Mitä mieltä olette, voiko rakastua/ihastua toiseen mieheen vaikka onkin jo naimisissa ja rakastaa omaa miestään ylitse kaiken muun?!?
monogamia?
Nimetön
7874
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihastuminen lienee ihan tavallista, jopa naimisissa olevilla ihmisillä, se on ainakin mulla täysin harmitonta, niitä tulee ja menee eikä niitä edes jonkun ajan päästä muista.
Rakastumisesta en tiedä, voiko kahta ihmistä rakastaa samalla tavalla? Kun mun mielestä rakastaminen on syvempi tunne, joka tulee yleensä ihastumisen jälkeen.
Jostain luin, että ihmisillä on tapana sekoittaa ihastuminen ja rakastuminen keskenään ja sen takia helposti erotaan uuden "rakkauden" vuoksi, joka olikin pelkkä ohimenevä ihastuminen.
Kiitos rouva... Niinhän se varmaan onkin että rakkauden ja ihastumisen eroa on vaikea ainakaan heti erottaa.
En vain saa mielestäni pois tätä erästä toista henkilöä. En ole häneen enään missään tekemisissä, omasta pyynnöstäni, koska pelästyin omia voimakkaita tunteitani.
Olenko huono ihminen? Huono vaimo? Mieheni saa minut niin onnelliseksi ja hän on minulle kaikki kaikessa, mutta pirulainen se toinen hyppii aivan liian usein ajatuksiini. Miksi?
Kyllä sitä osaa olla heikko! =)
samassa jamassa täälläkin, nyt jo kuitenkin melkein poissa ajatuksista. Kaksi vuotta sitä vain kestikin..
...jos todella on siippansa kanssa rakkausvaiheessa ei voi rakastua toiseen :-) rakkaus ja rakastuminen ovat eri asioita vaikka toisinaan seuraavatkin toisiaan :-) rakastumisvaihe kestää tutkimusten mukaan 1-2 vuotta ja tämän jälkeen jos kaikki on kohdallaan syntyy rakkaussuhde.
Ohessa hieman tutkimustulosta aiheesta:
"Alberonin mukaan kukaan ei rakastu, jos hän on jotenkuten tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mikä hän on. Rakastuminen kumpuaa depressiivisestä ylikuormituksesta, toisin sanoen siitä että on mahdotonta löytää arkipäivästä mitään arvokasta. Rakastumiseen valmiuden merkki ei ole tietoinen rakastumisen halu, intensiivinen pyrkimys olemassaolon rikastuttamiseen, vaan syvä tunne siitä että ei ole eikä omista mitään millä olisi arvoa ja häpeä siitä että näin on. Tämä on ensimmäinen merkki rakastumiseen valmistautumisesta: mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä. Varmuus siitä ettei ole mitään menetettävää.(Alberoni 1984)
Joskus kaikki alkaa sillä että olemme syvästi ja perusteellisesti pettyneitä itseemme ja siihen mitä olemme rakastaneet. Se voi johtua vakavasta sairaudesta, siitä että on tuntenut pitkään olevansa laiminlyöty tai monen pettymyksen summasta, joita emme ole näkevinämme. Reagoimme silloin olemalla pahantuulisia, sulkeutumalla itseemme. Tällöin katsomme ympärillemme ja huomaamme, että toiset ovat onnellisia. Alttius tai taipumus rakastumiseen ei siis näyttäydy haluna rakastua, vaan siten että havaitsemme ympäröivän maailman kiihkeän elinvoiman ja onnen ja samalla tunnemme, että meidät itse on suljettu sen ulkopuolelle, ja kadehdimme tuota onnea.(ibid)
Niin, kyllä minä mielestäni jo tiedän mitä rakkaus on (olemme olleet mieheni kanssa kahdeksan vuotta yhdessä), mutta edelleenkään en saanut vastauksestasi tolkkua siihen miksi minulla on näitä tunteita jotain toista kohtaan...
Sanoit, että mielestäsi ei voi rakastua toiseen, jos jo rakastaa toista, mutta minä en ymmärrä miksi edes voin sitten olla ihastunut johonkin toiseen!! Tätä on kestänyt jo 1,5 vuotta! Tuntuu välillä että inhoan itseäni, kun saatan lämmetä jostain toisesta miehestä...
kannattaa tutkia itseäsi oikein perusteellisesti :-) Mikä on hyvää nyt miehesi kanssa, arjessa, vapaalla ja oletko tyytyväinen oloosi :-) kuten aikaisemmassa mainitsin tutkimuksiin viitaten niin rakastuminen kumpuaa mm. depressiivisestä olosta. Oletko tyytyväinen itseesi, mieheesi, työhösi jne...?
Minä itse olen ollut parisuhteessa 19 v. ja se on ollut ylä- ja alamäkeä kaiken aikaa ja viimeiset vuodet pelkkää alamäkeä koska emme hoitaneet suhdettamme ja sen seurauksena voimme molemmat pahoin. Sitten tapasin miehen johon rakastuin mutta emme olosuhteiden pakosta saaneet toisiamme.
Tämän takia käyn syvää keskustelua itseni kanssa suhteessani toiseen mieheen ja aviosiippaani. Ja väistämätön totuus on, että rakastumiseni johtui omasta pahasta olostani avioliitossani. Rakastan edelleen toista miestä ja elämä on nyt vaikeaa mutta totuus tässä on hyväksyttävä....
No minä tässä mietin kirjoittamaasi hetken ja jotenkin aloin tajuamaan paremmin koko ihastumistani. Kaikki on elämässäni todella hyvin. Ainakin niin olen luullut. Ainoastaan usein sydäntä viiltävä yksinäisyyden tunne hyökkää salakavalaa päiviini ja kaipaan niin kovasti ystävää, että oikein ahdistaa. Mieheni kanssa yhteiset hetket ovat ihania. Nauramme ja hassuttelemme usein ja en oikeasti keksi mitään mikä meidän suhteessamme olisi vialla.... paitsi, paitsi... mieheni tekee paljon töitä ja yhteisiä hetkiä on harvassa. Kaipaan jatkuvasti hänen läheisyyttään ja juttuhetkiä ja tuntuu, että en saa kaipaamaani.
Yksinäisimpänä hetkenä ilmestyi tämä mystinen mies elämääni. Hänellä oli aina aikaa minulle ja juttelimme päivittäin monen monta tuntia. Tunsin, että jollakin oli taas aikaa minulle ja että olin haluttu ja tärkeä. (niin ja muuten selvyydeksi, en ole koskaan pettänyt miestäni... niin tai mitä sitten pettämiseksi laskee... )
Ja oikeestaan hulluinta on, että tästä koko jutusta syntyi kauhea oravanpyörä. Mitä enemmän sain huomiota tältä toiselta mieheltä sitä vähemmän kaipasin huomiota omalta mieheltäni ja sitä vähemmän panostin suhteeseemme!
Olen taas tämän viik.lop. yksin kotona. Tylsistyn kuollakseni ja on niin vaikeeta olla ottamatta taas 'häneen' yhteyttä, mutta sitä en enää tee.
Joten kaipa tässä sitten löytyikin vastaus etsimääni. Minulla on tylsää, mieheni on ihanista ihanin, mutta hän ei voi ruokkia minun yksinäisyyttä, etsin sitä toisesta miehestä ja nyt sattuu koko juttu ja sydän huutaa kipuaan kun tajuan että olen edelleen yksin ja en ole viisastunut koko jutusta yhtään. Oikeastaan koko ongelmaa ei ole vielä ratkaistu...