Äkkiseltään kuullostaa julmalta, mutta tämä on totuus ja siitä ei pääse mihinkään.
Olen aikuinen nainen ja minulla on oma, hyvä perhe-elämä.
Äitini on ns. rappioalkoholisti, joka yli 20 vuotta sitten joi itseltään niin työpaikan kuin avioliiton ja muutkin normaalit ihmissuhteet. Jäin silloin isälleni ja hyvä näin, meillä oli ihan ok suhteet, kunnes hän muutama vuosi sitten kuoli.
En ole ollut äidin kanssa paljon tekemisissä näitten vuosien varrella, kunnes pari vuotta sitten hän muutti samalle paikkakunnalle ja siitä helvetti alkoi.
Alussa autoin häntä paljonkin, luulin, että hän todella yrittää kuiville, mutta kerta toisensa jälkeen hän soitti ja oli milloin missäkin pulassa ryyppyreissujensa takia. Olen saanut kuulla syytöksiä ja haukkumisia vaikka kuinka paljon ja nyt hän on minut leimannut alkoholistiksi, kuten myös aviomieheni. Ja meidän alkoholinkäyttömme kun on todella minimaalista, joskus viime kesänä viimeksi on juotu mökillä saunaoluet...
Hän keksii mitä hurjempia juttuja, isänkin perinnöstä olisi kuulemma hänelle kuulunut osa, vaikka erosta oli silloin kulunut jo 15 vuotta, minä olin kuulemma osasyyllinen erääseen tappoon, joka tapahtui hänen entisessä asuintalossaan, enkä edes tuntenut tätä uhria.
Katson, ettei äitini ole koskaan tehnyt mitään minun hyväkseni, kun olin lapsi (n. 12-vuotias) hän viinapäissään jahtasi minua puukko käsissä haukkuen minua lutkaksi ja lutkaksi hän kutsui minua muutenkin. Silloin hän yritti nostaa myös isääni minua vastaan, onneksi siinä onnistumatta. Näitä tarinoita on lukuisia, tämä on vain pintaraapaisua.
Hän ei ole koskaan osallistunut mihinkään ns. normaaliin elämäämme, ollut lastemme ristiäisissä tai muissa juhlissa eikä muutenkaan ole ollut samalla tavalla lapsille mummo kuin mieheni äiti.
Näiden parin vuoden aikana, kun hän on taas jollakin tavalla ollut osana elämäämme, olosuhteiden pakosta, koko perheemme elämänlaatu on heikentynyt kovasti. Kännipäissään hän kun soittelee vaikka 40 kertaa päivässä, syksyllä poistinkin hänen puhelimestaan lastemme numerot, koska hän saattoi keskellä yötäkin soittaa 8-vuotiaan poikamme puhelimeen. Hän on aina vaatimissa itselleen palvelua eikä koskaan ole antanut esim. bensarahaa, vaikka olisin kyydittänyt häntä ympäri kyliä hoitamassa hänen asioitaan.
Vuoden vaihteessa tein päätöksen, että nyt saa hyysääminen riittää ja nyt hän asuu tilapäisesti alkoholistikodissa ja ensi kuussa pääsee muuttamaan omaan, uuteen asuntoon ja oikein pelottaa miten sitten käy. Nythän siellä hoitokodissa on hoidettu kaikki häneen liittyvät asiat, itse en ole häntä edes nähnyt tammikuun jälkeen ja hyvä niin.
Tuntuu vaan, etten pääse hänestä eroon millään, aina on soittamassa ja usein en edes vastaa. Ei hän koskaan ole minusta kiinnostunut tai lapsistani tai muuten meidän perheestä, aina vain valittaa kuinka hän esim. sai vaan 3 perunaa ruokaillessa tai muuta vastaavaa jorinaa siitä kuinka huonosti häntä kohdellaan ja muita niin hyvin.
