Olimme yhdeksän vuotta avoliitossa ja mies oli suuri rakkauteni. Työnsä vuoksi hän oli melko paljon poissa kotoa, mutta vapaa-aikana viihdyimme todella hyvin yhdessä. Meillä oli yhteiset harrastukset ja mielenkiinnot ja elämämme (minusta) oli kaikin tavoin todella hyvää ja täysipainoista. Luotimme toisiimme ja ainakin minulla oli suhteessamme turvallinen ja vakaa, mutta vapaa olo. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten kaikkina noina vuosina edes vilkaissut ketään muuta miestä, mutta toisaalta se oli itsestään selvää, koska oli saanut sen kaikista parhaan! Nyt jälkeenpäin ystäväni ovat sanoneet, että omien myllerrystensä keskellä he ajattelivat, kuinka onnelliselta minä vaikutin vuosi toisensa jälkeen ja se oli heistä rohkaisevaa...
Kuvittelin, että vanhenemme yhdessä, mutta tänään olen taas yksin, enkä oikeastaan vieläkään tiedä, miksi? Kaikki asiamme olivat kunnossa ja olen kerta toisensa jälkeen ajatellut, mikä olisi voinut olla edes vähän pielessä, mutta en keksi mitään. Tiedän, ettei se kuulosta totuudenmukaiselta, mutta näin sen koen. Vuosien varrella ehkä rakkaus muutti muotoaan, mutta tiedän rakastaneeni koko ajan ja tunnen, että olin rakastettu. Kuulostaa nyt naurettavalta, mutta minusta meillä oli upea suhde...
Nyt pahimmalta tuntuu se, etten tainnut kuitenkaan tuntea miestäni vai voiko toinen ihminen muuttua niin perinpohjin vain muutamassa kuukaudessa? Lämpimästä ja ihanasta ihmisestä tuli lyhyessä aikaa, vain muutamassa kuukaudessa, kylmä ja kova ja ivallinen. Olin aivan ihmeissäni, mutta yritin käyttäytyä mahdollisimman mukavasti omalta puoleltani, koska ajattelin, että hän muuttuu pian entiselleen. Tietysti yritin kysellä, mikä on vialla, mutta vastaukseksi sain vain hiljaisuutta tai muutaman kiukkuisen kirosanan.Ennen niin leppoisa mieheni saattoi suuttua mistä tahansa ja missä tahansa. Se oli aivan käsittämätöntä.
En varmasti ole mikään äiti Teresa- tyyppi, mutta yritin kaikkeni, että olisin saanut suhteemme toimimaan ja kun huomasin, ettei mieheni halua keskustella, niin hillitsin itseäni ja odotin koko ajan, että hän tulisi ennalleen. Yritin jo ennakoida kaikkia tilanteita, ettei hän vain suuttuisi ja toisaalta olin huolesta sairas, koska näin niin selvästi, että hänellä on paha olla. Eräänä iltana mies yhtäkkiä ilmoitti, että hän lähtee... Hän halasi minua tiukasti ja pitkään ja lähti. Rukoilin häntä jäämään, mutta hän ilmoitti, että kaikki on ohi. Olin aivan shokissa.
Tuosta erostamme on aikaa vasta muutamia viikkoja, mutta tunnen olevani aivan yhtä hämmentynyt koko tilanteesta kuin alussa. Tietääkseni ketään naista ei liity kuvioon ja mietin ihmeissäni, mikä hänelle tuli? Mitään selitystä en ole saanut ja tunnen itseni idiootiksi. Luulin tuntevani mieheni, rakkaimman ihmiseni ja jopa parhaan ystäväni, läpikotaisin, mutta loppu metreillä en näköjään tuntenut häntä ollenkaan... Olisi hauska saada edes joku järkevä selitys erollemme. Tämä tuntuu niin surulliselta ja turhalta. Olen kaksi kertaa soittanut ex- miehelleni ja molemmilla kerroilla hän on ollut erittäin ilkeä ja välinpitämätön, vaikka olisi hyvä tässä tilanteessa saada edes yhteinen omaisuus jaetuksi. Miten maailman mukavimmasta ja rakkaimmasta miehestä tulikin henkilökohtainen painajaiseni? Haluaisin ymmärtää -edes vähän.
