Viime viikolla purin tuntemuksiani aiheella "Henkinen pettäminen". Keskusteltiin mieheni kanssa, lopputuloksena ero...
Ero ei tullut näiden ystävänaisten takia. Heistä aiheutuneet riidat olivat vain oire varsinaisesta diagnoosista. Mieheni ei tiedä, kykeneekö sitoutumaan siinä määrin, jota edellytän.
Edellytän sitä paitsi ihan "normaaleja" asioita. Sitä, että parisuhteen ei kuulu pysähtyä vain paikoilleen. Perusturvan pitää olla olemassa, yhteisiä suunnitelmia, toiveita, haaveita. Se tunne, että me olemme tiimi ja annamme toisillemme turvaa, jos elämä muuten kohtelee huonosti.
Ei niin, että minä annan 100% ja mies päästää minut 70%:sesti elämäänsä.
Tämä viesti olisi varmasti kuulunut paremminkin tuonne suhteen lopettaminen -puolelle, mutta näin kävi siis... Järjettömintä tässä erossa on se, että rakkautta ei puutu. Suhteessamme ei ollut mitään vakavia kriisejä, joilla mitata tunteiden taso. Nyt kun loppu tuli, niin on raastavaa huomata, että rakkautta oli enemmän kuin luulinkaan. Ironista, että se piti todeta näin rankimman kautta.
Saan kuulla olevani täydellinen nainen ja tyttöystävä, maailman ihanin ja kiltein ihminen... Siltikin jotain puuttuu hänen mielestään. En tietenkään voi tehdä asialle mitään. Olen mieluummin onneton yksin, kuin onneton suhteessa, kun näen toisesta että hänen ei ole hyvä.
Ero ei tullut näiden ystävänaisten takia. Heistä aiheutuneet riidat olivat vain oire varsinaisesta diagnoosista. Mieheni ei tiedä, kykeneekö sitoutumaan siinä määrin, jota edellytän.
Edellytän sitä paitsi ihan "normaaleja" asioita. Sitä, että parisuhteen ei kuulu pysähtyä vain paikoilleen. Perusturvan pitää olla olemassa, yhteisiä suunnitelmia, toiveita, haaveita. Se tunne, että me olemme tiimi ja annamme toisillemme turvaa, jos elämä muuten kohtelee huonosti.
Ei niin, että minä annan 100% ja mies päästää minut 70%:sesti elämäänsä.
Tämä viesti olisi varmasti kuulunut paremminkin tuonne suhteen lopettaminen -puolelle, mutta näin kävi siis... Järjettömintä tässä erossa on se, että rakkautta ei puutu. Suhteessamme ei ollut mitään vakavia kriisejä, joilla mitata tunteiden taso. Nyt kun loppu tuli, niin on raastavaa huomata, että rakkautta oli enemmän kuin luulinkaan. Ironista, että se piti todeta näin rankimman kautta.
Saan kuulla olevani täydellinen nainen ja tyttöystävä, maailman ihanin ja kiltein ihminen... Siltikin jotain puuttuu hänen mielestään. En tietenkään voi tehdä asialle mitään. Olen mieluummin onneton yksin, kuin onneton suhteessa, kun näen toisesta että hänen ei ole hyvä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Yksi pahimmista asioista on, että rakkautta riittäisi, mutta jokin vaan mättää.
Toisaalta miehesi tarve tällä hetkellä vaikuttaa olevan vähän toinen kuin sinulla, ja se tuottaisi varmasti jatkossa ongelmia.
Onhan se mahdollista, että riittävän pitkän ajan kuluttua te olette "samassa vaiheessa" ja palaatte yhteen? Mutta sitä on turha jäädä odottamaan, todennäköisempää on, että sitä tilannetta ei tule, kuin että se tulee.
Tsemppiä!
Tuli vaan mieleen, että mahtaisitko sittenkin odottaa mieheltä mahdottomia? Taidatte olla molemmat täydellisyyden tavoittelijoita, kun paraskaan ei riitä?
Omasta mielestäni suhde on onnistunut jos hyviä asioita on enemmän kuin huonoja.
Jos ajattelen omaa pitkää suhdettani niin aluksi panostin siihen 100% ja mieheni ehkä 80% (työnarkomaani). Nyt muutaman vuoden jälkeen, nuo luvut ovat vaihtaneet paikkaa. Veikkaisin, ettei kenenkään suhde ole tasaista 100% vauhtia kokoajan. Joskus on pakko helpottaa ja oltava aikaa muuhunkin kuin parisuhteeseen, vaikka se tärkeä asia onkin.