Haluaisin katkaista kaikki siteeni häneen, koska hänen juttunsa vain loukkaavat minua ja helposti menetän yöuneni miettiessäni kaikkia juttuja, milloin tulee uhkailuja ja muuta lokaa niskaan. Hänen kanssaan on turha yrittää ns. järkevästi keskustella, hän ei yhtään kuuntele, vaan alkaa nimittelemään ja huutamaan puhelimessa.
Miten saisin voimia, etten enää koskaan vastaisi hänen puheluihinsa? Mieheni on tätä ihmetellyt jo kauan, että miksi en ole yhteyksiä katkaissut ja kyllä minä nyt haluankin, kun vaan osaisin olla vastaamatta, kun hän seuraavan kerran soittaa.
Kenelläkään ei varmaan ole vastaavaa kokemusta ja hyvä niin, monella ystävälläni kun on ihan oikea äiti, niin kyllä saavat olla onnellisia. Minulla on kyllä anoppi parhaasta päästä ja hän on ollutkin minulle äidin korvike jo viimeiset 20 vuotta.
Olen aikuinen nainen ja minulla on oma, hyvä perhe-elämä.
Äitini on ns. rappioalkoholisti, joka yli 20 vuotta sitten joi itseltään niin työpaikan kuin avioliiton ja muutkin normaalit ihmissuhteet. Jäin silloin isälleni ja hyvä näin, meillä oli ihan ok suhteet, kunnes hän muutama vuosi sitten kuoli.
En ole ollut äidin kanssa paljon tekemisissä näitten vuosien varrella, kunnes pari vuotta sitten hän muutti samalle paikkakunnalle ja siitä helvetti alkoi.
Alussa autoin häntä paljonkin, luulin, että hän todella yrittää kuiville, mutta kerta toisensa jälkeen hän soitti ja oli milloin missäkin pulassa ryyppyreissujensa takia. Olen saanut kuulla syytöksiä ja haukkumisia vaikka kuinka paljon ja nyt hän on minut leimannut alkoholistiksi, kuten myös aviomieheni. Ja meidän alkoholinkäyttömme kun on todella minimaalista, joskus viime kesänä viimeksi on juotu mökillä saunaoluet...
Hän keksii mitä hurjempia juttuja, isänkin perinnöstä olisi kuulemma hänelle kuulunut osa, vaikka erosta oli silloin kulunut jo 15 vuotta, minä olin kuulemma osasyyllinen erääseen tappoon, joka tapahtui hänen entisessä asuintalossaan, enkä edes tuntenut tätä uhria.
Katson, ettei äitini ole koskaan tehnyt mitään minun hyväkseni, kun olin lapsi (n. 12-vuotias) hän viinapäissään jahtasi minua puukko käsissä haukkuen minua lutkaksi ja lutkaksi hän kutsui minua muutenkin. Silloin hän yritti nostaa myös isääni minua vastaan, onneksi siinä onnistumatta. Näitä tarinoita on lukuisia, tämä on vain pintaraapaisua.
Hän ei ole koskaan osallistunut mihinkään ns. normaaliin elämäämme, ollut lastemme ristiäisissä tai muissa juhlissa eikä muutenkaan ole ollut samalla tavalla lapsille mummo kuin mieheni äiti.
Näiden parin vuoden aikana, kun hän on taas jollakin tavalla ollut osana elämäämme, olosuhteiden pakosta, koko perheemme elämänlaatu on heikentynyt kovasti. Kännipäissään hän kun soittelee vaikka 40 kertaa päivässä, syksyllä poistinkin hänen puhelimestaan lastemme numerot, koska hän saattoi keskellä yötäkin soittaa 8-vuotiaan poikamme puhelimeen. Hän on aina vaatimissa itselleen palvelua eikä koskaan ole antanut esim. bensarahaa, vaikka olisin kyydittänyt häntä ympäri kyliä hoitamassa hänen asioitaan.