Kuvittelin, että vanhenemme yhdessä, mutta tänään olen taas yksin, enkä oikeastaan vieläkään tiedä, miksi? Kaikki asiamme olivat kunnossa ja olen kerta toisensa jälkeen ajatellut, mikä olisi voinut olla edes vähän pielessä, mutta en keksi mitään. Tiedän, ettei se kuulosta totuudenmukaiselta, mutta näin sen koen. Vuosien varrella ehkä rakkaus muutti muotoaan, mutta tiedän rakastaneeni koko ajan ja tunnen, että olin rakastettu. Kuulostaa nyt naurettavalta, mutta minusta meillä oli upea suhde...
Nyt pahimmalta tuntuu se, etten tainnut kuitenkaan tuntea miestäni vai voiko toinen ihminen muuttua niin perinpohjin vain muutamassa kuukaudessa? Lämpimästä ja ihanasta ihmisestä tuli lyhyessä aikaa, vain muutamassa kuukaudessa, kylmä ja kova ja ivallinen. Olin aivan ihmeissäni, mutta yritin käyttäytyä mahdollisimman mukavasti omalta puoleltani, koska ajattelin, että hän muuttuu pian entiselleen. Tietysti yritin kysellä, mikä on vialla, mutta vastaukseksi sain vain hiljaisuutta tai muutaman kiukkuisen kirosanan.Ennen niin leppoisa mieheni saattoi suuttua mistä tahansa ja missä tahansa. Se oli aivan käsittämätöntä.
En varmasti ole mikään äiti Teresa- tyyppi, mutta yritin kaikkeni, että olisin saanut suhteemme toimimaan ja kun huomasin, ettei mieheni halua keskustella, niin hillitsin itseäni ja odotin koko ajan, että hän tulisi ennalleen. Yritin jo ennakoida kaikkia tilanteita, ettei hän vain suuttuisi ja toisaalta olin huolesta sairas, koska näin niin selvästi, että hänellä on paha olla. Eräänä iltana mies yhtäkkiä ilmoitti, että hän lähtee... Hän halasi minua tiukasti ja pitkään ja lähti. Rukoilin häntä jäämään, mutta hän ilmoitti, että kaikki on ohi. Olin aivan shokissa.
Tuosta erostamme on aikaa vasta muutamia viikkoja, mutta tunnen olevani aivan yhtä hämmentynyt koko tilanteesta kuin alussa. Tietääkseni ketään naista ei liity kuvioon ja mietin ihmeissäni, mikä hänelle tuli? Mitään selitystä en ole saanut ja tunnen itseni idiootiksi. Luulin tuntevani mieheni, rakkaimman ihmiseni ja jopa parhaan ystäväni, läpikotaisin, mutta loppu metreillä en näköjään tuntenut häntä ollenkaan... Olisi hauska saada edes joku järkevä selitys erollemme. Tämä tuntuu niin surulliselta ja turhalta. Olen kaksi kertaa soittanut ex- miehelleni ja molemmilla kerroilla hän on ollut erittäin ilkeä ja välinpitämätön, vaikka olisi hyvä tässä tilanteessa saada edes yhteinen omaisuus jaetuksi. Miten maailman mukavimmasta ja rakkaimmasta miehestä tulikin henkilökohtainen painajaiseni? Haluaisin ymmärtää -edes vähän.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Näin ulkopuolisen silmin tarinaasi luettuani, ensimmäisenä mieleeni tuli kyllä toinen nainen. Muuten tuntuu aika järjettömältä tuo touhu. ENhän toki voi tietää, mutta sellainen "fiilis" tuosta nyt vain tuli...
Kyllä miehelläsi on joku toinen vaikka sitä ei halunnutkaan tunnustaa. Samat merkit havaitsin omassa miehessäni ja myöhemmin sitten hän tunnusti toisen naisen. Minä myös luulin että olimme onnellisia ja olin kuin puulla päähän lyöty kun asia kävi ilmi.
