Haluaisin tukea ja apua ja ymmärrystä äidiltä, mutta monet asiat hänen elämässään ovat menneet lähes päinvastoin kuin minulla, joten häneltä ei löydy ymmärrystä. Surettaa kun haluaisin kuitenkin puhua hänen kanssaan asioista, mutta hän on aina minua vastaan.
Ei tukea äidiltä
Elwiira*
91336
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen kirjoittanut tänne ennenkin,äsken just tuonne alemmas.Minun äitini on kateellinen,kun mulla menee hyvin!Siltä ainakin vaikuttaa.Äidin avioliitto oli huono,minun on ollut upea.Työstään muistaa sanoa miten hän joutui tekemään.Ei arvosta minun työtä,kun ei tiedä mitä se on.Onko sinulla miten päin asiat?Ei näiden äitien kanssa osaa olla!
Kaikki tuo mistä kirjoitit kuulostaa tutulta. Meitä on monta siskoa ja äiti on sotkenut minun ja yhden siskoni välit yli kymmenen vuotta sitten. Äiti valehtelee siskolta toiselle. Viime lauantaina kysyin miksi hän tekee näin niin yllätys, yllätys minä valehtelen ja kaikki toiset puhuu totta, minä olen kuulemma itse piru. Äiti yrittää välillä saada riitaa minun ja lasteni väliin ja minun ja mieheni väliin. Onneksi olemme asiasta tietoisia. En ymmärrä äitini kateutta mua kohtaan. Kieltämättä minulla on asiat hyvin paremmin kuin hänellä on koskaan ollut. Itse olen ainakin onnellinen kun lapsilla menee hyvin.
Olen omasta äidistäni ihan samaa mieltä, kateellinen sen täytyy jollain tavalla olla. Hänellä on hyvin heikko itseluottamus ja valitettavasti kasvatukseni teki minustakin sellaisen. Kotona oli aina ikävä ja lannistava tunnelma, mutta vanhempani erosivat vasta, kun olin muuttanut kotoa.
Nykyään on onneksi niin vapaa ilmapiiri ja kaikenlaista itsensä kehittämisen työkalua on saatavilla. Olenkin pärjännyt elämässä ihan mukavasti. Tavallinen, tyytyväinen, hieno avioliitto. Vaan kelpaako tämä äidille: Ei tosiaankaan. (Oikeastaan mulla menee LOISTAVASTI, mutta en jotenkin uskalla hehkuttaa edes täällä anonyyminä) Aviomieheeni äiti on kovin ihastunut ja ihmettelee, kuinka se mun kanssa jaksaakin. Sille ei koskaan ole juolahtanut mieleen, että me rakastuimme tulisesti toisiimme, yhdessä jo 12 vuotta. Ja rakastamme vieläkin.
Viimeisin esimerkki: Ostimme uuden asunnon, kaikin puolin meille mieleisen. Ainoana muutoksena vaihdoimme seinien värin. Minä maalasin, ja hieno tuli. Äidin kommentti "no oliko toi (tuhlaus) tarpeen, sehän OLI niin siisti"... Alkoi vaan itkettään ja tympimään. Mähän en osaa tehdä mitään siististi ja jos osaan, se on täysin turhaa.
Äitini ei myöskään halua ymmärtää työstäni mitään, kehuskelee vain serkkujani (poikia, miehiä tietty) kuinka he tekee hienoa tietokoneohjelmointia ja käyvät usein ulkomailla.. huokaus. Totuus on hieman toinen, mutta sitä hän ei halua kuulla sanallakaan.
Hänen oma elämänsä on jäänyt jotenkin elämättä ja siitä olen saanut usein kuulla pohdintaa, että mikähän hänestä olis tullukaan, jollei olis pitäny perhettä laittaa. Siis täys vahinkolapsi olen ilmeisesti, kun ei ole mitään hääjuhla- tai ristiäiskuviakaan olemassa, vaikka siihen aikaan oli kyllä tapana ottaa. Serkuistani on muuten hienot kastekuvat mekkoineen ja rimssuineen, heh!
Mieheni onneksi ymmärtää, sanoo että toisest korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei se vaan aina oo niin helppoa. Ennen räjähdin usein oikeen kunnolla ja panin ketterästi välit poikki. Nyt en enää viitsi, vaan toivoisin tämän ikuisen nahistelun loppuvan. Ei meistä koskaan tule läheisiä, mutta kai sitä nyt vois yrittää olla asiallisesti.
Mukava kuitenkin, että voi lukea muitten juttua aiheesta. Ehkä joskus uskallan kirjoittaa tästä ilman itsesensuuria. Teksti muuttuis huomattavasti rankemmaksi.
Just noin,munki äidillä on itseluottamus huono ja mullakin.Eipä ole kuin moitittu pienestä pitäen.Tuntuu et hauskaa ei saa olla.Minä olen ollut mieheni kanssa yksissä 11v.Minä olen saanut mielikuvan puheista,et mut hankittiin.Äitini masennuslääkkeeksi ja parantamaan vanhenpieni välejä!No aikuiseksi vartuin ennenku erosivat.Isäni mielestä mun olis pitäny olla poika.Oli maatila ja mm.et en jaksa tehdä töitä sai kuulla.No nautin kyllä "salaa" elämästä minäkin.
Haluaisin tukea, auttaa ja ymmärtää tytärtäni, mutta en osaa. Jokin tuntuu menevän vikaan. Tytär on usein (minulle?) vihainen, mutten oikein tiedä, miksi.
Mielelläni haluaisinkin lukea, millaisia ongelmia teillä tyttärillä on äitienne kanssa ja mitä toivotte heiltä. Jospa minäkin siitä jotain oppisin. Oma tyttäreni kun ei kerro, mitä haluaa tai ei halua minulta.
Pääsin vihdoin yliopistoon niin äitini joka aina ennen on ihaillut akateemisesti koulutettuja, alkoi mollata kaikkea "ylempää sivistystä" ja lähettelee minulle ikäviä lehtiartikkeleita siitä miten oppilaat kopsaa esseitä ja miten tohtoreita valmistetaan kuin liukuhihnalta ym.
Hän ei koskaan siis ei koskaan kysy, miten minulla sujuu.
Mistään tuesta ei puhettakaan. Tätä on jatkunut koko ajan kun olen opiskellut, pari vuotta jo.
Onko liikaa toivottu, että äitini olisi iloinen kun ensinnäkin olen päässyt opiskelemana ja toiseksi kun minulla todellakin sujuu hyvin, vaikka olenkin yli 40?
... tuulen tuomaa, veten ajamaa.
kaikin mahdollisin tavoin, mutta tuntuu että teen aina hänen mielestään väärin. Hän omasta mielestään tekee kaiken oikein ja tietää kaikesta kaiken. Hän tarvitsee minua jossain määrin, mutta saattaa sanoa minulle ties miten ilkeästi vastaan. En ymmärrä tälläista käytöstä. Olemmeko niin erilaisen maailmankatsomuksen omaavia, vai mikä siinä on ettei elämänkokemukseni monessa asiassa ole minkään arvoista. En nykyään kommentoi, enkä puutu hänen perhe-elämäänsä, kaipa elämä opettaa kunnioittamaan vanhempiaan.
Joskus tulee mieleen, että joillakin naisilla ei saisi olla lapsia lainkaan, niin vähän heitä kiinnostaa mikään lapsen elämään liittyvä. Varsinkaan tukeminen.