Kun lapsi menettää kuoleman kautta vähän ajan sisällä useamman läheisen, niin tuleekohan siitä jotenkin normaali juttu, jota ei osaa enää edes surra?
Mietin tätä koska poikamme 5-v ymmärtää hyvin, että kun ihminen tai eläin kuolee, niin sitä ei enää ole, eikä tätä enää koskaan näe.
Kuitenkin, kun kuuli rakkaan vaarissa kuoleen oli se oli ihan ok pojan mielestä sellaista tapahtuu yhtenään ihmiset kuolee ja turha sitä murehtia, kun asialle ei mitään mahda.
On elämässä aikana menettänyt mummissa, isänsä, koiramme. Nämä kaikki kahden vuoden sisällä. Monesti tosin sanoo, ettei itse halua kuolla. Pelkää siis omaa kuolemaansa. Leikkii useasti, että joku kuolee.
Mietin vain, kun itse olin saman ikäinen kun oma vaarini kuoli, niin olin todella surullinen ja itkin.
Olisi kiva kuulla kokemuksia miten muut saman ikäiset reagoivat jos jokin läheinen kuolee?
Mietin tätä koska poikamme 5-v ymmärtää hyvin, että kun ihminen tai eläin kuolee, niin sitä ei enää ole, eikä tätä enää koskaan näe.
Kuitenkin, kun kuuli rakkaan vaarissa kuoleen oli se oli ihan ok pojan mielestä sellaista tapahtuu yhtenään ihmiset kuolee ja turha sitä murehtia, kun asialle ei mitään mahda.
On elämässä aikana menettänyt mummissa, isänsä, koiramme. Nämä kaikki kahden vuoden sisällä. Monesti tosin sanoo, ettei itse halua kuolla. Pelkää siis omaa kuolemaansa. Leikkii useasti, että joku kuolee.
Mietin vain, kun itse olin saman ikäinen kun oma vaarini kuoli, niin olin todella surullinen ja itkin.
Olisi kiva kuulla kokemuksia miten muut saman ikäiset reagoivat jos jokin läheinen kuolee?
Vastaukset 9
Vanhimmat
kuulostaa vähän samankaltaiselta kuin omanikin. Menetin lapsena (kylläkin) hieman vanhempana kuin poikasi useita lähiomaisia. Muistan kyllä itkeneeni hautajaisissa, mutta syynä taisi olla enemmänkin muiden ihmisten surun näkeminen. Itselläni surutyö alkoi vasta vähän vanhempana ja ei ole oikeastaan koskaan loppunutkaan. Lapsen maailma on niin täynnä leikkejä ja tekemistä, että suru ei täytä sitä samalla tavalla kuin aikuisen. Itsestäni tuntui jossakin vaiheessa, että kun sukulaisia kuoli monta lähekkäin ja ensimmäisenä äitini niin sitä on ollut varmaan aika turta kuolemalle. Nimenomaan siitä tulee kuten sanoit omalla tavallaan normaali juttu.
Kun katson elämääni taaksepäin huomaan että olen aina ollut kiinnostunut filosofiasta ja yliluonnollisesta, mikä hyvin voi liittyä juuri läheisten menettämiseen lapsena. Luin joskus Kirsi Pihan haastattelun, jossa hän kertoi menettäneensä isänsä 7-vuotiaana. Hän kertoi haastattelussa miehensä ihmetelleen, miksi hän puhuu niin paljon kuolemasta. Omalla tavallaan siitä tulee jotenkin osa elämää.
Lohdutuksen sanana voisin sanoa omaa elämääni peilaten, että itse olen vahva persoona (niin monien menettämisieni jälkeen) ja selviytyjä luonne. Koska jotenkin olen aina tajunnut kuoleman läsnäolon, olen uskaltanut myös elää. Minusta on tullut selviytyjä ja rakastan jokaista elämäni päivää. Kuolema ei ole koskaan pelottanut minua sillä tavalla kuin monia, koska olen lapsena sitä paljon kohdannut.
Enemmänkin tulee ihmetellä niitä aikuisia jotka eivät pysty hyväksymään sitä tosiasiaa minkä jokainen varmasti kohtaa.
ja lapset tunnetusti elävät omaa pientä todellisuuttaan eri asioiden suhteen että se on niille hankalempi tajuta että mitä oikeesti on tapahtunut esim oma kohtaisesti mummojeni pois nukkumisen otin asenteella että varmaan joku väärin käsitys sairaalaa ja ilmoittaneet väärän nimen, että kyl se sielt joskus takas tulee (en vieläkään ole osannu surra asiaa).
Miten olette kertoneet lapselle läheisen kuolemasta? Miten olette kertoneet jos kuollut onkin lapsi?
lapseni mummu kuoli hyvin yllättäen autokolarissa. Olimme juuri tulleet mummulta, olin jopa ajatellut jättää lapsen hänen tuotavakseen, koska hän oli kohta lähdössä samaan suuntaan.
Joku juttu vain vilahti mielessä, sanoin,että ei, otan hänet kyllä nyt mukaani.