Tuo tapa muuttaa omaa käytöstään ilkeäksi ja kireäksi se on ilmeisesti miesten tapa suojautua siltä että tuntisivat huonoa omaatuntoa tms. Meill myös erotilanteessa mies muuttui todella ilkeäksi ja välinpitämättömäksi. Sitäkin kamalammalta muutos tuntui kun meillä oli yhteinen lapsikin. Myöhemmin ymmärsin että se oli hänen tapansa pitää kiinni uudesta suhteestaan - ei voinut päästää tunteita meitä kohtaan enää esiin vaan päin vastoin käyttäytyi kuin julmuri.
Ei kyseessä ole välttämättä toinen nainen. Olen itse käyttäytynyt, ja käyttäydyn, samalla tavalla. Syynä on kuitenkin se, että en saa happea tässä suhteessa, jossa nainen tukahduttaa minut hengiltä vahtiessaan, kontrolloidessaan ja epäillessään koko ajan tekemisiäni.
Haluaisin elää ihan normaalia elämää, mutta kun se ei käy naiselle...
Ymmärtäisin mieheni lähdön, jos olisin häntä jotenkin ahdistellut, mutta luotin häneen aivan täydellisesti eli minulla ei ollut tarvetta koskaan kontrolloida hänen menemisiään tai tekemisiään. Se oli myös yksi monista hienoista puolista suhteessamme... mutta mietin siis edelleen, mitä kummaa hänelle tapahtui ja tunnen itseni aivan yhtä hölmistyneeksi kuin alussa:)
hän ei vaan koskaan rakastanut silleen, miten haluaa elämänsä naista rakastaa? Toisaalta merkkejä tästä luulisi paljastuneen jo aiemmin. Sellaista mielialojen vaihtelua ja ahdistusta silloin tällöin, loppua kohti useammin.
Olen itsekin saanut huomata, että rakkaus on harvoin tasapuolista. Täytyy vain toivoa. Niin kauan kun on toivoa, on myös elämää. Ajattele tätä tilannetta uuden elämän alkuna ja henkisenä kasvuna. Vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Onnea sinulle.
Näinhän siinä kävi meilläkin, tosin tuolloinen mieheni pyysi minua muuttamaan pois. Olimme tuolloin seurustelleet neljä vuotta, enkä osannut edes aavistaa että jotain olisi vialla.
Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että hän oli selkeästi päättänyt kaataa myös muita naisia. Liian tuttu ja turvallinen suhde oli pakko lopettaa, kun muualta alkoi tulla ihailevia katseita. Siinä hän teki kyllä oikein että jätti ennenkuin olisi ehtinyt pettämään! Ehkä myös tästä voisi olla kyse sinunkin entisen kanssa?? (Eli päätti ettei petä, mutta on kuitenkin tavannut jo jonkun toisen).
Pääasia on nyt se, ettet katkeroidu. Itse vietin loppujen lopuksi elämäni vuoden tämän inhottavan ja syyllistävän tapahtuman jälkeen, mutta lopulta sain itsestäni kiinni ja nautin elämästä uusin tavoin (laihduin 5 kiloa, ostin uusia vaatteita ja nautin siitä, ettei tarvinnut siivota kuin omaksi iloksi).
Suosittelen tuota yhteisen omaisuuden jakoa mahdollisimman pikaisesti. Ainakin exäni yritti vitkutella kaikkea mahdollista jakoon liittyvää, koska ei halunnut tilanteen raukeavan lopullisesti... loppujen lopuksi jouduin soittamaan hänen vanhemmilleen ja pyytämään että puhuisivat pojalleen järkeä (tämä onnistui, koska pyysin nätisti, että saisimme yhteisen tilin jaettua).
Mies toimii usein kuvaamallasi tavalla; lähtee yht'äkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta. Eikä pelkästään erotakseen, vaan myös suhteen sisällä saattaa tapahtua aivan vastaavaa käytöstä. Juuri silloin, kun tuntuu, että kaikki on hyvin... Pahinta siinä on se, että se on niin epäreilua!
Tsemppiä sinulle!