Asia on täsmälleen noin, ei aina voi molemmat mennä sata lasissa. Mutta aluksi pitäisi olla riittävän pitkä jakso, josta jää hyvät fiilikset ja hyvät muistot, jolloin niiden voimalla jaksaa nekin ajat, kun ei mene ihan niin hyvin.
Ja parisuhde ei todellakaan ole koko elämä.
Parisuhde tuskin koskaan on 100%/100%, eikä edes lähelle sitä. Jos joku sanoo panostavansa 100% suhteeseen niin onko siinä mitään mieltäkään? Sehän tarkoittaa samaa kuin täydellisesti?
Suhteen alussa siihen on tietysti panostettava enemmän, rakennettava perustus. Molemmat tulevat harvoin samanaikaisesti siihen tilanteeseen, etteivät enää halua elää symbibioosissa toisen kanssa. Usein tämä tulkitaan väärin, että rakkaus loppui, vaikka se on jokaisen suhteen luonnollinen tapahtuma.
En odottanut täydellisyyttä, annoin tilaa ja minulla oli tilaa. Suhde kuitenkin pitää olla sellaisella pohjalla, että kummallakin on varmuus toisesta ihmisestä. Ei enää kolmekymppisenä voi seurustella kuin teini. Suhteen pitäisi olla juuri niin, että kun todella toisella jokin muu asia vie (vaikka työ) energiaa, niin parisuhde tuo taas voimaa kestää kaikki muut elämän yllätykset.
Minä olin valmis ottamaan mieheni elämään siten, että olisimme voineet ajatella yhteenmuuttoa, joka yksi osoitus sitoutumisesta. Olimme ehkä eri tasoilla sitten kuitenkin, kun mieheni ei ollut valmis.
Sikäli odotan parisuhteelta täydellisyyttä, että haluan olla aidosti onnellinen, en vain tyytyväinen. Ympärilläni on esimerkkejä kummastakin, jotkut vain oikeasti tyytyvät suhteeseensa ja sisimmässään haikailevat muualle. Säälittävintä mielestäni on, että jotkut ovat yhdessä taloudellisista syistä...
Mielestäni onnellisuus on ihmisessä itsessään, ei kumppanissa. Voin olla onnellinen ilman miestänikin, mutta minulla on onni asua hänen kanssaan. Siitä huolimatta, että olemme painineet vuosia miehen (firman) velkojen kanssa. Rahat ja aika ovat olleet minimissä pitkän aikaa.
En odota mieheltäni, että hän täyttää minun tarpeeni ja toiveeni. Se minun on tehtävä ihan itse. En voi tässä tilanteessa odottaa häneltä mitään muutakaan.
Välillä tuntuu siltä, että mitä vähemmän ihmisillä on oikeita murheita sitä enemmän he vaativat kumppaniltaan keskustelua, kannustusta, omien toiveiden täyttämistä ym.
Kenestäkään ei koskaan voi olla varma, vaikka asuisikin saman katon alla! Jopa niin, että mitä pikemmin muutetaan saman katon alle, sitä todennäköisemmin erotaan.
Älä vaan anna kirjoitusteni masentaa! Se ei ole tarkoitus.
Haluan vain sanoa, että parisuhteessa voi olla onnellinen, vaikka kaikki asiat menevät juuri väärin päin ja nurinniskoin, vaikka puolisolta ei voi odottaa mitään, vaikka itse joutuu tinkimään kaikesta, vaikka sukulaiset kyselevät tyhmiä, vaikka ystävistäkään ei ole apua jne...
En ihan tajua, mitä tarkoitat, ettei voi toimia kuin teiniaikaan. Minulla se rakkaus on kyllä ihan samanlaista ja lapsellista toisesta tykkäämistä, pussaamista ja halailua. Joskus ajattelee sen aiheuttavan mustasukkaisuutta lapsille. Nyt selvästi keski-ikäisenä rakkaus on ihan samanlaista kuin joskus nuorena. Vain asiat ja tavoitteet ovat toiset, kun on tullut tarpeeksi monesti jätetyksi ja on myös itse jättänyt.
Ei kai parisuhde ole muuta kuin molemminpuolista tunnetta mennä samaan suuntaan, harrastaa omia ja yhteisiä asioita. Suhteen mittari ei voi olla muu kuin yhteinen näkemys ja tunne asioitten tilasta, josta pitää joka päivä tarpeen mukaan keskustella avoimesti ja rehellisesti. Toisilla pitää kai olla tarpeeksi opiskelua, ennen kuin oivaltaa, mistä on kysymys. Kyse on toisen hyväksymisestä kaikkinen virheineenkin, kuten hänkin joutuu minut hyväksymään juuri tällaisena. Jos juttu ei toimi, on tehtävä jotain.