Vuoden vaihteessa tein päätöksen, että nyt saa hyysääminen riittää ja nyt hän asuu tilapäisesti alkoholistikodissa ja ensi kuussa pääsee muuttamaan omaan, uuteen asuntoon ja oikein pelottaa miten sitten käy. Nythän siellä hoitokodissa on hoidettu kaikki häneen liittyvät asiat, itse en ole häntä edes nähnyt tammikuun jälkeen ja hyvä niin.
Tuntuu vaan, etten pääse hänestä eroon millään, aina on soittamassa ja usein en edes vastaa. Ei hän koskaan ole minusta kiinnostunut tai lapsistani tai muuten meidän perheestä, aina vain valittaa kuinka hän esim. sai vaan 3 perunaa ruokaillessa tai muuta vastaavaa jorinaa siitä kuinka huonosti häntä kohdellaan ja muita niin hyvin.
Haluaisin katkaista kaikki siteeni häneen, koska hänen juttunsa vain loukkaavat minua ja helposti menetän yöuneni miettiessäni kaikkia juttuja, milloin tulee uhkailuja ja muuta lokaa niskaan. Hänen kanssaan on turha yrittää ns. järkevästi keskustella, hän ei yhtään kuuntele, vaan alkaa nimittelemään ja huutamaan puhelimessa.
Miten saisin voimia, etten enää koskaan vastaisi hänen puheluihinsa? Mieheni on tätä ihmetellyt jo kauan, että miksi en ole yhteyksiä katkaissut ja kyllä minä nyt haluankin, kun vaan osaisin olla vastaamatta, kun hän seuraavan kerran soittaa.
Kenelläkään ei varmaan ole vastaavaa kokemusta ja hyvä niin, monella ystävälläni kun on ihan oikea äiti, niin kyllä saavat olla onnellisia. Minulla on kyllä anoppi parhaasta päästä ja hän on ollutkin minulle äidin korvike jo viimeiset 20 vuotta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Otan osaa; onneksi sinulla on hyvä anoppi... tasan eivät käy onnen lahjat kun äitejä jaetaan.
On tervettä itsekkyyttä, jos pyrit suojelemaan itseäsi ja perhettäsi äitisi pahalta vaikutukselta. Onneksi sinulla on miehesi perhe tukena. Kyllä ihminen pärjää kun on rakastavia ihmisiä tukena, vaikka he eivät biologista sukua olekaan.
Voimia sinulle katkaista selvästi turmiollinen suhde äitiisi.
Onhan meitä kohtalotovereita muitakin.
Olen 40-kymppinen perheellinen nainen. Äitini on ollut täysipäiväinen juoppo yli 30 vuotta. Hän oli yksinhuoltaja, joten jouduin elämään hänen kanssaan. Jatkuvaa ryyppyjuhlaa, viikkojenkin pituisia katoamisia, rahapulaa ja häpeää koko lapsuus. Mietin jo silloin, että kun tästä helvetistä pääsen pois, en halua koko naista edes nähdä.
Nuoruuteni olinkin poissa, mutta kun lapseni syntyivät halusi "mummo" heitä tilla katsomaan. Muutaman kerran tämä tapahtuikin ja viimeisen kerran oli kännissä. Sen jälkeen katkaisin kaikenlaiset välit häneen. En halua, että alseni joutuvat kokemaan edes murto-osaa siitä mitä minä.
Voi psyykkisesti paljon paremmin kun yhteyttä en pidä. Lapsillekkin olen asian selittänyt ja ovat ymmärtäneet, eivätkä asiaa sure tai ihmettele.
Suosittelen lämpimästi tätä ratkaisua. Elä omaa elämääsi - vihdoinkin, äläkä tunne syyllisyyttä.
Onpa tuttua tarinaa! Itse asuin äitini kanssa saman katon alla 18-vuotiaaksi asti, sinä vuonna isä heitti hänet pihalle lopullisesti. Oli juuri ollut noita viikkojenkin mittaisia ryyppyreissuja, silloin oli kyllä kotonakin mukavampaa. Heti kun hän oli taas paikalla, alkoi ruikuttaminen, että joku hakisi hänelle kaljaa tms. Kerrankin hän alkoi riehumaan niin kovasti, että saatiin hänet isän kanssa yhdessä suljettua makuuhuoneeseen ja hän siellä iski viinanhimoissaan vaa`alla rikki sekä ikkunan että oven.
