Tuohon aiemmin kirjoittamaani osittain viitaten tuli mieleen kysyä, mitä mieltä olette siitä, kumpi on parempi, erota sulassa sovussa vai erota niin että välit on kerralla poikki? Tietysti jokainen tapaus on erilaisensa, mutta kertokaa kokemuksianne. Ja nyt ei ole kyse siitä, että kumpikin haluaa eroa, silloinhan se ero on yleensä yhteinen sopimus. Mutta se, jos toinen rakastaa ja toinen ei, toinen haluaa lähteä, toinen haluaisi jatkaa.. ja silti tälläisessä tilanteessa eroasioita hoidetaan yhdessä. Mun sydäntä riipaisee vieläkin se, että puolisoni, jonka jätin, ja joka rakasti mua yli kaiken, alistui kohtaloonsa ja alkoi hoitelemaan avioeroasiaa kun itse en meinannut jaksaa.. Hyvissä väleissä ollaan oltu koko ajan, ja mielestäni se vähän hidastaa sitä toisesta eroon pääsemistä. Välillä tuntuu että olisi niin paljon helpompi jos olisi riitaa ja vihaa, silloin olisi paljon helpompi päästää irti. Tai sitten ei..
Väleissä vai ei?
Zeus
81976
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mun näkökulmasta tilanteesi voi olla niitä ihanteellisimpia, mikäli on totta. Erohan on prosessi, mikä kestäääää, jokatapauksessa ja yksilöllisestihän se kokee. Jos on lapsia, niin mahdollinen sopuerohan on ihanne. En mä oikein edes käsitä, mitä sä nyt valitat? Vai valitatko sä?
..valita. Siinä mielessähän tämä tilanne on ihanteellinen, että asioita on helpompi hoitaa kun ollaan puheväleissä. Toisaalta asioiden hoito helposti unohtuu ja pitkittyy kun yritetään koko ajan toimia niin ettei toinen kärsisi. Tietysti sekin on hyvä ettei kumpikaan kärsi, mutta irti pääsemisen kannalta se kerrasta poikki ja iso riita olis ehkä helpointa. EHKÄ. Ja kun avioerossa kuitenkin aina joku joutuu kärsimään niin miksi sitten pitkittää tuskaa... Ja voisin kuvitella että uusille tyttö- ja poikaystäville on aika kova pala se, että ollaan vielä exien kanssa tekemisissä ja läheisissä väleissä...
Eikös tässä elämässä jotakuinkin sitä koeteta, ettei kukaan omien toimien vuoksi kohtuuttomasti kärsisi?...Mutta väistämättömiähän nämä erot joskus ovat, sanokoon nyt joku mitä tahansa. Ihan luonnollistahan se, että kun on pitkän aikaa toisen kanssa enempi tai vähempi symbioosissa eletty, että jälkiä jää toisesta mieleen niin paljon, moni asia muistuttaa jollain tavoin eletystä, ja eron työstäminen voi olla pitkä. Mutta kyllä melkein sun kanssa paikkoja vaihtaisin siinä mielessä, että jotakuinkin neutraali asenne toista kohtaan lienee ok., kunhan keskittyy siihen nykyiseen elämäänsä, ettei taas se uusi suhde kärsisi. Kun olethan kuitenkin entisestä eronnut, vai kuinka, ja hän on asiaan alistunut, kuten ilmaisit asian. Joten ei kai siinä mitään. Lähinnä lienee kyse siitä, että olet kahden tulen välissä, empaattinen ihminen, joka koettaa samalla miellyttää kaikkia. Siihen ei ole tarvetta. Anna itsellesi lupa elää. Kyllähän exäsikin on saanut elämän hallintaan. Zemppiä ja eteenpäin!
Mieheni erosi entisestä avovaimostaan vuosia sitten ja on ollut minun kanssani nyt 1,5 vuotta. Yhteisiä lapsia heillä ei ollut mutta pitävät muista syistä johtuen toisiinsa edelleen yhteyttä, ovat kavereita.
Vaikka mieheni oli ymmärtääkseni lopullisena jättäjänä heidän suhteessaan, on minun silti vaikea luottaa ja nähdä heitä pelkkinä kavereina.
