milloin ei, hän ei edes vastaa puhelimeen, kun hänelle soitetaan, jos häntä ei huvita. Nytkin kun olimme huimat muutama kuukausi väleissä, ennen tätä nykyistä välirikkoa, niin hän soittele humalassa, mutta, jos minä soitin päivällä, niin hän ei vastannut. Huomasin senkin, että mietin koko ajan, mitä sanon, etten loukkaisi ystävääni. Mielestäni se ei ole oikein. Ei minun tarvitse muiden ystävieni seurassa varoa sanomisiani.
Välirikkohan sitten taas tuli, kun en pitänyt suutani kiinni vaan sanoin asiani, tiesin jo etukäteen, että tämä ystäväni loukkaantuisi. En kuitenkaan voinut pitää suutani kiinni, koska asia koski lastani ja hänen lastaan, jotka olivat myös ystäviä. En pidä siitä, että lapselle mennään sanomaan, "anna nyt "ollin" olla ja leiki sä täällä omien kavereittesi kanssa", syy oli se, että näillä lapsilla meni pari tapaamista ohitse, oli vuoroin pientä epäselvyyttä. Sanoin ystävälleni, että virheitähän ne lapsetkin oppii, ehkä ne on sitten seuraavalla kerralla samassa paikassa samaan aikaan ja sanoin myös, että anna nyt edes lasten olla ja valita omat ystävät, äläkä puutu siihen. Minun lapseni oli sinä päivänä kysynyt hänen lapseltaan, että voisiko olla hänen kanssaan, vastaus oli kielteinen, lapseni kysyi miksi, niin sekin oli suuri asia, siellä päässä oli tämä toinen lapsi ihmetellyt, miksi lapseni oli kysynyt miksi ja pitääkö aina kaikkeen olla syy. Josta sain viestin ystävältäni, muistutin ystävääni, että eikö toi kysymys ollut meidänkin nuoruudessa ihan normaalia, en näe mitään pahaa, jos lapsi kysyy toiseslta lapselta miksi ei voi leikkiä. Onko teistä? Pitäisikö minun nyt opettaa lastani, ettei saa koskaan kysyä miksi...? Joku oli ilmeiseti liikaa, koska yhteydenpitomme loppui siihen.
Nyt olen yllättävän helpottunut, koska minun ei tarvitse miettiä, mitä sanon. Minulla on nyt ystäviä joiden seurassa voin olla oma itseni. Tämä ystäväni on laittanut välimme poikki muutaman kerran, minä ainoastaan silloin yläasteen jälkeen, eikä ystäväni edes vaivaudu kertomaan, mistä on loukkaantunut. Nytkin viimeisen eron jälkeen laitoin viestin, jossa kysyin, että et kai suuttunut sanomisistani, niin ystävältäni tuli viesti takaisin, että todellakin suutuin.
Ainoa mikä tässä häiritsee on se, että hän kertoi lapsistaan. Molemmat käyvät psykiatrilla. Ystäväni opiskelee tällä hetkellä ja on vapaaehtoistyössä, tukihenkilönä ja puuttuu naapureiden, ystävien jne. asioihin. Mieleni tekisi sanoa hänelle, että se on hienoa, että välittää ihmisistä, mutta et voi yksin parantaa maailmaa. Parantamisen voisit aloittaa omasta perheestäsi. Omien lasten "ongelmat" on oire jostain... Viime vuoden lopullakin he vuokrasivat mökin, johon piti mennä lasten ehdoilla, kun äidillä oli ollut niin kiire opiskelun aikana, niin pientä hyvitystä lapsille. Hän soitti sieltä ja yllätys, yllätys, hän oli humalassa. En ymmärrä, mitä se alkoholi oli "lastenviikonloppuna" mukana. Joulu aatosta kertoi myös, että joi viiniä ja lähti lasten kanssa pyllymäkeen, jolloin toinen lapsista kysyi, että oletko äiti kännissä... Yhden tapauksen kertoi viime syksystä, heillä oli vieraita "istumassa iltaa", jossa tapahtui myös paha "yhteen otto" ja lapset olivat paikalla näkemässä. Ihmettelen vaan miksi he eivät olleet hoidossa, jos viettää iltaa, johon kuuluu kännin veto. Eikö olisi tämän paljon auttavan ihmisen aloitettava auttaminen omasta perheestä? Mitä mieltä olette? Mitä teen, olen kuitenkin huolissani lasten tulevaisuudesta.
