Ensimmäistä kertaa elämässä olen jätetty. Tulihan tämäkin sitten koettua. Eikö pahanolon tunteella ole loppua? Voiko sitä arvioida asteikolla vai tuntuuko se vaan aina yhtä pahalta? Odotan että suru ja suuri pettymys hellittäis. Oikeesti haluaisi sulkea koko asian mielestä, mutta se on vielä liian voimakkaasti siellä. Kuin iso möykky sisällä joka velloo, välillä voimakkaammin nostattaen tunteet pintaan ja kyyneleet silmiin. Ruoka ei maita, eikä mikään muukaan. Eläminen on menettänyt merkityksensä. Vielä hetki sitten olin onnellisesti hänen kanssaan, suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta, nyt kaikki on ohi eikä tulevasta tiedä. Hetki kerrallaan. Yksin tyhjässä asunnossa, vain muistot seurana. Paljon tuli opittua, enkä hetkeäkään vaihtaisi pois, mutta miksi elämä on niin julmaa ja satuttaa silloin kun sitä vähiten odottaa.
Suru
kyynel poskella
121805
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuulostaa varmasti naurettavalta, mutta ajan kanssa olosi helpottaa. Tiedän, ettei sillä tiedolla ole mitään virkaa tänä surun päivänä, mutta se menee varmasti ohi. Sinun pitäisi nyt keksiä itsellesi tekemistä, pahinta mitä voit tehdä on jäädä pyörittelemään asioita neljän seinän sisään yksinäsi. Keksi jotain kivaa, jotain mistä pidät ja vaihda vaikka järjestystä kotonasi. Tiedän miten hirveää se on kun ihminen jota rakastat, päättääkin vain lopettaa koko jutun. Minulle kävi juuri näin ihan vähän aikaa sitten, hän palasi exänsä luokse vaikka hänen puheittensa mukaan olin "sitä ja olin tätä"; kaunein, ihanin, salaperäisin ym. nainen päällä maan. En tiedä vieläkään MIKSI ja syytän vain itseäni. Minussa kuulemma ei ollut vikaa, mutta se ei taida olla ihan niin, muutenhan ei ex olisi palannut mieleen. Karua mutta totta. Ajan kanssa elämäsi helpottaa ja voit luottaa siihen, että jos teidät on yhteen tarkoitettu, palaatte vielä yhteen. Joskus täytyy erota jotta voi kohdata jälleen. Voimia Sinulle!
Aikoinaan mieheni jätti minut ja lapset toisen naisen takia. Pitkäaikainen avioliittomme loppui. Suru ja järkytys olivat hirvittäviä. Elin kauan yksin uskaltamatta rakastua kehenkään, kunnes kaksi vuotta sitten kohtasin elämäni miehen ja avioiduin uudelleen. Olen rakastanut nykyistä miestäni tulisesti ja rakastan vieläkin. Silti olen tänään laittanut postiin avioerohakemuksen. Liittoome on ollut myrskyisä ja nyt vihdoin alan uskoa, että puolisoni ei mennyt kanssani naimisiin rakkaudesta, vaan yksinkertaisesti ajautui tähän, koska ei kestänyt vaimonsa pitkäaikaista miessuhdetta. Minä olin hänelle lohtu ja pakopaikka, mutta silti hän on koko liittomme ajan itkenyt exänsä perään. Minä olen vain rakkaudessani ollut sinisilmäinen ja halunnut tuskoa surun menevän ohi. Edelleenkin rakastan miestäni, mutta annan nyt hänelle hänen kaipaamansa vapauden avioliiton kahleista. Itken.
Olen itse täysin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Jopa tapahtuma-ajankohta on sama. Oloni on täysin lohduton. Onneksi on ystäviä joille puhua. Toivottavasti myös sinulla on? Mahdoton ajatella jatkoa yksin. Ei ehkä ole normaalia, kun ajattelen että tulen olemaan jatkossa aina yksin. On niin vaikea tavata ketään noin täydellisesti minulle sopivaa. Kestihän hänenkin löytämisessä ikuisuus. On täysin uupunut ja turha olo nyt. Jaan mielelläni ajatuksia kanssasi jos haluat.
Myös minulla meni ennen häntä monta vuotta sinkkuillessa. Sitten tapasin hänet ja kaikki vaan eteni täydellisesti ja luonnollisesti. Hänen kanssaan oli älyttömän hyvä ja kotoisa olla enkä olisi uskonut meidän koskaan eroavan. Emme edes riidelleet vaan olimme asioista samaa mieltä tai lähes samaa mieltä. Nyt vasta tajuan kuinka paljon menetin ja kuinka yksin olen nyt. Haluaisin vain hautautua peiton alle ja surra yksinäni mutta se ei tällä hetkellä onnistu. Joudun tsemppaamaan älyttömästi ettei itku tule työpaikalla ja kaupungilla liikkuessa.