Ikävää on ollut se, että itse avioliitooni loppumista on ollut vaikea ymmärtää, koska emme koskaan keskustelleet oikeista asioista ja yhteisistä suunnitelmista pitkällä tähtäimellä. Se oli kai aika kamala juttu, kun nuorena meni naimisiin, eikä osannut ajatella suhteen hoitamisesta yhtään mitään, vaan elimme yhdessä yksin, vain lapset olivat yhteiset.
Anteeksi jos kuulostan tylyltä, mutta...
Mitä tarkoitat sillä, että olette tiimi ja annatte toisillenne turvaa jos elämä muuten kohtelee huonosti?
Parisuhteessa ongelmat ovat aina omia, vaikka parisuhteessa ollaankin. Ne pitää pyrkiä ratkaisemaan itse. Alussa voi olla yhteisiä haaveita, toiveita ja unelmia, mutta mitä enemmän niitä edellyttää olevan, sitä vaikeampaa on kestää itseä tai kumppania kohtaavat vaikeudet, jotka saattavat kestää vuosia eivätkä ne ole keskustelemalla poispyyhkäistyjä hetkessä.
Esimerkiksi surkea taloudellinen tilanne, joka johtuu toisen konkurssista tai työttömyydestä tms. on erittäin tavallinen "parisuhteen" ongelma. Se rikkoo kaikki yhteiset haaveet ja muut suunnitelmat. Eikä turvattomasta työttömästä tai firmansa kanssa painiskelevasta yrittäjästä voi hakea turvaa! Puhumattakaan, että rasittaisi häntä jokaisella omalla ongelmallaan. Elämänkulkua voi suunnitella etukäteen harvinaisen huonosti.
Parisuhteessa on mielestäni kaikkein tärkeintä, ironista kyllä?, että molemmat osaavat elää omaa elämäänsä, säilyttää itsenäisyyteensä, liikkumavapautensa, omat ystävät ja tuttavat.
Tarkoitin teinisuhteella sitä, että olen jo kolmekymppinen ja odotan, että suhde menisi ns. omalla painollaan ja luonnollisesti kummankin tahdosta "eteenpäin". Ongelmamme oli se, että parin vuoden suhteen jälkeen asuimme eri osoitteissa ja pelkkä ajatus yhteenmuuttamisesta sai mieheni kiusaantumaan. En vaatinut mitään yhteenmuuttoa, mutta olisi ollut kiva tuntea, että hän edes sen jollain tähtäimellä haluaa tehdä.
Tiimi tarkoittaa mielestäni sitä, että ajatellaan yhdessäoloa pääosin (tilanteen mukaan) me-näkökulmasta eikä niin, että toinen touhottaa koko ajan asiat "minä" -asenteella ja vasta sivulauseessa kysyy, missä välissä me nähdään. Pidemmän päälle siitä tulee olo, että toinen ei ole samalla tasolla tässä jutussa mukana. Ilman muuta on asioita, joita tehdään erikseen, harrastukset, työ, ystävät... Minä olin tosi kärsivällinen esim. juuri näiden mieheni ystävänaisten suhteen enkä ole vaatinut koskaan 24/7 yhdessäoloa. En pystyisi siihen itsekään.
Parisuhde on minulle ilmeisesti se kivijalka elämässäni, jota haluan. Elämä kohtelee huonosti, jos esim. toinen menettää toisen vanhempansa. Koin tämän edellisessä pitkässä suhteessani ja minä olin miehelle turva siinä hyvin vaikeassa tilanteessa.
Huh kun on paljon ajatuksia. Tässä puolustelen omia haaveitani ja samalla olen täysin rikki juuri kariutuneesta suhteesta. Ja olen näitäkin viestejä lukiessani ollut jo sata kertaa sitä mieltä, että olenko täysi idiootti ja onko mieheni täysi idiootti, kun olemme luopumassa toisistamme siksi, että tulevaisuus pelottaa... Mutta rakastamme edelleen ja koko ajan kaikki viestit ovat täynnä ikävää...
Ollaankohan me nyt mieheni kanssa liian laskelmoivia siitä, että yritämme optimoida tämän onnellisuuden... tai yritämme lähinnä minimoida epäonnistumisen mahdollisuuden... Tosi sekavaa! Ja olen täynnä surua.
