Missä vaiheessa olitte varmoja siitä, että haluatte olla tämän ihmisen kanssa aina?

...tilanteet tai kaksi miestä jotka aiheuttivat mielessäni halun jakaa lopun elämäni heidän kanssaan liittyivät minuun, omaan kykyyni ja haluuni olla juuri heidän kanssaan. Luonnollisesti tapasin nämä henkilöt eri vuosikymmeninä...;) Mutta pointtini siis on että itse olin valmis sitoutumaan. Välillä ehdin olla monta vuotta yksin enkä edes kaivannut vakavaa suhdetta. Uskon siis että tunteen pitää lähteä sisältäsi. Vaikka oletkin ehkä päässyt vanhan suhteesi yli niin oletko sittenkään käsitellyt erosi rakentavalla tavalla jotta voit jatkaa seuraavaan suhteeseen avoimin mielin? Eli jos eronne jätti valtavat naarmut niistä toipuminen saattaa ottaa aikaa vaikka tunteet entistä rakastettuasi kohtaan olisivatkin hiipuneet kokonaan.
Kukaan tuskin osaa vastata tyhjentävästi, sinun pitää kuunnella ja tutkiskella itseäsi.

olla varma? Tai tuo varmuus on aika epävarmaa ;). Kerronpa esimerkin. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilu 20v. Kuten sinäkin, kyselin minäkin, tosin vuosikausia itseltäni tuota kysymystä "voinko olla varma". Menimme naimisiin, kun olimme olleet yhdessä kuutisen vuotta. Siinä vaiheessa oli varsin naurettavaa enää edes esittää tuota kysymystä. Muutamat tuttavapariskunnat, jotka halusivat erittäin varmasti olla lopun elämää yhdessä "me emme koskaan eroa, olemme aina yhdessä, tulemme aina rakastamaan......." olivat eronneet, toiset jo kahden vuoden päästä tuosta "ei koskaan erota, aina yhdessä". Eli se siitä varmuudesta!

Jokaisessa suhteessa on suurinpiirtein samat vaiheet, "tutkintavaiheesta" alkaen. Eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarma, mutta sen ei kannata antaa häiritä elämää!

Itse olin varma etta suhteemme kestaa lopun elamaani siina vaiheessa kun olimme olleet 4.5 vuotta yhdessa ja mies oli puhunut kihloista ym, ja itsekin tunsin olevani valmis ja paatin etta tassa on hyva olla.

Mies kertoi kuinka hanella on hyva olla lahellani ja kuinka ei osaisi kaivata mitaan tai ketaan muuta.

2 vkoa sen jalkeen mies ilmotti etta haluaa erota.

Ei siis maailma pyori vain oman varmuuden ymparilla silloin kun asia koskee muitakin. Jos rakastat toista eika sinulla ole tunnetta etta haluat elaa viela hetken villia nuoruutta, anna menna. Elamaahan tama vain on. Kuten Nykanenkin sanoo, elama on ihmisen parasta aikaa.

Pelkaan itsekin etta seuraavassa suhteessani tulee luottamuspula, kun pitkan suhteen jalkeen jatettiin aivan yllattaen. Toivon ettei nain kay.

Onnea!

pelkäät suunnattomasti tehdä päätöksiä koska pelkäät että ne on vääriä ja että sattuu sinuun ja sattuu häneen. Minun miesystäväni on ihan samanlainen , ollaan seurusteltu myös noin vuoden ajan ja kerran hän jo pisti pelin poikki viikoksi koska halusi miettiä pystyykö vakavaan seurusteluun. Sitä tässä nyt tehdään hänen mielestään vaikka minä en edes tajua mitään vakavuutta koko asiassa. En itse pelkää sitoutumista jos sillä tarkoitetaan yhteenmuuttoa tai jotain vielä vakavampaa. En vain käsitä miksi niin pitäisi tehdä, minä en sellaista kaipaa, nykyinen tilanne riittää minulle. Minulle sitoutuminen merkitsee uskollisuutta ja rakastamista ei suinkaan toisen sitomista jollain kummalla tavalla tässä iässä jossa molemmilla on takanaan avioliitot jotka päättyivät siihen että puoliso löysi uuden. Miehelle se jätti syvät arvet ja tässä on nyt tulos. Sitoutumiskammo vaikka kukaan ei edes vaadi häntä sitoutumaan. Vaikea on keskustella ihmisen kanssa joka ei itsekään tiedä mitä haluaa. Nyt hän on jo useamman kuukauden pysynyt päätöksessään että haluaa olla kanssani ja alan olla jo turvallisilla mielin ja kaikki tuntuu hyvältä mutta pieni peikko aina kaihertaa. Se vielä että onhan tuo nähty että ne varmuudet haluamisista useimmiten epäonnistuvat jos sellaisia varmuuksia edes oikeasti on olemassa koska suuri osa liitoista päätyy eroon, senhän kertovat tilastotkin. Ei elämää voi elää niin että murehtii tulevaa mahdollista eroa koko ajan. Silloin nykyhetkikin on pilalla, koko elämä on pilalla. Seurustele siis tässä hetkessä äläkä ajattele liikaa tulevaisuutta.

