Hei kertokaa minulle onko kukaan törmännyt samaan asiaan ...
Minun anoppini menetti tyttärensä(31 v.) 11 vuotta sitten äkillisesti. Tytär kuoli aivokalvontulehdukseen hyvin nopeasti.
Nyt vanhin poika (48 v.) Kuoli syöpään jota vastaan taisteli 2v.
Miksi Anoppi ei reagoi mitenkään näihin kuolemiin.
Olimme Hannun luona sairaalassa loppuun saakka ja anoppi ei reagoinut mitenkään vaikka näki poikansa kuolevan. Ei yhtään kyyneltä ei ilme muuttunut, otti vain takkinsa ja lähti. Samanlailla kuin 11 vuotta sitten tyttärensä kuoltua.
Ajattelin että murehtii yksin mutta ei. Menimme katsomaan vielä arkutusta mutta oli vain kauhean uteliaan näköinen ja ihmetteli miksi on vieläkin noin keltainen. Ilmekkään ei värähtänyt. yms..
Onko tunteeton ihminen vai miksi ei reagoi mitenkään???????
Mitä tehdä vai antaako olla vaan ??
Minun anoppini menetti tyttärensä(31 v.) 11 vuotta sitten äkillisesti. Tytär kuoli aivokalvontulehdukseen hyvin nopeasti.
Nyt vanhin poika (48 v.) Kuoli syöpään jota vastaan taisteli 2v.
Miksi Anoppi ei reagoi mitenkään näihin kuolemiin.
Olimme Hannun luona sairaalassa loppuun saakka ja anoppi ei reagoinut mitenkään vaikka näki poikansa kuolevan. Ei yhtään kyyneltä ei ilme muuttunut, otti vain takkinsa ja lähti. Samanlailla kuin 11 vuotta sitten tyttärensä kuoltua.
Ajattelin että murehtii yksin mutta ei. Menimme katsomaan vielä arkutusta mutta oli vain kauhean uteliaan näköinen ja ihmetteli miksi on vieläkin noin keltainen. Ilmekkään ei värähtänyt. yms..
Onko tunteeton ihminen vai miksi ei reagoi mitenkään???????
Mitä tehdä vai antaako olla vaan ??
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jokaisella on tapansa reagoida kuolemaan. Voipi olla, että tämä ihminen jonain päivänä herää siihen tunteeseen ja suruun, minkä toisen ihmisen menettämisestä luonnollisesti seuraa - varsinkin, jos se on oma lapsi!! Olisin kuitenkin huolestunut ja vähän seuraisin, missä suossa anoppi kahlaa...
Kiitos, pikaisesta vastauksesta. Joka helpotti hiukan ajatuksia. Mutta mitä teemme... jos ei tapahdu mitään muutosta. Olisiko parasta viedä lääkäriin ? Pakkohan jossain vaiheessa on jotain tunteita tulla ja jos ei niin pelkään että hän voi saada vaikka hermoromahduksen tai jotai sellaista tapahtua ??
Itse olen aivan maassa kun ensin kuoli äitini ja viikon kuluttua Hannu.. ja en meinaa millään saada mielenrauhaa. Äitini kuolema oli "nopea" enkä ole kerennyt sitä surua vielä surra kunnolla ja sitten meni Hannu ja vielä anoppi huolena ...
anopin olla, älä ainakaan nyt oman surusi keskellä käy häntä murehtimaan. Jokainen tosiaankin suree tavallaan, eikä ole ainoaa oikeaa tapaa surra.
Tietysti anopista pitää välittää ja huolehtia niinkuin ihmisistä on tapana, mutta sure omaa suruasi.
Anoppisi tuskin on tunteeton, ehkä päinvastoin. Monta kertaa itselleen liian ahdistava ja raskas asia lyö ikäänkuin yli, puuduttaa niin paljon,ettei ulospäin näy reaktioita, ainakaan niitä mitä jonkun toisen mielestä kuuluisi näkyä.