Eroa suunnitteleva yleensä miettii asioita kauan. Sitten kun ei enää millään jaksa olla suhteessa, ja on pakko erota, ei todellakaan ole energiaa alkaa selvimään asioita naisen kanssa. Siihenhän voi mennä viikkoja. Siinä ei tule mieleen kertoa naiselle, että aion erota sinusta kuukauden kuluttua. Täysi sota olisi valmis. Mieluummin nostaa kytkintä, ja tottakai selvittää syyt jälkikäteen. Näin toimitaan varsinkin narsistinaisten kohdalla, jotka ei päästä millään lähtemään. Lähtevällä osapuolella on aina syy lähteä.
tosiaan toiselta naiselta.
Kovat ajat sinulla edessä. Voimia paljon ja iso halaus.
Been there, done that...
Jep, miehenä ja kaksi kertaa toisen naisen mukaan lähteneenä vahvistan asian. Itselleen selittelee, että toisen naisen otan koska tuohan on ihan möllikkä. Vikoja alkaa löytyä ihan yhtäkkiä, eihän supermies voi myöntää olevansa pettäjätyyppi vaan vika on löydettävä nykyisestä suhteesta, että sen saa päätettyä. Pahoitteluni meidän miesten puolesta.
Ihminen voi muuttua perinpohjin päivässä. Tosin tunne on kuin humala, joka ajan mittaan menee ohin ja on krapulan aika. Silloin tosin on luotto mennyttä ja eksällä uusi.
Kiva lukea miehen näkökulma asiaan. Olen pikkuisen sitä mieltä, että miehellä tämä kuvaamasi 'selitysmalli' saattaa toimia muissakin kuin vain erotilanteissa. Esim. mies menee miten sattuu, ja selitys kuuluu: "kotona sattui olemaan tylsää, ja se ei ole minun vikani". En kuitenkaan halua yleistää, tulipahan vain mieleeni tästä positiivishenkisestä kannanotostasi.
Aina silti ei ole kyse siitä. Olen itse "se kamala ja kauhea mies", vaikka en ole ihastunut tai pettänyt koskaan avovaimoani.
Silti aina saan kuulla siitä, miten väärin teen, jos vaikka juttelen jonkun toisen naisen kanssa.
Ei kai silti tarvitse lakata elämästä, vaikka parisuhteessa onkin? Ja haluan sanoa, että todellakaan en koskaan ole pettänyt häntä, en edes aikonut.
Olen pahoillani suhteemme puolesta. Ja ymmarran niin taysin, koska elin 5kk sitten samanlaisessa myllerryksessa kun avomieheni pisti poikki 4.5 vuoden suhteemme suht yllattaen, keksien syyksi kaikki maan ja taivaan valilta, paivasta riippuen. Ei siis mitaan kunnollista syyta.
Kaikki talla palstalla sanovat etta miehella on uusi, mutta en olisi varma siitakaan. Ehka mies vain alkoi kyllastymaan suhteeseenne (ei silla etta sina olisit tehnyt jotain vaarin, mutta osa ihmisista on vaan sellaisia etta kun suhde menee sen tietyn pisteen yli, alkaa ahdistaa) ja alkanut miettia, josko olisi onnellisempi jonkun uuden kanssa.
Okei, selvennykseksi selitan oman tilanteemme. Mies jatti, ja kertoi yhdeksi syyksi etta ei ollut enaa onnellinen suhteessamme, vaikken mitaan vaarin tehnytkaan. Han oli alkanut katsella muita naisia ja miettia, olisiko mukavampaa olla niiden kuin minun kanssani. Ei kuitenkaan halunnut pettaa minua. Siksi oli muuttunut hiljaiseksi ja akaiseksi, koska oli sekaisin itsensa kanssa ja ns. syyllisti itseaan siita miten ajattelee. Ei halunnut satuttaa minua, siksi kayttaytyi etaisesti. Luullen etta paasisi talla tavoin omasta pahasta olosta eroon. Erotessa ilmoitti ettei hanella ole uutta (sinansa sen uskonkin, mutta uskon etta pidemman aikaa oli jo ollut flirttia uusien naisten kanssa) eika kaipaa ketaan talla hetkella koska haluaa paasta ensin suhteemme yli.
