Äiti-kompleksi ja ero.

SÄRKYNEEN SYDÄMEN VUODATUSTA vol. satamiljoonaatuhatta

Rakastuin reilu vuosi sitten palavasti erääseen mieheen. Suhteemme oli kaiken aikaa hyvin myrskyisä. Suhteemme alussa oli mm. pettämistä miehen puolelta.

Suhteemme kuitenkin jatkui edelleen, en edes tiedä miksi. Ehkä luulottelu "tämä on elämäni suuri rakkaus" sen teki, molemmin puolin. Kun meillä oli asiat hyvin, ne olivat todella hyvin ja kun asiat olivat huonosti, ne olivat todella huonosti.
Vietimme siis jatkossa kuitenkin melkein kaikki päivät toistemme seurassa ja se päätyi siihen, että puolen vuoden suhteen jälkeen muutimme yhteen.

Tämän jälkeen alkoi täysi arki, varsinkin minulle. Kävin töissä, siivosin, tiskasin, pyykkäsin ja mies tuskin jaksoi persettään nostaa tietokoneeltaan saati vaivautua töihin, joihin oli lupautunut muuton jälkeen. Rahaa ei ollut, sillä itse olin työmarkkinatuki-hommissa ja mies nautti sosiaaliavustusta.
Pinnani oli helvetin kireänä koko yhdessäelomme ajan saman katon alla. Ja samoin hänellä.
Mustasukkaisuus oli toi lisää vettä myllyyn, vaikka kumpikaan ei toista pettänyt tänä aikana.

Viime uutena vuotena sain kuitenkin avokiltani turpaan katkeran mustasukkaisuus-riidan jälkeen ja päätin muuttaa omilleni asumaan. Suhde kuitenkin jatkui edelleen...ja oli menossa parempaan suuntaan, kunnes paukautin hänelle muuttavani ensi syksyllä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, YKSIN. Hän tiesi jo suunnitelmistani ja keskusteluvaraa oli edelleen (harkinnassa oli että hän muuttaisi myös, mutta emme muuttaisi saman katon alle).
Mutta hän lähti ovet paukkuen ja petti minua pian sen jälkeen. Ja kertoi myöhemmin tämän johtuneen vain siitä, että sanoin lähteväni yksin.
Siihen suhteemme vihdoin loppui.

Suhteemme oli alusta asti sairas, mutta silti niin täynnä tunnetta, että on vaikeaa kuvitella elämää ilman tätä miestä. Rakastan häntä palavasti ja vihaan häntä syvästi edelleen.

Jotenkin tuntuu, että tämä oli jotain niin...
en tiedä, ainutkertaista? Paskaa kyllä, mutta hyvin hyvin ainutkertaista. Taivasta ja helvettiä. Sellaista, jota en ole kenenkään muun kanssa pystynyt kokemaan aikaisemmin (...saatika tule kokemaan myöhemmin).

Ja miksi kestin/kestän tämän kaiken?

Miehellä on ollut rankka lapsuus. Sitä selitin itselleni ja selitin myös hänen kaikki tekonsa sillä. Hänen lapsuudessaan oli alkoholismia, väkivaltaisuutta, välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan, perhe- ja lastenkotitaustaa ja muuttorumbaa paikkakunnalta toiseen.

Tällä hetkellä olen vain jatkuvasti huolissani hänen tulevaisuudestaan. Hän on nuori ja minä olen nuori. Mutta siitä lähtien, kun lähdin hänen luotaan hänen elämänsä on muuttunut vielä enemmän sekavammaksi ja pelkään että hän alkoholisoituu täysin eikä löydä minkäänlaista intoa milloinkaan lähteä hakemaan töitä tai jatkaa opiskelujaan.

Minulla on myös tunne, että olen miltei ainoa ihminen tällä hetkellä, joka aidosti välittää hänen elämäntilanteestaan ja hänestä itsestään. Näen että hän kärsii, vaikkei myönnäkään sitä ja on kylmä minua kohtaan. Haluaisin auttaa häntä jotenkin, mutta en tiedä miten. Varsinkaan, kun muutan toiselle paikkakunnalle. Pelkään että kymmenen vuoden päästä kekustelen hänen kanssaan joko vankilassa, vieroitus-klinikalla tai hänen haudallaan.

Hän ei edes halua puhua kanssani ja vihaa minua ja on kääntänyt kaiken minua vastaan. Hän ei nää mitä kaikkea itse olen joutunut häneltä kestämään, vaan syyttelee minua paskasta avoliitosta, siitä etten välitä hänestä ja siitä että yritin muuttaa häntä väkisin.

Vaikka ystäväni sanovat: "Paska jätkä, unohda se." En pysty siihen, sillä huoleni hänestä on valtava. Hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja välitän hänestä edelleen todella paljon, vaikka olenkin saanut häneltä vaikka millaista paskaa niskaani.

Onko mitään toivoa? Kenellekään? Missään?
Miksi hyvät ihmiset pilataan näin?
Ja miksi minä kestän tämän kaiken enkä pysty elämään nuoruuttani terveen itsekkäästi, ilman tällaisia sotkuja?