Kävimme kioskin kautta. Monta paloautoa ja ambulanssia meni pillit ulvoen sinne suuntaan, mistä me juuri olimme tulleet. Sanoin,että jollain on iso hätä, on sattunut jotain tosi ikävää, mutta he menevät vauhdilla auttamaan.
Lapsi katseli ohi kiitäviä pelastuskulkuneuvoja ihmeissään, itselläni karvat pystyssä ja kyynel silmäkulmassa; jotenkin se tuntui pahalta.
Kerkesimme kotiin, ja kohta soi puhelin, mummu oli ollut osallisena kolarissa,sinne ne hälytysajoneuvot oli sireenit ulvoen menneet.
Sanoin lapselle,että nyt on mummuun sattunut pahasti,kerroin,että juuri näkemämme autot oli menossa mummua auttamaan.
Jätin lapsen naapuriin kerrottuani pikaisesti tilanteen, menin sairaalaan, jossa mummua oltiin juuri kiidättämässä leikkausaliin. Kävin kolaripaikalla, ja tajusin heti, ettei siitä voi selvitä hengissä.
Menin kotiin, hain lapsen ja selitin, ettei mummu varmaankaan jaksa elää,koska häneen oli sattunut todella kovin.
Näin olikin, kohta sain tiedon sairaalasta ettei mummua voitu pelastaa. Kerroin lapselle saman, että mummu oli mennyt niin pahasti rikki, ettei lääkäritkään pystyneet enää auttamaan. Lapsi ei varmaankaan täysin koko juttua ymmärtänyt, eikä ymmärtänyt sitäkään, minkä mielijohteen varassa hänen henkensä oli ollut.
Kuolemasta on nyt reilu kymmenen vuotta, ja vasta nyt alkaa olla kysymysten ja vastausten aika.
Sehän on vain hyvä juttu, ettei lapsesi psyykkaa itseään "hengiltä" noiden kuolemien vuoksi.
Miksi pitää ihmetellä sitä, että hän hyväksyy luonnollisen asian?
En minäkään todellakaan itkenyt mummoni kuolemaa. Olin tuolloin yhdeksänvuotias ja kaikki muut isovanhemmat olivat kuolleet jo ennen syntymääni. Aiemmin saman vuonna vanhin veljeni oli kuollut täysin yllättäen, 19-vuotiaana. Tuohon suruun suhteutettuna kukaan suvustamme ei juuri osannut surra mummon poismenoa. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä, jotka tekevät suuren numeron vaarin tai vastaavan jo pitkän elämän eläneen läheisensä kuolemasta - eihän kukaan ikuisesti elä. Poikasi suhtautumisessa ei ole mitään omituista!
Nuorena kuolemiseen liittyy väistämättä kohtuuttomuuden tunne, murhe elämättä jääneestä elämästä.
lapsi ei miellä kuolemaa samanlaisena kuin aikuinen vaikka tajuaisi, että kuolema on peruuttamaton. Olen kuullut kertomuksia alle kouluikäisistä lapsista, jotka ovat sairastuneet vakavasti ja tietävät/tajuavat kuolevansa. Lapsi on kertonut kuvitelmaa omista hautajaisistaan täysin normaalina ja luonnollisena asiana.
Eräs seikka tosiaan on, että lapsi ottaa kuoleman vastaan luonnollisempana kuin aikuinen.
Minulla on 4 lapsenlasta.Heidän ensimmäinen kuolemankokemus oli onneksi pieni-koirani.Selitin heille että nyt se on mennyt koirientaivaaseen.Sitten kerroin että isäni on mennyt ihmistentaivaaseen.Heillä oli lemmikkikala joka kuoli.Menin heille kylään ja ihmettelin kuinka kuollutta kalaa ei ollut otettu akvaariosta pois.4v.lapsi tokaisi minulle "mummu ei se ole puffa se on vain puffankuori" ja puffa on kalojentaivaassa.Sitten kun äitini kuoli minua tietysti itketti kun menin heille kylään.Taas poika totesi että "kuuleppa mummu minusta tuntuu että sun äiti on sun isäs kanssa taivaassa aamukahvilla".Pyysin myöhemmin lapsia mukaan hautajaisiin vastaus oli."Kyllä muuten kävisi mutta he eivät kestä katsoa surevia ihmisiä".Olen jotenkin ymmärtänyt että lapset suhtautuu järkevämmin asioihin kuin aikuiset.
Vaimoni kuolin päivänä lapsemme olivat koulussa ja ilmoitin heille että tulevat heti kotiin. Halusin kertoa asian ihan perheen kesken, mutta valitettavasti vaimoni sukulaiset ehtivät edelle. He ilmoittivat lapsilleni heti kouluun että äitinsä oli kuollut. Mielestäni olisi ollut parempi jos lapset olisivat olleet kotona ja olisin itse saanut kertoa asian sillä nyt oli kyseessä vajaasta tunnista niin lapset olisivat olleet kotona.
Mielestäni ulkopuolisten ei pitäisi sotkeutua kyseisiin asioihin sillä huomasi selvästi ettei siinä ajateltu mikä on lapsille parasta.