Lähes neljän vuoden mittainen suhde on nyt sitten päättynyt. Luulisin niin. Tämä tosin on kodettu monta kertaa ja aina on palattu yhteen. En vaan jaksaisi enään. Toisaalta yksinolo pelottaa.
Alusta alkaen tämä on ollut mielettömän vaikeaa. Ollan tapeltu ja petetty mollemmin puolin. Itse en tosin ole sänkyyn asti mennyt, mies kyllä. Nyt on syksystä asti asuttu yhdessä ja pettämiset on jääneet siihen. Ainakin uskon vahvasti niin.
Olemme alkaneet seurustelemaan todella nuorina. Tälle miehelle olen menettänyt neitsyyteni enkä ole muiden miesten kanssa sängyssä ollut.
Kyllähän tämä on ollut odotettavissa. Luulin että minulle tulisi jossain vaiheessa tunne, että pitäisi saada kokemuksia ja elää nuoruus. Tästä ei nyt ole kuitenkaan kyse.
Meillä ei ole oikeastaan koskaan ollut ns. kuherteluvaihetta. Arki on tullut heti vastaan. Mies käyttäytyy myös välillä minua kohtaa väkivältaisesti, varsinaisesti lyönyt ei kuitenkaan ole koskaan.
Mies ei ole koskaan halailua tai pussailut "turhaan". Ja minä taas kaipaan hellyyttä. Puhuminen ei auta. Mies vaan sanoo "ettei ole sellaista tyyppiä." Kuitenkin tiedän että hän rakastaa minua. Ja minä myöskin häntä.
Miten kuvittelen pääseväni erosta yli? Niin suuren osan elämästäni tämä mies on kuulunut elämääni. Nyt olen ollut masentunut ja tämä tuntuu liian suurelta muutokselta tässä tilanteessa. Kuitenkin tiedän että se on pidemmän päälle oikea ratkaisu. Niin vaikeaa meillä on aina ollut. Joku voima on vaan pitänyt meidän yhdessä.
Muutimme vieraalle paikkakunnalle syksyllä ja samalla siis yhteen. Vanhemmat, sukulaiset ja ystävät asuvat monen sadan kilometrin päässä. En tajua miten kestän täällä yksin? Ja miten maksan uuden asunnon ja kalusteet siihen. Kaikki nykyiset ovat mieheni. Minun ovat vain tietokone ja vaatteet.
Mitä ihmettä minä teen? Kohtalotovereita? Neuvoja ja vinkkejä selviytymiseen?
Alusta alkaen tämä on ollut mielettömän vaikeaa. Ollan tapeltu ja petetty mollemmin puolin. Itse en tosin ole sänkyyn asti mennyt, mies kyllä. Nyt on syksystä asti asuttu yhdessä ja pettämiset on jääneet siihen. Ainakin uskon vahvasti niin.
Olemme alkaneet seurustelemaan todella nuorina. Tälle miehelle olen menettänyt neitsyyteni enkä ole muiden miesten kanssa sängyssä ollut.
Kyllähän tämä on ollut odotettavissa. Luulin että minulle tulisi jossain vaiheessa tunne, että pitäisi saada kokemuksia ja elää nuoruus. Tästä ei nyt ole kuitenkaan kyse.
Meillä ei ole oikeastaan koskaan ollut ns. kuherteluvaihetta. Arki on tullut heti vastaan. Mies käyttäytyy myös välillä minua kohtaa väkivältaisesti, varsinaisesti lyönyt ei kuitenkaan ole koskaan.
Mies ei ole koskaan halailua tai pussailut "turhaan". Ja minä taas kaipaan hellyyttä. Puhuminen ei auta. Mies vaan sanoo "ettei ole sellaista tyyppiä." Kuitenkin tiedän että hän rakastaa minua. Ja minä myöskin häntä.
Miten kuvittelen pääseväni erosta yli? Niin suuren osan elämästäni tämä mies on kuulunut elämääni. Nyt olen ollut masentunut ja tämä tuntuu liian suurelta muutokselta tässä tilanteessa. Kuitenkin tiedän että se on pidemmän päälle oikea ratkaisu. Niin vaikeaa meillä on aina ollut. Joku voima on vaan pitänyt meidän yhdessä.
Muutimme vieraalle paikkakunnalle syksyllä ja samalla siis yhteen. Vanhemmat, sukulaiset ja ystävät asuvat monen sadan kilometrin päässä. En tajua miten kestän täällä yksin? Ja miten maksan uuden asunnon ja kalusteet siihen. Kaikki nykyiset ovat mieheni. Minun ovat vain tietokone ja vaatteet.
Mitä ihmettä minä teen? Kohtalotovereita? Neuvoja ja vinkkejä selviytymiseen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
On täysin sama kokemus, olimme kylläkin yhdessä 3 vuotta. Eli tämän henkilön kanssa olin jakanut ja kokenut kaiken nuoruudessani. Irtautuminen oli helvetillisen vaikeaa, se tuntui jopa mahdottomalta.
Alku onkin vaikeaa, siihen kannattaa varautua.
Mutta nyt on erosta 6kk aikaa ja olo alkaa olla jo parempi. Itseään on päässyt tutkimaan eritahoilta ja on oppinut olemaan yksin. Eli oikeastaan pääsin itsenäistymään ja se on positiivinen asia. Nimittäin uskon, että jos ihminen ei osaa olla yksin/ei ole itsenäistynyt niin on suhteeseessakin olo vaikeampaa. Tai se riippuu myös miten on oppinut virheistään, tietysti.
Sanoisin, että älä pelkää! Ja tunteita tulee menemään suuren raivon, kyltymättömän kaipuun ja "hälläväliä"-asenteen välillä. Ainoa asia, joka auttaa on aika. On minullakin vielä eroprosessi käynnissä, mutta plussan puolella ollaan jo.
Hyvää kevättä kuitenkin :)
noin nuoren ihmisen kypsiä ajatuksia. Osut aivan asian ytimeen. Jos ei ensin osaa olla yksin, toisenkin kanssa on vaikeampaa elää. Teillä molemmilla on koko elämä vielä edessä. Itse koin nuo samat asiat kauan sitten. Aikanaan tuli sitten se suuri rakkaus vastaan, ja se oli jotain, mistä en ollut osannut edes unelmoida. Tsemppiä ja oikein hyvää kevään jatkoa molemmille.