Oletan anoppiisi sattuvan sitä lujemmin mitä visummin hän ei reagoi. Voi olla, että hän suojelee torjumalla itseään, koska saattaa aavistaa repeävänsä kokonaan jos alkaa avautumaan.
Voisin kuvitella, että hän on hyvin ahdistunut, mutta mitenkä hän reagoi asioihin yleensäkin: onko avoin iloinen ulospäinsuuntautunut, ja näihin kuolemiin reagoiminen poikkeusta, vai onko hän sellainen yli-cool - muutenkin elämässään.
Ehkä asian jättäminen on sinulle mahdotonta. Siinä tapauksessa itse ymmärtääkseni ei sitten ole muuta mahdollisuutta, kuin ottaa puheeksi. Ei ehkä kuolemia pyöritellen, vaan siten,että kerrot oman surusi ja ihmetyksesi sellaisessa hengessä,että anoppi tajuaa sinun välittävän. Monesti ripaus aitoa myötätuntoa saa jään särkymään, padot murtumaan, helpottavien ja vapauttavien kyynelien tulla.
asiastasi. Vielä on yksi asia joka on jäänyt kertomatta. Jokaisella meillä on oma ajatus kuolemasta, eli siirtymästä toiseen tasoon. Jos tämä sinun anoppisi on askeleen edellä teitä toisia? Se tarkoittaa sitä ettei hän sure kun ei tarvitse. Hän on vahva itsessään ja tietää että jonain päivänä on hänen vuoronsa. Hän tietää että näillä jo pois nukkuneilla oli aika lähteä ennemmin häntä. Mitä suremista siinä on jos joku lähtee tästä pahasta maailmasta ennen häntä. Päin vastoin hänen mielestää ilo-juhla se pitäisi olla. Hän tietää kuinka ihanaa on siellä henki maailmassa ei ole kipua eikä vaivaa. Hän voi toivoa pääsevänsä pois voi olla kipuja joista ei puhu muille. Mutta sehän on usein niin että hän joka kaipaa eniten pois ei pääse. Hän joka rakastaa tätä maallista elämää eniten otetaan pois nopeasti. Minusta häntä ei pidä syyllitää. Hän ei ole tunteeton vaan vahva ja tietää paljon.
Taikka siten hän on kuin minä, eli en näytä suruani ja parhaat itkut saa kun on aivn yksin.
Kyllä sain paljon hyviä neuvoja. Yritän olla huolehtimatta anopista ja suvusta liikaa. Kyllähän ne pärjää. Huolissaan ainahan joutuu olemaan. Anoppi ei ole vielä näin pitkällä siirtymisestä toiselle tasolle... Äitini puhui paljon näistä asioista.
Kiitos kaikille paljon sain todella paljon pois sydämmeltäni, eikä tarvinnut itse yksin miettiä mitä tehdä.
eli en vaan näytä välttämättä ihmisten edessä suruani.Enkä kyl muutenkaan välttämättä itke silmiä päästäni.Jotenkin vaan alkujärkytyksen jälkeen ajattelee mieluummin,että joku ihminen tai myös lemmikkieläin on päässyt parempaan paikkaan,missä ei enää kärsitä.No,myönnettäköön,että viime vuonna sairastuin erään läheisen kuolemasta eikä vieläkään hyvältä tunnu ajatella asiaa.Kaikki vie aikansa,tapauksesta riippuen.