Välillä mietin mitä väärää olen tehnyt etten ansaitse hyvää ja onnellista parisuhdetta. En voi edes kuvitella alottavani taas alusta kaikkea tutustumista uuden ihmisen kanssa. Miten paljon voimia se viekään ja varsinkin kun on suuri mahdollisuus että siinä käy näin. En voi sanoin kuvailla sitä miten paljon minua harmittaa. Olisimme edes riidelleet ja eronneet riidoissa, mutta kun kaikki oli niin hyvin ku viimesen kerran nähtiin ja sitten tapahtui näin... En olisi uskonut näin käyvän kun annoin viimeisen pusun kultani poskelle ja toivotin hyvää työpäivää.
Minun rakkaani jätti minut 19.3.2006, eli reilu kuukausi sitten.
Meni äitinsä luokse toipumaan ahdistuksesta. Soitti parin päivän päästä ja kertoi haluavansa jättää minut. Taivas tippui niskaani. Meille tuli keskenmeno joulun alla. Rakas tuli uudelleen raskaaksi, ja se oli liikaa kai. Abortti. Kaikki päätökset yksin, minua ei kuunneltu enää missään. Vasta saatiin kiva yhteinen asunto. Kaiken menetin. Se sattuu niin kovaa, että ei kykene ajattelemaan mitään järkevästi. Minulla suru on vain yltynyt päivä päivältä. Meidän yhteinen koti oli kaukana. Ei minulla ole enää omaa kotia. Enkä pystyisi yksin suoriutumaan mistään. Omien vanhempieni luo ajauduin. Opiskelut on poikki. Jos itkettää koko ajan, ei pysty "työhön", ei ainakaan matematiikan opintoihin. Ainut lohtu on yhteinen koiramme, joka lähti minun matkaan. Hän rakastaa, lohduttaa ja kuuntelee. Ilman Nallea olisin kai makuulla koko ajan.
Kuka sitten on syyllinen? Ei kai sellaista ole. Olimme kumpikin uskollisia, suuria riitoja ei ollut. Mutta toisen rakkaus kuoli. Siitä seuraa itsesyytöksiä ja lopunkin itsetunnon menetys. Tätä kirjoittaessa järki juoksee, mutta tiedän että aamulla olen taas mustassa putkessa ja itken itkemistäni. Lääkkeitä en jaksa syödä. Juopottelukaan ei kannata. Kevättä ei minulla ole. Tältä se tuntuu nyt. Ja kai kauan. Riekaleinen sydän ei parane hetkessä. Vanha äitini oli sydänleikkauksessa ja sellaiset vaivat parani yllättävän nopeasti. Mutta tällaiset vaivat ei parane niin nopeasti, ja vähintäänkin suuri arpi jää. Ei ollut ensimmäinen edes kipeä ero... olen saanut valmennusta tähän, jos en olisi saanut, en kai olisi enää maailmassa. Mietin välillä lopettamista, mutta mietteeksi se jää. Jos ei muun, niin ainakin rakkaan koirani takia.
Mitä tästä särmikkäästä kirjoituksesta sitten saamme irti? Mitä yritän sanoa?
Jokaisella on oma elämä, jokaisella on omat tuskat. Toisten tuskat ei lohduta. Ja maailma olisi parempi paikka ilman ihmisien tuskia. Loppuen lopuksi en kyennyt sanomaan mitään muuta kuin kirjoittamaan tuntemuksia.
Kaikkein eniten pelkään sitä päivää, kun minun rakkauteni sammuu. On niin vaikeaa edes ajatuksena päästää irti... Tuskakin tuntuu turvallisemmalta...........................
Tuntuu tosiaan kauhistuttavalta ajatus, että todennäköisesti tulen viettämään loppuelämäni ilman kumppania. En varmasti enää koskaan pysty luottamaan kehenkään niin paljon kuin yhteiselämään tarvittaisiin. Enkä edes jaksa ajatella sitä vaivaa, mitä toiseen ihmiseen tutustuminen vaatisi. Kun olen jo toisen kerran jätetty, tunnen itseni todella huonoksi. En yksinkertaisesti kelpaa kenellekään. Pystyisin varmasti löytämään kumppanin, mutta en enää usko, että pystisin pitämään hänet.
