olen 23V mies, pitkähkö(180cm), tukeva (en lihaksikas/lihava vaan puolestavälistä 100kg) kohtuullisen näkönen(en ole verrattavissa Mr finlandiin/lordiin), ystävällinen, ja rauhallinen kaveri
Olin koko peruskoulun ajan koulukiusattu, ja siitä johtuen varsin ujo, ja hiljainen. Viihdyn melko pienissä piireissä, enkä halua ympärilleni isoa porukkaa ihmisiä.
Ongelmani on se, että nykyään en jostain syystä uskalla mennä tutustumaan keneenkään, olen sillointällöin melko masentunutkin,(koska olen niin yksinäinen) joka taas aiheuttaa sen, että silloin tällöin menee viikkokin kun yritän pitää elämäni kutakuinkin pystyssä.
Naispuolisia kavereitakin minulla on muutamia, he tosin haluavat olla vain kavereita, eli selkokielellä remonttihommiin, shoppailukaveriks, murheitten kuuntelijaks yms. pieneen kelpaan kaveriksi loistavasti, mutta esimerkiks jos ehdotan että tilataan pitsa ja vuokrataan vido ni jostain syystä se ei koskaan käy. yksi heistä tosin on sanonut, että "jos hän ajattelis järkevästi, ni kummankaan meistä ei enää tarttis ettii seuraa, mutta kun hän ei ajattele järkevästi."
Itse painan toistaseks töitä hullun lailla,(eli oon lähes aina töissä) ja yritän sillätavalla tappaa aikaa. Silloin tällöin koitan vähän urheillakkin, tosin se tahtoo parin kolmen kerran jälkeen aina unohtua. En polta, juon harvoin, koitan elää muita häiritsemättä/muista häiriintymättä.
Elämänkumppaniltani toivon suhtkoht samanlaista arvomailmaa kuin itseltäni, kunnioitan sisäistä kauneutta, ja ulkoistakin pitää olla sen verran että "kehtaa lähtee ovesta ulos hänen kanssaan"
eli mikään missi ei tosiaankaan tavii olla.
mutta tuon koulukisaamisen takia, (luultavasti)
en uskalla koskaan mennä tutustumaan keneenkään, aina se ajatus pässä et, "en mä sille kelpaa, en oo kelvannu muillekkaan" osaisko joku ystävällinen henkilö nyt kertoo, miten pääsisin minua kiinnostavien henkilöiden kanssa ees puheväleihin? noihin kuluneisiin täynnä kliseitä oleviin iskurepliikkeihin ei viittis ihan hirveesti luottaa.
Olin koko peruskoulun ajan koulukiusattu, ja siitä johtuen varsin ujo, ja hiljainen. Viihdyn melko pienissä piireissä, enkä halua ympärilleni isoa porukkaa ihmisiä.
Ongelmani on se, että nykyään en jostain syystä uskalla mennä tutustumaan keneenkään, olen sillointällöin melko masentunutkin,(koska olen niin yksinäinen) joka taas aiheuttaa sen, että silloin tällöin menee viikkokin kun yritän pitää elämäni kutakuinkin pystyssä.
Naispuolisia kavereitakin minulla on muutamia, he tosin haluavat olla vain kavereita, eli selkokielellä remonttihommiin, shoppailukaveriks, murheitten kuuntelijaks yms. pieneen kelpaan kaveriksi loistavasti, mutta esimerkiks jos ehdotan että tilataan pitsa ja vuokrataan vido ni jostain syystä se ei koskaan käy. yksi heistä tosin on sanonut, että "jos hän ajattelis järkevästi, ni kummankaan meistä ei enää tarttis ettii seuraa, mutta kun hän ei ajattele järkevästi."
Itse painan toistaseks töitä hullun lailla,(eli oon lähes aina töissä) ja yritän sillätavalla tappaa aikaa. Silloin tällöin koitan vähän urheillakkin, tosin se tahtoo parin kolmen kerran jälkeen aina unohtua. En polta, juon harvoin, koitan elää muita häiritsemättä/muista häiriintymättä.
Elämänkumppaniltani toivon suhtkoht samanlaista arvomailmaa kuin itseltäni, kunnioitan sisäistä kauneutta, ja ulkoistakin pitää olla sen verran että "kehtaa lähtee ovesta ulos hänen kanssaan"
eli mikään missi ei tosiaankaan tavii olla.
mutta tuon koulukisaamisen takia, (luultavasti)
en uskalla koskaan mennä tutustumaan keneenkään, aina se ajatus pässä et, "en mä sille kelpaa, en oo kelvannu muillekkaan" osaisko joku ystävällinen henkilö nyt kertoo, miten pääsisin minua kiinnostavien henkilöiden kanssa ees puheväleihin? noihin kuluneisiin täynnä kliseitä oleviin iskurepliikkeihin ei viittis ihan hirveesti luottaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
kaveri.