Kyllä hän varmasti reagoi suruun. Se ei vain näy ulospäin. Itse sairastuin reumaan alle 30-vuotiaana ja olin ulkoisesti täysin cool. Elämän jatkaminen kuin mitään ei olisi tapahtunut oli keino selvitä arjesta, antoi hallinnantunteen. Opettelin myös eristämään tarvittaessa omat tunteeni niin, että pystyin selittämään sairausasiaani esim. hammaslääkärilleni tunteettomasti aivan kuin vastausta kysymykseen, missä asut. Todellisuudessa rämmin syvien peruskysymysten parissa kaksi vuotta ja jopa harkitsin tappavani itseni. Sisäinen ahdistus ei antanut edes viiden minuutin lomaa kahden vuoden aikana. Olo oli kuin ei olisi päässyt palavasti talosta ulos ja koko ajan yritti vain hädissään löytää tietä. Ulkoisesti en itkenyt kuin kolme kertaa. Asioistani puhuin vain tarkoin valituille kahdelle lapsuuskaverille, kun niistä siihen menneistä ns. parhaiksi luulluista senhetkisistä kavereista ei ollut mihinkään. Sukulaisille en puhunut koskaan mitään paitsi pakon edessä.
Tutusta termeihin psyykkiset puolustusmekanismit tai defenssit. Ne selittävän paljon.
Mietin itse, olinko kummallinen, kunnes joku psykologi sanoi televisiossa, että syvä kriisi on ihmiselle niin henkilökohtainen, vaikea ja yleensä uusi asia, että surutyötä on läheisenkin ihmisen toisinaan hyvin vaikea huomata. Ei ole yhtä oikeaa tapaa surra.
Omalla tavallaan. Menetin isäni viime vuonna ja hoidin hautajaisjärjetelyt, perunkirjoitukset, asunnon tyhjentämiset sekä myynnin yksin ainoana lapsena. Tämä kysyi voimia siinä surun keskellä, mutta asiat oli hoidettava ja koville se otti. En tiedä mistä ne voimat silloin tulivat, että jaksoin. Nyt jälkeenpäin, kun kaikki asiat on hoidettu, niin iski sellainen tyhjyyden tunne. Isää ei enää ole ja kaipuu on välillä ihan suunnaton. Nytkin tätä kirjoittaessa itku tuli väkisinkin ja olen huomannut, että itku on nykyään herkässä. Surutyö täytyy vaan viedä loppuun ja jokainen sen työn läpikäy. Aika parantaa haavat ja onneksi on ne muistot jäljellä, joita voi muistella.
Puhuminen auttaa, kun saa purkaa näitä asioita uudelleen ja uudelleen, niin se helpottaa ja se aika.
Isäni eli 84-vuotiaaksi melko hyvässä kunnossa, ja lähti melkein suorilta jaloilta. Hänen sukunsa on pitkäikäistä.
Kiinnitin huomiota hautajaisten jälkeisessä kahvitilaisuudessa hänen vanhempaan siskoonsa, joka tosin aina on tunnettu tarinaniskijänä. Hänellä ei ollut tuolloin, eikä nytkään yli 90-vuotiaana minkäänlaista dementiaa.
Hänelle veljensä hautajaiset olivat kuin sukulaisen syntymäpäivät, missä pääsi nauramaan ja iskemään todella ronskiakin tarinaa, kun yleisöä riitti.
Hauskaa oli monella. Samanlainen tyyli oli, kun hänen miehensä kuoli kotona kymmeniä vuosia sitten.
Hänelle kuolema on aivan luonnollinen asia. Jokaiselle noutaja tulee aikanaan. Ymmärrän tätini asenteen niin, että kuoleman tuloon loppujen lopuksi kun ei voi vaikuttaa, niin siihen on sopeuduttava ja otettava hyväksyen vastaan. Hän siihen kykenee. Itse en.
Hautajaisissa pitäisikin muistella vainajan elämää ja niitä ilon hetkiä tämän vainajan elämässä. Kait siellä nauraakin saa, vaikka vakava tilaisuus se onkin.
Noutaja tulee meille jokaiselle silloin, kun sen aika on tulla. Päivää ja aikaa ei kukaan tiedä. Meidän pitäisi iloita niistä hyvistä asioista, joita on ollut ja saada niistä sitä voimaa jaksaa surussa eteenpäin. Elämä jatkuu silti, vaikka rakas ihminen on poissa.