En ole ainoa ystävä, kenen kanssa hän on välit laittanut poikki. Eräskin ystävämme sanoi, että milloinkahan on minun vuoroni. Ajatelkaa, pelätäänkö me todella niin paljon tämän ystävämme menettämistä, että mietimme jo etukäteen, että milloin tulee välirikko... Outoa...
Täytyy kuitenkin muistaa tätä lukiessa, että asioissa on aina kaksi puolta ja näemme asiat eri kantilta. Ei ole koskaan yhtä ainoaa oikeata versiota. Kaikkeen, en edes tiedä vastausta, koska emme ole näistä juurikaan puhuneet.
Mukavaa kevättä kaikille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaikeaa... jotkut ihmiset on dominoivia. Ympäristönsä kannalta väärällä tavalla, eli kaikki ovat lopultakin vain varpaillaan ja yrittävät miellyttää diktaattoria. Itse en pysty sietämään lainkaan tuon kaltaisia ihmisiä tuttavapiirissäni, vaikka he osaisivat esittää välillä miten ihanaakin.
Minusta on hienoa, jos omassa elämässään kärsineet ihmiset - kuka ei ole sellainen - pystyvät antamaan toisille tukea vaikeilla hetkillä ja muutenkin. Joidenkin kanssa tosin tuntuu, kuin toisten ongelmien märehtiminen olisi itsetarkoitus ja tekisi jotenkin hyvää... sen märehtijän omalle itsetunnolle. Tarkoitan, että henkilö on miltei innoissaan ongelmistasi ja siitä, että sinulla menee huonosti. Voidakseen neuvoa ja auttaa sinua. Mutta yllättäen hän ei olekaan kovin iloinen menestyksestäsi.
Kertomastasi tarinasta kuuluu kuitenkin lävitse se, että henkilöllä itsellään on pahoja ongelmia (alkoholinkäyttö kertoo jotakin). Ehkä hän ei pysty kohtaamaan niitä, tai ei ainakaan halua että muut näkevät niitä. Jolloin hän mieluiten siirtää huomion muiden ongelmiin, vaikka ne olisivat pienempiä kuin omansa.
Jotenkin tuttua tarinaa kerroit, ei ihan yks yhteen sama ystävä ole meillä, mutta samantapainen.
Olet aidosti huolissasi ystävästäsi, hänen alkoholinkäytöstään ja lapsista ja se on mielestäni hyvä merkki, olet itse kuitenkin hyvä ystävä.
Itse olen ollut myös saava osapuoli ystävyydessä, olen ollut aikaisemmin tosi heikoilla, mielenterveys romahti ja elävien kirjoihin en olisi selvinnyt ilman hyviä ystäviä. Minun ongelmani onkin se, että olen arka arvostelemaan ystävieni tapaa hoitaa ystävyyttämme, ajattelen aina, ettei minulla ole oikeutta vaatia mitään kun olen jo saanut niin paljon.
Mutta kun nyt olen itse elämässäni vahvoilla, en myöskään suostu pompoteltavaksi ystävyyssuhteissani.
Eräältä kaverilta olenkin saanut tällaisen vinkin, joka toimii aika hyvin ja olen pikkuhiljaa siirtynyt tällaiseen käytäntöön ystävyyden hoidossa: pidän kirjaa siitä, miten ja milloin olen ystäviini yhteydessä.
Kuulostaa kylmältä, mutta toimii hyvin. Vähintään 3 kuukauden välein soitan ystävilleni (8 ihmistä) ja kyselen kuulumiset. Tai sitten laitan mailia. Kirjaan ylös yhteydenottoni muistikirjaani ja myös sen jos joku ottaa yhteyttä minuun. Tämä siksi, etten unohtaisi yhteydenottoja, olen tosi keskittynyt omaan elämääni ja helposti unohdan muut ihmiset, kun arki painaa päälle.
Teen tämän ja muuten en sitten mietiskele niin kauheasti, että onko nyt asiat niin tai noin. Jos joku ei pidä yhteydenpidostani, niin voi jättää vastaamatta tai sanoa suoraan (yksi ihminen ei ole nyt puoleen vuoteen vastannut puhelimeen, eikä mailiin ja aavistelenkin, että hänellä on jotain hampaankolossa. Mutta se pitää hänen sitten sanoa minulle suoraan, jos haluaa siihen jotain korjausta). Jos toinen ei vaikkapa vuoteen vastaa, niin sitten voi lähettää vain joulukorttia ja unohtaa sen ihmisen.