Hävettääkin, koska tulen olemaan ihmisten pilkan kohde pienellä paikkakunnalla. Mieheni sanoi aamulla, että hän haluaisi nopeasti lähteä, koska hän ei kestä nähdä minua masentuneena. Hänelle olisi helpompi, kun en olisi "silmissä". Se tuntui äärettömän pahalle. Yhdelle ystävälleni töissä tänään kerroin, kun hän ilmeisesti näki lävitseni ja kysyi. Mutta pelkään itkuakin, enkä uskalla antaa tunteilleni valtaa, vaan vimmalla keskityn työntekoon ja liikuntaan. Se on ainoa postitiivinen asia tälle pävälle, että sain tilattua ajan asiantuntijan vastaanotolle. Ihana odottaa sitä aikaa, kun tietää, että siellä uskaltaa märssytä mielin määrin. Äärettömän yksinäinen olen.
Ymmärrän sua niin hyvin.En jaksa enkä halua kellekään selittää mitään.Niin pahalta tuntuu,etten voi olla missään.
Raskasta on kun ei pysty eikä jaksa tehdä mitään, mutta ei myöskään jaksa olla paikallaan, vaan puokkoilee ihan levottomana. Kauankohan tämä kestää, ennen kuin alkaa rauhallisempia päiviä näkyä?
Kunpa joku voiskin kertoa rakkauden kaavan, josta vois laskea kuinka kauan kipua kestää. Totta on, että muiden tuskasta lukeminen ei omassa erosurussa lohduta. Voisiko joku siis kertoa, kuinka itse selvisi erosta ja miten pitkään se kesti? Nyt kun ero on tuore, muistaa vain niitä kauniita hetkiä ja ne satuttaa niin paljon. Ja niitä hetkinä, kun suru ei omista, tuntuu vaan tyhjälle. Tällä hetkellä mennyt satuttaa ja tulevaisuus ahdistaa, siksi on pakko yrittää elää just tässä hetkessä. Hengittää sisään ja ulos ja odottaa...
Tuntuu silta ihan kuin olisin itse ton kirjoittanut. Musta tuntuu ihan samalta.
Ei riidelty tai mitaan. Kaikki oli musta "hyvin" kunnes kaikki purkautui ja se oli siina!
Se oli ensimmainen rakkaus ja kesti muutamaa vuotta. Luulin, etta han oli elamani mies. Toivoin niin. Toivoni murskattiin. Siita on nyt 10 pv...otan paiva kerrallaan. Ota sinakin.
Voimia!
31.3 minut jätettiin kuin seinään. Olin niin onnellinen enkä voi ymmärtää syytä, emme koskaan edes kunnolla riidelleet. Miten tunteet voivat muka "viiletä" yhtäkkiä puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, jos niitä aikaisemmin on ollut? Luulisi että se tapahtuisi aikaisemmin... Eka viikonloppu oli yhtä shokkia: jättötilanteessa olin ihan hysteerinen, ei tajua päässä, jopa yrjösin yhtäkkiä kun tuli niin paha olo. Aamulla kesti monen monta tuntia ennenkuin pääsin sängystä ylös. Silmät olivat ihan turvonneet. Ehkä nyt olen vähän rauhoittunut, mitä nyt välillä itkettää. Pahinta on nukkua yksin: herätä ja nukahtaa tyhjässä kylmässä sängyssä, ettei saa seurata toisen hengitystä. Olen kevään ylioppilaita enkä saa luettua pääsykokeisiin mikä harmittaa sillä olen kirjoittanut hyvin (LLLEEEC) ja edellytyksiä olisi päästä opiskelemaan.. En vain pysty, ajatukset harhailevat.
Kirjoitit tosi hyvin! Nyt sun pitaa tsempata. Jotkut osaa olla kusipaita; jattaa kun tarkea juttu meneillaan. Mullakin alkaa pian lopputentit. Kysyin, etteiko voida oottaa kunnes tulen Suomeen kesalla ja sit selvitetaan asiat. Mutta ei..ei kun pitaa tehda nyt koska muuten ei ole voimia (jattaa) jos oon lahella.
Voin nyt paremmin. Varmaan sen tahden, etta juttelen ihmisten kaa, eli siis, ala jaa yksin! Se pahentaa...puhu ystaville, mene ulos, tee jotain kivaa tai rupee lukee niihin paasykokeisiin!
Tsemppii sulle! Ajattele nain; se ihminen joka tekee noin sulle ei valita susta eika sun pida siten antaa sen ihmisen pilata suunnitelmia!