On aika vaikea yrittää ajatella toisen tavoin. Suhde on vain sellainen, että siitä pitää osata pitää kiin ja myös luopua. Kai kysymys on aina tietyistä kompromisseista. Sitä miettiessään on vaan laskettava plussat ja miinukset. Sitten on yhdessä mietittävä, missä ollaan, mitä pitää ja pystyy tekemään. Sitten on pidettävä kiinni siitä, mitä on, jos siihen vain pystyy itseään hajoittamatta. Suhteessa se antaminen tuo myös tyydystystä antajalle.
Jossain vaiheessa sitten ollaan tilanteessa, että ei jaksakaan. Sitten se vain loppuu. Näitä kokemuksia minulla on. Niistä sai ainakin sen opin, että ymmärtää itseään paremmin.
Pakonomaisessa riippumisessa ei ole mieltä, ja ongelma onkin tuntea itsensä oikein. Usein syynä ovat lopulta vain yhteiset tuttavat, asunto tai jokin muu totuttu rutiini. Minulla itseni tunteminen vaati kokemuksia, joista on kuitenkin hyvä maku, koska ne eivät olleet tarkoitetut kuin etapeiksi minuuteen.
Ratkaisutilanne on kyllä kamala, mutta meidän on toimittava sisimpämme mukaan ja kestää myös seuraukset toiminnasta. Voimaa vain sinulle.
ymmärrän sinua omasta mielestäni hyvinkin! Edellisessä suhteess koin olevani juuri se "enemmän panostaja". Tämä ei siis mitenkään tarkoita että olisin ollut jotenkin parempi tai että siitä asiasta tulisi jotenkin kilpailla. Sanoit todella osuvasti siitä, että toinen miettii koko ajan vain omasta näkökulmastaan asioita. Meillä oli juuri niin. Poikaystäväni kiusaantui ja lähes suuttui jos ajattelin yhteisiä asioita paljo, hän kun olisi halunnut vain mennä omien ystäviensä kanssa. Hyvä esimerkki tästä oli viime uusi vuosi;olimme syksyllä eronneet pariksi viikoksi, mutta palasimme takaisin yhteen. Uuden vuoden hän ilmoitti hyvin tomerasti viettävänsä sitten OMIEN ystäviensä seurassa. (no, itse en heidän kanssaan olisi edes halunnut olla, kaikki poikamiehiä joiden juhlintatapa on vain ja ainoastaan lähibaareissa ryyppääminen). Itse sitten vietin illan omalla taholani, mutta jotenkin heräsin siinä vaiheessa, kun poikaystäväni ei seuraavana päivänä edes kysynyt mitä olin tehnyt sinä iltana! Minusta tuo jos mikä on outoa!
JOskus suhteen epäonnistuminen ei todellakaan ole rakastamisesta kiinni, kyllähän hänkin minua paljon rakasti ja oli kauan eromme jälkeen ihan rikki, mutta ei auttanut. Halusimme niin paljon eri asioita ja hän niin paljon itsenäisyyttä, vietimme enemmän aikaa erossa kuin yhdessä!
Toivon sinulle jaksamista ja voimia! Kysyn sinulta nyt samoin kun minulta kysyttiin silloin:oletko varma että SINÄ edes haluat olla tämmöisen ihmisen kanssa joka ei halua läheskään samoja asioita kuin sinä. Jotkut sanoivat täällä, että suhteessa on aikoja, jolloin toinen panostaa enemmän ja toinen vähemmän, mutta kyllä sen huomaa onko se vain ohimenevää vai ainaista. Ja uskon että sinäkin tunnistat kumpaa se on.
Suhteen osapuolten tilanne on yhtä muuttumista!
Useita vuosia minä olin se, joka panosti enemmän suhteeseemme. Nyt mieheni. Kaikki asiat, joita toivoin, eikä hän ottanut kuuleviin korviin, on mennyt perille nyt, kun MINÄ muutuin.
Tämä oli aika hauska huomio itseltäni.
Se on sillä tavalla, että jos sinnikkäästi yrittää panostaa suhteeseen kaiken minkä voi ja odottaa samaa toiselta niin pieleen menee. Jos itse löysää hihnasta, niin toinen tulee kuin itsestään lähemmäksi!
Minulla ja miehelläni on tällä hetkellä aivan vastaava tilanne. Eroa mietin, valitettavasti. Ei haluaisi, mutta kun on "pakko", ei tätä jaksa enää.