3kk eromme jalkeen tapasimme molemmat uudet. Itsellani se ei ainakaan ollut vakavaa ja on jo sinansa ohikin, mutta oli ehka askel erosta ylipaasyyn. Miehen suhteesta en tieda, eika kiinnostakaan.
Pari kk eron jalkeen mies itki, tekiko virheen. Odota siis samaa omalta mieheltasi. Kun han nakee etta jatkat elamaa, han menee katumapaalle. Oma asiasi on, miten tilanteen otat, mutta mieti rauhassa. Tiedan etta olisi niin ihanaa kapertya takaisin toisen kainaloon, mutta elama ei aina ole niin helppoa. Meilla tuli seksikin uudelleen mukaan kuvoihin, ja vaikka keskustelimmekin hyvin asioista, se jai siihen. Lahdin puoleksi vuodeksi kauas yliopistoon vaihtoon ja mies jai asuntoomme.
Nyt tilanne on auki, ja kaipaan hanta hirveasti ja han miettii josko tama olisikin vain tauko. On tajunnut etta paasyy eroon oli se etta miehelle tuli kaipuu vapauteen, ei enaa tiennyt mita haluaa elamaltaan. Idiootti.
En usko etta pystymme enaa jatkamaan. Luottamukseni on mennyt enka enaa halua jakaa elamaani jonkun kanssa joka kerran paatti ettei minua halua.
Kerroin taman vain ihan jotta saisin vahan kasitysta siita, mita teillakin saattaa olla edessa. Tiedan etta nyt on vaikeaa, mutta yrita jaksaa. Meita on niin paljon jotka ovat kokeneet tuota samaa, ja sen tietaa milta se tuntuu. Mutta siita ei paase yli kuin suremalla ja pohtimalla. Itke, puhu ystaville asioista kyllastymiseen asti. Mielestani on ihan hyva painua hetkeksi sinne maan pohjalle suremaan, koska sielta noustua vasta tajuaa, mita on onni. Onnen siis tajuaa kun sen menettaa.
En uskonut tata itsekaan aikoinani kun sanottiin, mutta niin se vaan on etta aika parantaa haavat. En ole vielakaan paassyt taysin yli, myonnan sen. Mutta ainakin olen oppinut tasta paljon. PALJON. Kaikessa pahassa on jotain hyvaakin, muista se. Jonain paivana heraat ja voit jo paljon paremmin.
Ala yrita etsia syita miehesi kaytokseen, koska hanella itsellakaan ei luultavasti ole kunnon syyta. Han ei ollut arvoisesi koska ei pystynyt tarjoamaan sinulle samaa mita sina pystyt tarjoamaan suhteessa. Jonain paivana tapaat sen joka on arvoisesi, ja tajuat etta niin kuulu kaydakin.
Oma puheenikin on aika sekaista, mutta toivottavasta auttaa edes hiukan.. voimia!!
Kiitokset kaikille vastanneille asiallisista ja hyvistä kommenteista. Etukäteen vähän pelkäsin, että saan ivallisia kommentteja jossain omassa pikku haavemaailmassa elämisestäni, koska sitäkin olen vähän itsekseni mietiskellyt ja epäillyt...
Monet teistä kirjoittivat siitä, että ennen niin leppoisan mieheni käytös etäiseksi ja tyytymättömäksi oli hänen keinonsa paeta tilannettta ja muuttaa jotenkin oikeutetummaksi lähtönsä. Olen samaa mieltä. Tein niin tai näin, niin aina tein jotenkin väärin:) Minun pitäisi muistaa se tässä eron tuskassa, mutta mieleen tulee aina päällimmäisenä kaikki se hyvä suhteessamme, enkä vieläkään voi kuin surra ja kaivata jättäjääni.
Mies kävi eilen ja haki joitain tavaroitaan. Yritin olla voimakas, mutta muutamaan otteeseen aloin itkeä (muka salaa), mutta hän oli ilmeisesti koko ajan kuulolla ja tuli heti pitämään minua sylissään. Kun tämä tapahtui viimeisen kerran sanoin, että on parempi, jos emme enää lähiaikoina tapaa fyysisesti ja hän vastasi minulle kummastuneena: "Miksi ihmeessä?".