Ja jo ennen näitä aikoja muistan lapsena löytäneeni hänet makaamasta milloin mistäkin sammuneena, oli vaatehuoneessa, jossain kaapissa tai vessan lattialla, ihan missä vaan. Voi Luoja sitä häpeän määrää, kun äiti oli juoppo! Enää en sitä häpeä, mutta lapsena tietenkin häpesi, kun tuntui, että kaikilla muilla oli ns. oikea äiti.
Mulla on ihan sama asia, että haluan tuon ihmisen pysyvän lapsistani mahdollisimman kaukana, onneksi hän ei meille sentään tungettele. Lasteni en halua tuntea yhtään sitä turvattomuutta ja pelkoa, jossa itse jouduin koko lapsuuteni ja nuoruuteni elämään.
Tyttäreni tietää jo asian tai ainakin osan tästä, että toinen "mummo" on alkoholisti, pojalle en ole vielä kertonut, mutta eivät he häntä edes kaipaa, vaistoavat varmaan, ettei hän ole ihan "tavallinen" ihminen, onhan tuo elämä jättänyt jälkensä rajulla tavalla koko ihmiseen.
Onhan tuosta jäänyt itselleen elinikäiset arvet ja toisaalta olen ylpeä siitä, että olen onnistunut omassa elämässäni näinkin hyvin, mutta olen pyrkinytkin tekemään kaiken juuri päinvastoin kuin äitini.
Olen "odottanut" jo hänen soittoaan, viimeisin keskustelumme oli aika raju, joten voi olla, ettei ihan heti olekaan soittelemassa ja hyvä näin. Ehkä kerran vielä vastaan ja sanon pari asiaa, jotka haluan selvittää ja sitten se on siinä.
et ole tuollaiselle äidille mitään velkaa. Alkoholisti ei ole ihminen, vaan läheisiään törkeästi hyväksikäyttävä ihmisen näköinen hirviö. Sitä alkuperäistä ihmistä ei ole enää olemassakaan. Mikään ei ole vastenmielisempää kuin alkoholistiäit.
Myös minä löysin äitini milloin mistäkin sammuneena. Noi sun mainitsemasi paikat on tuttuja, äiti sammuneena vaatehuoneeseen, kylpyammeeseen, kerrostalon pihaan. Voi sitä häpeän määrää kun pieni tyttö eli minä, yritin salailla asiaa. Kokeisiin joutui väärentämään äidin nimikirjoituksen, kotiin ei koskaan voinut tuoda ketään kun ei tiennyt missä kunnossa siellä emäntä oli. Olinkin hyvin yksinäinen lapsi kun yritin äitiäni vahtia ja hoivata.
Äitini yritti myös itsemurhia jatkuvasti. Milloin hyppi junan alle, milloin söi lääkkeitä tai veti ranteet auki. Ja minä hain apua, mitä nyt 8-vuotias ymmärsi.
Sanailu ja totuuksien sanominen jälkeenpäin ei auta asiaa, juoppo kun itse luulee olevansa mitä hienoin ihminen eikä löydä mitään vikaa itsestänsä. Yksinkertaisesti välien katkaiseminen on juopolle ainoa oikea tapa.