Olen vapautunut suuresta syyllisyydentunteesta tällä tavalla, minä itse huolehdin omasta osuudestani ja useimpien (lähellä asuvien) ihmisten kanssa soitellaan ja tavataan toki paljon useamminkin kuin 3 kuukauden välein. Mutta väliaikoina minun ei tarvitse murehtia missä mennään, kaikilla läheisilläni on tilaisuus ja vapaus kertoa minulle jos joku juttu ei miellytä.
Itse vastaan puhelimeen aina, silloinkin kun ei aina viitsisikään. Minusta se on alkeellisinta kohteliaisuutta, että juttelee ja kuuntelee toisen huolia, vaikka ei olisikaan itsellä niin paras päivä.
Ota selvä sävel ystäväsi suhteen, mieti mitä itse voit turvallisesti hänelle antaa ja anna se iloisin mielin. Hänen lapsensa käyvät psykiatrilla, joten he ovat hoidossa, ei sinun tarvitse niin kauheasti murehtia heidän kohtaloaan. Ystäväsi voi sitten tempoilla ja sotkea ystävyyttänne mielensä mukaan, kyllä se ystävyyys ajan mittaan uomansa löytää, jos itse olet luja ja tasainen suhteessanne.
siis todella kamalaa luettava josta tuli niin paha olo, että piti käydä ihan oksentamassa..
ensinnäkin..
sinulla ei taida olla lainkaan tunneälutaitoja.
Lainaa joku kirja niin pääset eteenpäin elämässäsi.
ihan kauheaa luettavaa. miten joku voi olla noin yksin, mielenhäiriöinen, katkera ja masentunut ilman AMMATTIAUTTAJAN APUA???
tee itselesi palvelus ja hae apua, elämässäsi on varmasti asioita,joita et ole käsitellyt lainkaan. kentie menetyksiä, yksin jäämistä,pelkoja..
hae apua itsllesi että voisit olla parempi äiti.Tsemppiä!
viestini oli tarkoitettu alkuperäiselle kirjoittajalle.Nimin. ystävyyden ylläpito kerroit tärkeistä ja hyvistä asioista, voi vain kuvitella kuinka raskasta sinulla on ollut! Eikä muuten ole lainkaan hullua pitää kirjaauka on tekemisissä kanssasi ja kuka ei, teen sitä itsekin, tietysti olen kiinnostunut kuka on kanssani tekemisissä.
Mutta todellakin:
Mitä vähemmän ihminen on tutkinut omaa itseään, sitä suurempi tarve hänellä on tuomita toinen ihminen.
Ihmissuhdeongelmissa syy on helppoa nähdä toisessa osapuolessa,toisen odotetaan muuttuvan toisenlaiseksi ja jos näin ei käy toista syyllistetään.Usein riitatilanteet ja niiden selvittelyt ovatkin juuri yhden osapuolen selvittämistä ja tilittämistä miksi ja mietn HÄN asiat kokee,tärkeintäon jankata oman itsensä tuntemukset.Odottamalla toisen muuttuvan, henkilön on vaikea huomata että muutoksen pitäisi tapahtua ensin itsessään.
Syvä vallankäyttö tapahtuu syvällä ihmisen persoonassa.Tunneälyn ja persoonalliuuden välillä on yhteys.
Tunneälyä ja minän puolustusmekanismeja on neljää tasoa:
1.sairaalloinen taso, esim. kieltäminen
2. taso omakuvan vääristämisen taso
3. taso. oman itsensä uhraamisen taso ja
neljäs taso: sopeutumisen taso.Kolme ensimmäistä tasoa edustavat tehotonta sopeutumista elämän haasteisiin.Neljänne tason puolustusmekanismit ovat sopeutuvia.
Sopeuttavien puolustuskanismien käyttö johtaa ennenpitkää henkiseen terveyteen, pysyviin ihmissuhteisiin,työmenestykseen sekä yleiseen elämän tyytyväisyyteen, siis tunneälykkyyteen.Good Luck.
Tämä johtaa