Tunteen tasolla toivon, että palaisimme yhteen vielä joskus, kun mies on ehkä huomannut, että koti olikin aika hyvä paikka elää. Järjen tasolla ajattelen, että rikki menneen astian saa kyllä liimattua kuntoon, mutta ehjä siitä ei enää koskaan tule. Tällä hetkellä en siis tiedä, mitä ajattelen tulevaisuudesta... Lähinnä odotan, että aika kuluisi ja olo kohenisi, vaikkei se kovin ylevältä tavoitteelta tunnu!
.. vähän tuo asenne "selvästi toinen nainen"..
Tunnistan itseni(kin) tuosta tekstistä, paitsi etten ole paljon pois kotoa. avioliittoa muutama vuosi takana, ja nyt jo kytkinjalka väpättää. Ei vain lähtemisen takia vaan sen takia että tuntuu että kaikista asioista pitää olla erimieltä. En syyllistä toista, vikaa on varmasti meissä molemmissa.
Mutta, jos miehesi käyttäytyy tuolla tavoin, ei kyseessä tarvitse välttämättä olla toista naista.
(tai väkivaltaa tai viinanjuontia, jotka monesti johtavat avioeroon, toisin kuin ilm. sinun tapauksessasi)
Syy voi olla ehkä liian nopea sitoutuminen liian aikaisin tai liian "nopea" avioliitto.
Miehesi saattaa kaivata vapautta, vaikka sitä parisuhteessa toinen kuinka antaisikin (ehkä menetettyä) nuoruuttaan, tms.
Tämä siis omasta näkökulmasta asiaasi, eikä tietenkää mikään absoluuttinen totuus.
Eli kyseessä on silloinkin pääosin miehen oma kriisi ja kykenemättömyys kantaa vastuuta tekemistään päätöksistä ja ratkaisuista (liian aikaisin naimisiin jne.) Ei siis välttämättä vaimon "vika".
Sama se, mikä se lähtemisen syy on, eli toinen nainen vai muun onnen etsiminen. Lopputulos on jätetyn kannalta sama. Silloin on turha lähteä syyllistämään jätettyä.
Ihmettelen vähän kommenttisi sävyä. Vaikka syy eroon on mikä tahansa, se täytyy voida jollain tavalla kertoa toiselle osapuolelle ennen lähtemistä. On tuhansia syitä erota, ja eron syitä voidaan aina ymmärtää. Lähteminen mitään kertomatta on vastuun pakoilua, se on yksinkertaisesti itsekkyyttä.
". Vaikka syy eroon on mikä tahansa, se täytyy voida jollain tavalla kertoa toiselle osapuolelle ennen lähtemistä. "
Eipä sille välttämättä ole olemassa mitään yhtä tiettyä syytä, eikä mies edes vasrmasti tiedä haluaisiko mennä vai ei.
No, jos syy on se, että "syytä ei ole ja mies ei edes tiedä haluaako lähteä vai ei", niin tämäkin on jollain tavalla kerrottava kumppanille. Jos kumppanisi katoaisi mitään selittämättä, luulen, että et spekuloisi "yksittäisten syiden poissaololla".
Jos ei ole syytä, eikä varmuutta edes siitä haluaako lähteä, miksi sitten ratkaisu on avioero?
Eikö tätä omaa pahan olon tunnetta voisi ruveta työstämään avioliitossa? Sitähän varten sitä yhteen mennään, että tuetaan sekä myötä- että vastamäessä! Kasvetaan yhdessä. Ja muututaankin yhdessä.
Mielestäni on aivan liian helppo ratkaisu ratkaista ongelmansa vaihtamalla elämää. Eikö elämälleen voisi tehdä jotain, siinä ollessaan?
Aikuisen ihmisen pitäisi kyetä kantamaan vastuunsa tehdyistä päätöksistä, (avioliiton solmiminen, lasten hankkiminen jne.). Jos se ei sitten aina olekaan kivaa, niin ei siitä voi muita syyttää eikä vastuuta voi heittää vain pois. Elämä vaan ei ole aina kivaa!