Yks vaihtoehto joka tulee mieleen on se, että lyöttäydyt jonkun frendin matkaa jolla naisia pyörii ympärillä. Sitä kautta kun tutustut ihmisiin niin väittäisin sinunkin itsetunnon ja uskalluksen hiukka kohota :)
Tuo nyt tuli näin ensin mieleen, mut... Antakaas muutkin kaverille vinkkejä.
kun saat omanarvontuntosi takaisin muutkin asiat alkavat rullaamaan.
Eli mieti, olisiko olemassa joku harrastus, josta pidät. Mahdollisesti joku liikuntaharrastus, joka motivoisi sinua jaksamaan harrastamista ettei se taas tyssäisi kolmen kerran jälkeen. Liikunta piristää mieltä ja vahvistaa monella ihmisellä itseluottamusta. Ja se taas näkyy päälle päin, ja tutustuminen toisiin ihmisiin voisi näin ollen helpottua.
Esim. onko työpaikallasi joku peliporukka, joka vaikka pelaa jotain? Samalla voisit tutustua uusiin ihmisiinkiin paikallisella urheiluhallilla.
Tosiasia on kuitenkin, että sinun on otettava itseäsi niskasta kiinni ja alettava tekemään jotain sen eteen, että elämäsi ei pyöri vain työn ja masennuksen ympärillä. Ja tässähän se hyvä alku jo onkin kun kyselet neuvoja.
Tsemppiä! Monet asiat ovat niin pienestä kiinni ja voivatkin lähteä aivan yhtäkkiä rullaamaan...
työporukka on 2 henkilöä pomo, ja itse olen ainoa joka on ollu firmassa alle vuoden, muut 20v.
liikkumaan oon lähtenyt useasti, niin pyöräilemään, kävelemääm kuin uimaankin, aina yksin ku ketään kaveria ei moinen kiinnosta, istuvat mielummin shellin paarissa, tai kuppilassa. siis ne miespuoliset.
naispuoliset ovat omien ukkojensa luona, tai opiskelevat ahkerasti, tai ovat tyttökavereittensa kaa shoppailemassa.
(jotenkin tuntuu että oon vaan se hätäkaveri, ku muita ei saa paikalle)
niitä kaikenlaisia urheiluseuroja ja koripalloporukoita sun muita. Sun täytyy kuitenkin haluta muuttaa asentees ja tehdä töitä niin kuin toi ed. kirjoittajakin sanoi. Ei saa jäädä mutku/sitku -elämään. Kaikenlaisia itsetunnon vahvistamiskursseja, kehittämiskursseja yms. on myös vaikka kesäyliopistossa tai työväenopistoissa.
ikävät koulumuistosi toistuvasti esille. Et ole saanut niitä käsiteltyä, et ole kyennyt selviytymään kolauksista. Tärkeintä olisi, että saisit pääsi sisällön kuntoon. Suosittelisin lyhytterapiaa. Mutta mitäpä sitä ei paremmasta elämänlaadusta olisi valmis maksamaan ;).
psykologilla käyty kukauden päästä 13 vuotta,
tulos on sinäänsä positiivinen, nykyään jos joku tönäsee mua vahingossa ymmärrän että se on vahinko, eikä riidanhaastamista.
itselläni tuohon vaivaan auttoi salilla käynti, vaikka en mikään superbodari olekaan, niin tiedän saavani ainakin kunnon nyrkkihippaset pystyyn niin halutessani, eikä minun enää tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloani.
Hanki itsellesi jotain mistä olet ylpeä
en oo lihaksikas, jne. mutta viimeks 3vuotta sitten kun jouduin nyrkkihippasille, multa lähti hammas, toinen vastapeluri murs nenänsä, ja menetti 2 hammasta, lähti pakoon, toinen putos ekasta iskusta,
mutta sehän ei ollut pointti, tuunailen tossa autoani silloitällöin pikkusen lisää, mut eipä siitäkään hirveen erikonen oo tulossa, noh, eipä kumminkaan oo samanlainen ku kaikki muut.
Tottakai ne salilla hankitut lihakset tuovat itsevarmuutta, mutta tuskin hirveän monet naiset arvostavat tappelutaitoja sinällään, vaan ennemminkin miehen kokoista miestä.
Vaikutat melko leppoisalta kaverilta kuitenkin. Vielä kun ymmärtäisit että harva 20 on enää samanlainen apina käytöstavoiltaan kuin peruskoulussa.
että mulla on täällä nimimerkki, ja profiili treffeissä. Mutta tätä aihetta en kehdannut "valittaa" omana itsenäni, vaan anonyyminä henkilönä.
Naiset voivat olla yhtälailla ujoja:) Itse torjuin päälle pyrkivät ja muitahan ei sitten tuntunut olevankaan. Lähdet juttelemaan ja jos ei luista yrität uudelleen:) Joskus se oikea osuu kohdalle, kun vain yrittää. Aloita siitä mikä miellyttää silmää;) Kauniitkin naiset kaipaavat rauhallisia miehiä.