Ja hienoa että sinusta on tullut kuitenkin kunnon aikuinen ja äiti. Itsessäni kyllä huomaan paljonkin piirteitä, jotka juontavat lapsuudesta. En päästä ketään ihmistä lähelleni, siksi kai rakkaussuhteet eivät onnistu. Haluan elää mahdollisimman tasaista arkea, pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat hirveen isoilta, jatkuvasti pelkää, että jotain pahaa tapahtuu. Lapsiani olen yrittänyt helliä ja perusturvallisuus on tärkeätä. En jätä lapsiani pitkäksi aikaa yksin kotiin, vaikka lähentelevät jo murrosikää, hössötän ja huolehdin liikaakin.
jota en onneksi ole nähnyt nyt moneen vuoteen.välit ovat katkenneet ihan täysin ja hyvä näin.välillä kuitenkin mietin, että pitäisikö soittaa ja koittaa korjata välejä.
traumoja jäänyt lapsuudesta, en kestä kovaäänistä riitelyä/kinastelua, tulee heti todella ahdistunut tunne rintaan ja pelko nousee pintaan. tajuan itsekin että riidellä ja kinastellavoi ilman että saa nyrkistä, mutta silti kun äänen voluumi nousee liian korkealle, menen ikään kuin paniikkiin.
että tällaista.
Ehkäpä vielä jonain päivänä tajuat että äitisi on vakavasti sairas, ja niinollen häneltä ei voi odottaa normaalia käytöstä.
Toivon että hoito tehoaa ja äitisi alkaa parantua, jaksamista sinulle ja perheellesi siihen asti.
Kiitos ystävällisistä sanoistanne, ihan mieltä lämmittää.
Mä olen ihmisenä aika varautunut, vaikka toisaalta erittäinkin sosiaalinen ja avoin, mutta yksi suurimmista asioista on se, että helposti en luota ihmisiin. Vastoinkäymisiä en meinaa kestää ollenkaan, aika helposti tulee sellainen nujerrettu olo.
Se noin 18 vuotta, kun elin lähes kokonaan ilman äidin vaikutusta (puhelu vuodessa, tapaaminen kerran kolmessa vuodessa) oli elämänä paljon parempaa, nyt on tullut ihan liikaa kelattua menneitä ja onhan tässä taas äidin kanssa vajaan kahden vuoden aikana jo tapahtunut vaikka mitä, uusia huonoja muistoja. Hyvää muistoa mulla ei siitä ihmisestä olekaan! Uskomatonta eikö totta? Ihan oikeasti olen miettinyt lapsuutta ja nuoruutta, niin en yhden ainoaa hyvää asiaa muista, mitä hän olisi minulle tehnyt tai sanonut. Joskus lapsena/nuorena ajattelinkin, että on jotenkin mustasukkainen mun ja isän suhteellisen hyvästä suhteesta.
Eilen hän soitti ja en vastannut puhelimeen. Numeron vaihtaisin mielelläni salaiseksi (tosin sitten mua ei saa kukaan muukaan kiinni), mutta ehkä sen vielä teenkin, jos muu ei tehoa.
Minun äitini ei juonut, polttanut eikä käynyt vieraissa. Mutta hän kävi kirkossa, seurakunnan illoissa ja muissa kissanristiäisissä niin ahkerasti, että oma lapsi joutui kokemaan yksinäisyyttä. Kirkon jutut hän laittoi ja laittaa lapsensa edelle. Eikä ymmärrä sitä vaikka olen kertonut, että olen kokenut yksinäisyyttä asian takia.
Nyt minua ei enää huvita tavata häntä. Käyn vielä kerran hänen luonaan ja siihen se saa jäädä minun osaltani. Pitäköön harrastuksensa, minä elän omaa elämääni jatkossa. Ikävä äitiä on ollut välillä kova.
Hyvää varmaan tarkoitti se, joka toivotti parantumista äidillesi. Parantumista odotellessasi vaan se oma elämäsi hulahtaa näppärästi ohi. Itse olen ainakin kokenut, että kaikista raastavinta on toivo siitä, että äiti muuttuisi. Siinä joutuu vaan aina pettymään. Vanha totuus siitä, että toista ei voi muuttaa, vaan ainoastaan omaa asennoitumistaan on ollut ainoa apuni. Olen siis joutunut luopumaan toiveistani ja kylmettämään sydämeni. Muuten äidin mukana tuhoan myös itseni ja mikä kamalinta, oman perheeni. Äitini ei ole alkoholisti vaan muuten mieleltään sairas.