Kuulostaa varsin tutulta. Elämä ei aina ole, eikä pidä olla kivaa. "Niistä yhteisistä hetkistä se onni koostuu" "Yhteisessä arjessa ja rutiineissa on se meidän voimavaramme" "Päivä kerrallaan eteenpäin"
Tällaisia olen kuunnellut.
Jos olenkin hypännyt aidan toiselle puolelle ja vaihtanut elämää, olenko sitten tehnyt väärin? Periaatteellisella tasolla tuntuu 80-20 suhde pätevän ihmisten arvomaailmassa. Suurin osa tuntuu vain yrittävän selvitä hengissä päivästä toiseen ja hengailee kuolemaa odotellen. Itse kuulun Elviksen oppilaisiin, jotka toteuttavat "kaikki kuolevat, moniko on elänyt" -ideologiaa.
Kukin tyylillään, mutta vaikea kuvitella itsensä 50 vuotta saman ihmisen kanssa siitä arjesta nauttimaan.
... mennä ylipäätään naimisiin, ja antaa toiselle harhaluulo asioiden pysyvyydestä ja ikuisuudesta? Suurin kusetus ei tapahdu aitojen yli hypellessä vaan silloin, kun menee naimisiin ja tietää kuitenkin elävänsä vain päivän kerrallaan, kunnes kivuus loppuu.
Peli selväksi kaikille osapuolille, näin jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä ja päättää sitoutuako hetkeksi vai jatkaako etsimistä.
Olen periaatteessa samoin ajatteleva kuin sinä. Juttu on vain se, että löytävätkö sellaiset ihmiset koskaan toisiaan, jotka ajattelisivat samalla tavalla elämästä. Tuskin. Aina tapahtuu jotakin sellaista, joka estää tämän kohtaamisen. Ihminen tuntuu etsivän aina jotain 'muuta'.
Tai ne kohtaamiset tapahtuvat pienimuotoisesti, lyhyen jakson aikana, ehkä vain yhden päivän, tai vaikka vain yhden illan aikana.
Lähipiirissäni on 40 vuotta avioliitossa ollut mies, joka ei ole pitänyt avioliittoaan onnellisena. Silti hän on pysynyt siinä, koska omien sanojensa mukaan erossakaan ei ole 'järkeä'. Hänestä onkin kehittynyt aikamoinen filosofi (niinhän sitä sanotaan, että onnettomissa liitoissa olevista tulee filosofeja). Hän osaa nauttia elämästä, ja on kaiketi järjestänyt asiat mielessään (ja ehkäpä käytännösäkin...) jotenkin itseään tyydyttävällä tavalla, näin olen hänestä päätellyt.
..hei ja koeta jaksaa..ihan hirveä tilanne.
Itse olen mies 40v ja koin vastaavanlaisen eron vuosi sitten pitkästä suhteesta.Olin ehkä liian vaatimaton, en hirveää hehkutusta vaatinut, enkä varmaan hehkuttanut tarpeeksi itsekään (siinä vika?)..ja pikkuhiljaa huomasin kumppanini muuttuvan siitä ihanasta ilopilleristä ja elämän auringosta kovaksi tyypiksi jota pikkuhiljaa jopa suorastaan pelkäsi.Selitystä en ole keksinyt, tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt olla verbaalisesti aktiivinen ym ym.Mutta ei toista ihmistä voi "kannatella" ja vain piristää ja pumpata ilmaa kuin palloa täyttäisi.
Kaikella kai on rajansa ja sinun "juttuusi" liittyen minusta tuntuu että miehesi on ollut jostain syystä masentunut,tullut vain yksinkertaisesti rimakauhu vastaan ja takki tyhjentynyt.Kun muuta ulospääsyä ei keksitä,ollaan sitten kylmiä ja sehän satuttaa.
Minun puolisoni ei ole ottanut vuoteen mitään yhteyttä lähtönsä jälkeen,vaikka eroon ei väkivaltaa, pettämistä tms liittynyt.Arvaapa, miltä tuntuu.
Yleensä näissä tapauksissa jätetty jää nuolemaan yksin haavoja, ja pikapikaa jättäjän seuraan liittyy uusi komea mies tai kaunotar-näinhän se menee..Ja sehän pahentaa kipua ja lisää omaa arvottomuuden tunnetta edelleen.