Ihmiselämässä mikään ei ole varmaa. Ei ole olemassa varmuutta, että joku ihminen on oikea elämänkumppani hamaan loppuun saakka. Ihminen on luonnostaan epäilevä. Varmuus on ainoastaan harhakuva.

Kannattaisikin kiinnittää huomionsa varmuuden etsimisen sijaan toisen ihmisen luonteenpiirteisiin ja tapoihin ja käytökseen. Oikeanlainen elämänkumppani on sellainen, jonka kanssa on hyvä olla. Mutta se ei ole sama asia kuin ikuinen onnellisuus, sillä sellaista ei ole. Ei kukaan ole koko ajan onnellinen. Ihmissydän on ikuinen taistelukenttä.

Ei ole mitään syytä ajatella asioita etukäteen, siis "lopullisesti". Elämä voi loppua koska tahansa, ei elämää tai onnellisuutta voi suunnitella. Voi vain antaa kaikkensa tässä ja nyt. Jos seurustelusuhde tuntuu hyvältä ja silti se kaatuu toisen ihmisen aloitteesta, ei sen tarvitse muodostua painolastiksi. Vain tässä ja nyt voi antaa kaikkensa, ei etukäteen, ei jälkikäteen, vain tässä ja nyt, joka hetki.

Elämä ei ole mikään teos, jolla olisi selvät rajat. Elämä alkaa ilman että ihminen itse edes tiedostaa sitä, ja loppu tulee äkillisesti. Joskus loppuun ehtii valmistautua, mutta silti se tulee aina väärään aikaan, salakavalasti, äkillisesti, kysymättä. Sinä et voi elää tulevaisuutta, voit elää vain tätä hetkeä.

ollut tietoakaan viime aikoina.

Ostin kultani kanssa asunnon ja menimme kihloihin (yhdessä ollaan oltu hieman yli vuosi). Mieheni aloitti n. kuukausi sitten yötyön tekemisen, kahtena viimeisimpänä viikkona olen ärsyttänyt häntä suunnattomasti, jo minun näkeminen alkoi vituttaa häntä, tein miten vain asiat olivat ne aina väärin tehty... Nyt hän sitten romahti lopullisesti, syy selvisi hänen käytökseensä. Hän ei kestänyt yötyätä vaan ajoi itsensä loppuun, nyt hän on sairaslomalla ja meidän suhde paranee ja paranee kun hän saa nukuttua kuukauden univelkansa pois... Muutama viikko sitten olin varma että ero on tulossa vääjäämättä, koska hän vittuili ja kiukutteli minulle koko ajan, en olisi enää kauaa kestänyt mutta nyt kun ongelman ydin on selvinnyt ja asia on hoidossa olen varma että hän on SE OIKEA!

Mä olen ollut tämäm yhden ja saman miehen kanssa yli 20 vuotta, joista 14 vuotta naimisissa. En osaa edes sanoa, milloin olisin ajatellut, että tämän kanssa haluan olla aina. Varmaan niitä pohdin joskus nuorempana, mutta ei liiemmin enää. Kun eihän näistä asioista voi koskaan olla ihan 100% varma ja kaikkea ei vaan jaksa edes miettiä.
En mä kuitenkaan näe mitään syytä siihen, että erota pitäisi, hyvinhän teillä tuntuu menevän. Toisaalta en usko, että kannattaa mennä kihloihinkaan, jos tulevaisuus kovasti epäilyttää. Sitten taas toisaalta kihlaus voisi selkeyttää ajatuksia, puoleen tai toiseen, kun sitoutumisesta tulisi konkreettista.
Kuitenkin olette olleet yhdessä vasta vuoden, ei ole mitään syytä kiirehtiä mitään. Tutustutte vielä paremmin toisiinne ja aika näyttää miten tulee käymään.
Yritä miettiä tulevaisuutta vähän vähemmän, ei se helppoa ole, mutta kuitenkin. Tämä hetki on tärkein, ei menneisyys eikä tuleva.

vakuuttelemalla sitä, vaan varmuus rakentuu omasta tahdosta elää yhteistä elämää. Tietysti voi jossitella, että entäpä sitten jos ei tahdokaan? Luonnollisesti ei ole järkevää edes tehdä skenaarioita, joissa asiat ei mene niin kuin ennalta ollaan suunniteltu, sillä ne ei taatusti tule aina menemään niin ja siinä sitä tahtoa elää yhdessä tarvitaankin, että kykenee nielemään myös pienet pettymykset elämässä ja näkemään niiden jälkeisen ajan, kun ollaan selvitty.

Vaikeudet ja niistä selviäminen kasvattavat juuri tätä tahtoa ja uskoa siihen, että tekemällä töitä periksiantamattomalla asenteella niistä selviää.

Yksi olennainen kysymys on jo alusta asti se, että miksi haluan elää tämän ihmisen kanssa. Tuohon kysymykseen kannattaa etsiä itselleen vastaus ja palata muistelemaan tätä, kun ei tahdo nähdä mitään järkeä tai tulevaisuutta elämässä.