Itsekin vakavasta suhteesta aikoinaan eronneena tiedän mitä kaikkea eroon voi liittyä. Puhtaita kavereita ei sillä tavalla voi olla kun taustalla on suru ja pettymys pieleen menneestä rakkaudesta.
Itse piehtaroin juuri sen ajatuksen kanssa, että miten mieheni ja hänen entisensä ovat hoitaneet sen toisistansa erottautumisen kun ovat olleet jatkuvasti yhteyksissä... usko pois, ei ole mukava pähkäillä tällaista.
Tuntuu siltä, kuin mieheni olisi jotenkin jäänyt tuntemaan syyllisyyttä jättämisestä ja yhteisen elämän lopettamisesta eikä sitten oikeasti ole päässyt eteenpäin elämässä. Tietenkin sitä tuntee sen entisen kumppanin niin hyvin että sen kanssa on mukava jutella ja toinen ymmärtää vähemmällä selittämisellä kuin uusi kumppani. On yhteisiä kavereita jne. Mutta minulle, uudelle kumppanille tulee tunne, että olen jollain lailla kakkonen vielä... Milloin meillä on ne yhteiset tuttavat, milloin minä olen se, joka ymmärtää häntä parhaiten?
Koittakaa hoitaa eronne niin, ettei kumpikaan jäisi kovin pitkäksi aikaa kiinni siihen surun tunteeseen ja syyllisyyteen "toisen elämän kaatamisesta". Jos kovin kavereina eroaa (vaikkei päätös olisikaan yhteinen) niin molemmille saattaa helposti jäädä päälle se vaihe, ettei mitään asiaa ole niin kiire hoitaa tai käsitellä. Nyt sujuu kavereina hyvin, joten antaa asioiden olla näin... Tai sitten jää se syyllisyys päälle (jos toinen vielä syyllistää)...
On helppoa antaa asioiden olla kun erottautumista ei ole pakko tehdä (jos kerran ollaan yhteyksissä). Pidemmällä tähtäimellä se vain todella rupeaa syömään sitä "uuden elämän" mahdollisuutta, kun asioita ei ole henkisesti käsitelty. Eikä haluta vieläkään loukata sitä entistä kumppania uusilla parisuhteilla tms. Ei olla koskaan päästetty kokonaan irti. Sitten se vain jää "tavaksi".
että uskallat kertoa oman pelkosi nykyisen kumppanisi ja hänen exänsä mahd. tunteista toisiaan kohtaan.
Itse asustelen miehen kanssa, joka edelleen naimisissa ja yhteisiä lapsiakin 3.
Mies jätti hänet, pitkän salasuhteemme tuloksena parisen vuotta sitten.
Olin aluksi hyvilläni ja tunsin -hävettää kertoakin- mielihyvää siitä, että olin saanut hänet ja tietyllä tavalla kävellyt vaimonsa yli.
Lasten vuoksi soittelevat toisilleen ja tapaavatkin sillointällöin. Minua ärsyttää tilanne ja vieklä ehkä enemmän se, ettei mies ole esitellyt minua vaimolleen, eikä vahingossakaan ole vienyt minua paikkoihin, jossa vaimoonsa olisin voinut törmätä. Ikäänkuin hän olisi jokin pyhä esine/henkilö....
Itselläni ei ole lapsia ja miehen lapset vierailevat melko harvoin. Nekin ovat alkaneet ärsyttää minua, vaikka ihan mukiinmeneviä ovatkin. Mietin jatkuvasti, mitkä ilmeet ja eleet ovat äidiltään peräisin ja jos joku erehtyyy sanomaan heitä kauniiksi, menen ihan lukkoon, kun ajattelen, kuinka kaunis heidän äitinsä mahd. on?
Ihan hullua!
Olen ostellut lapsille vaatteita osoittaakseni, että pidän heistä, mutta eivät osaa arvostaa sitä oikealla tavalla. Ruokakaan ei maistu kuin isänsä tarjoamana/tekemänä.
Mitä pitäisi tehdä, että mies tajuaisi tilanteeni?
...pakko olla provo!!!
aina, oli sopu tai riitainen ero entiseen, niin tunteet pysyvät-> muuttaa olomuotoaan. Ja saat todennäköisesti tuntea olevasi kakkonen aina.
Tuota tekstiäsi et usko itsekään!