Minäkin uskalsin hurskaasti toivoa, että vanhenemme yhdessä ja ehkä saamme perheen..
En ole vieläkään tolpillani, jotenkin vain on mentävä eteenpäin.Tosi mukava vappu tulossa.
Minulla tuli sama tilanne eteen kun vaimo ilmoitti 10 vuoden jälkeen lähtevänsä koska ei kuulema enää voi hengittää parisuhteessa vaan haluaa muka olla yksin ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Tämä on niitä perisuomalaisia tilanteita ,siis rakenna talo ja saa avioero kun kaiken pitäisi olla kunnossa koittaa arki ja alkaa vaikudet.Luulis siihen muitakin konsteja löytyvän kuin hakea avioeroa.
Meillä n.4 vuotta takana, avomieheni ilmoitti yksi aamu kaunis maanantai aamu että suhde on ohi. Ongelmia oli ollut paljon, mutta siltikin yritimme löytää niihin ratkaisuja. Minä yritin täysillä, mutta hän ei. Minulle selvisi 2 viikkoa eron jälkeen että hänellä on toinen nainen, sielunkumppani, jota hän on rakastanut jo kauan. Mieheni todisteli että meidän suhteen aikana mitään peliä ei ole toisen naisen kanssa ollut. Uskoisiko tuota?! Pahinta tässä on, että toinen nainen on yhteinen ystävämme. Nykypäivänä ihmisillä ei ole mitään moraalia. Tunne jollain tavalla häpeää asiasta, koska en ollut tajunnut tilannetta aikaisemmin. Tämä nainen on varjostanut meidän suhdettamme koko seurustelun ajan, ja nyt kaikki painajaiset kävivät toteen! En pidä enää mitään yhteyttä ex-mieheeni enkä tähän naiseen. Viettäköön yhdessä onnellisen sielunkumppanuus elämän. Ja toivottavasti he kokevat joskus saman tuskan, minkä minulle aiheuttivat. Tämän jälkeen on vaikea uskoa ja luottaa ihmisiin..
- miehesi on parantumattomasti sairas, tekeytyy ilkeaksi ettei ero tuntuisi niin pahalta
- miehesi on velkaantunut uhkapelissa eika ilkea tunnustaa
- miehellasi on toinen mies
- miehellasi on toinen nainen
en tarkoita kertoja, vaan haluamallaan tavalla.
Jos miestä ei kuunnella , mies häippäsee. Selvästi olet ollut, hyvin menee fiiliksissä, mutta samalla unohdit miehen tarpeet. ps. Toista naista ei ollut, oli vain hämmentynyt mies!
Olet varmaankin oikeassa; miehen tapa 'kertoa' tarpeistaan on poistua paikalta. Tämä vain ei vastaa sivistyneen ihmisen tapaa hoitaa asia. Kun ihminen kokee, ettei häntä kuunnella, hän kertoo sen asianosaiselle, ja häipyy vasta sitten paikalta.
Olen ylipäänsä sitä mieltä, että kun on kyse aikuisista ihmisistä (mitä välillä on mahdoton uskoa kun lukee näitä tapauksia täällä), niin ei pidäkään ymmärtää liikaa; jos toinen ei osaa kertoa tarpeistaan, niin opetelkoot tarpeiden kertomista, tai pysykööt yksikseen. Parempi yksi onneton ihminen kuin kaksi.
Menkööt, olkoot, tehkööt, hoitakoot,vetäkööt, hävetkööt, kyllä lähtee!!
Älä vielä mene kulta, älä siitenkään mene, yritetään vielä, vielä tämän kerran, älä mene, enhän sanonut pahasti, saat vielä anteeksi...
...Sinulle!
Miehet on todella sikoja. Omani puotti minulle pomminsa jokunen kuukausi sitten. On rakastunut nuoreen ja viehättävään työkamuunsa jolla kaksi pientä ipanaa. Onnea vain heille!
Kyllä kaikesta selviää. Luulisin. Annettava vain aikaa. Tee kaikkea sitä mikä tuntuu hyvälle. Kesä tulee! Tsemppiä!!