seurusteltiin poikakaverini kanssa kolme vuotta ja muutin jopa hänen peräänsä uuteen kaupunkiin.
taustalla oli kuitenkin jotenkin aina minulla tunteet toista miestä kohtaan, joka pyöri jatkuvasti mielessäni enkä pystynyt millään antautumaan ikinä täysillä tähän uuteen suhteeseen mukaan. välillä tapailinkin sitä toista miestä, mikä entistä enemmän vaan sai ajatukset sekaisin. olin monta kertaa miettinyt tämän kolmen vuoden aikana jättäväni uuden miehen, koska ei mielestäni ollut häntä kohtaan oikein jos mietin jatkuvasti toista.
muuten meillä suhde oli ihan hyvällä mallilla, tehtiin paljon juttuja yhdessä, harrastettiin ja muutenkin oltiin kuin paita ja perse...välillä tuntu et me oltiin ku bestikset, koska ei ollu olemassa meille sellaista asiaa, mistä ei voinut puhua tai muutenkaan ollu ikinä riitaa mistään.
tuossa marraskuussa viime vuonna oltiin tämän uuden kanssa ostamassa asuntoa ja yhtäkkiä tuli niiiiiin ahdistunut olo siitä, että pakenin. jätin tämän miehen koska tuntui niin jotenkin pahalta ajatella, että tässäkö sitä nyt ollaan, tähänkö elämä päättyy? ei osaa näin jälkeenpäin sanoin kuvaamaan miltä tuntui, mutta todella ahdistunut ja masentunut olin kuitenkin ja tuntui, ettei pysty hengittämään. niinpä häädin hänet meidän yhteisestä asunnosta sinne meidän "yhteiseen" kotiin joulun alla, jotta voisin miettiä asioita rauhassa. hän oli siitä erosta todella yllättynyt eikä pystynyt käsittämään, että miten olin tullut siihen päätökseen, ettei me voitu asiaa korjata. hän aneli minua yrittämään vielä ja itki ihan hirveesti ja pommitti viesteillä, mikä ahdisti minua niin paljon koska en saanut ollenkaan tilaa miettiä tai olla, en tiennyt mihin olisin itseni tunkenut...tuntui niin pahalta muutenkin kaikki.
yksi ilta tulin töistä ja hän oli asunnolla, mistä hanet silloin häädin pois ja yllätin hänet lukemasta päiväkirjaani, johon olin kirjoittanut siitä toisesta miehestä kaikkea mitä mietin. tämä mieheni sitten suuttui niin paljon, että tarttui minuun kiinni ja vähän ravisteli, aiemmin ei koskaan ole ilmennyt väkivaltaisuutta. tämä sai minut raivon partaalle ja annoin sille lopullisesti lähtöpassit sitten, en voinut käsittää miten hän oli kehdannut mennä lukemaan salaisia ajatuksiani. joka tapauksessa hän katui hirveesti sitä, että kävi minuun käsiksi ja sai hänet entistä enemmän matelemaan jalkojeni juuressa. tässä vaiheessa olin niin sokaistuneena vihasta, että sanoin hänelle hirveitä asioita, mitä tulen kylläkin aina katumaan.
loppujen lopuksi kävi niin, että hän kääntyi kokonaan minua vastaan ja syytteli minua kun joutui sitoutumaan asunnon ostoon ja hänkin sanoi kauheita asioita...esim. että on mennyt kolme vuotta kanssani aivan hukkaan ja olis voinut löytää paremman.
jälkeenpäin ymmärrän kun mietin et jotenki kaikki hoidettiin niin rumasti ja paljon asioita sanottiin, mitä ei tarkoitettu.
tällä hetkellä musta tuntuu kuitenkin siltä, että olisin valmis jatkamaan tämän miehen kanssa ihan puhtaalta pöydältä. kaikkeni antaisin jotta voitaisiin palata takaisin yhteen. ongelmana nyt on että hän ei halua minua enää tai on jotenkin koko mies ihan sekaisin kaikesta tapahtuneesta. ollaan nyt eron jälkeen alettu näkemään aika useinkin, mutta jotenki en tunnista häntä enää omaks, silmistä loistaa sellainen välinpitämättömyys, mitä en häneltä ikinä odottanut. aina se on ollut niin huomaavainen ja rakastava että kaikki tällä hetkellä tuntuu niin vieraalta. jotenkin pidin itsestäänelvänä sitä, että hän olisi valmis palaamaan yhteen ja yrittämään vielä, mutta ei suoralta kädeltä osaa vastata asiaan mitään.
nyt minä odotan sitten kun hän päättää ja yritän elää toivossa. välillä olen niin masentunut asiasta, että koskee niin paljon ja tuntuu ettei eteen toista sellaista helmee tule. antaisin kirjaimellisesti kaikkeni, jotta voitaisiin palata takaisin yhteen ja hän voisi antaa minulle vielä mahdollisuuden. me oltiin aina tiimi, että jotenkin uskon vielä että peli ei ole menetetty...haluan siis uskoa siihen, mutta pelottaa, suorastaan hirvittää jos hän päättääkin ettei me voida edes yrittää.
ajan kanssa kai tämäkin asia selkiintyy, mutta jotenkin haluan tietää heti miten tämä tästä jatkuu ja täytyykö mun todella alkaa rakentamaan elämääni ilman häntä.
nyt meillä on roolit kääntyny ihan toisinpäin. nyt minä oon se joka roikkuu ja hän on se jota ahdistaa...
tämä toinen mies on jäänyt unholaan enkä enää mistään hinnasta ottai moista.
neuvokaa siis joku!!!!! miten saan elämäni miehen takaisin kotiin?? rakastan häntä hirmu paljon enkä pysty ilman häntä elämään...mitä teen?? kiva jos joku jaksoi lukea tarinani kokonaan! neuvokaa...onko samankaltaisia kokemuksia?
taustalla oli kuitenkin jotenkin aina minulla tunteet toista miestä kohtaan, joka pyöri jatkuvasti mielessäni enkä pystynyt millään antautumaan ikinä täysillä tähän uuteen suhteeseen mukaan. välillä tapailinkin sitä toista miestä, mikä entistä enemmän vaan sai ajatukset sekaisin. olin monta kertaa miettinyt tämän kolmen vuoden aikana jättäväni uuden miehen, koska ei mielestäni ollut häntä kohtaan oikein jos mietin jatkuvasti toista.
muuten meillä suhde oli ihan hyvällä mallilla, tehtiin paljon juttuja yhdessä, harrastettiin ja muutenkin oltiin kuin paita ja perse...välillä tuntu et me oltiin ku bestikset, koska ei ollu olemassa meille sellaista asiaa, mistä ei voinut puhua tai muutenkaan ollu ikinä riitaa mistään.
tuossa marraskuussa viime vuonna oltiin tämän uuden kanssa ostamassa asuntoa ja yhtäkkiä tuli niiiiiin ahdistunut olo siitä, että pakenin. jätin tämän miehen koska tuntui niin jotenkin pahalta ajatella, että tässäkö sitä nyt ollaan, tähänkö elämä päättyy? ei osaa näin jälkeenpäin sanoin kuvaamaan miltä tuntui, mutta todella ahdistunut ja masentunut olin kuitenkin ja tuntui, ettei pysty hengittämään. niinpä häädin hänet meidän yhteisestä asunnosta sinne meidän "yhteiseen" kotiin joulun alla, jotta voisin miettiä asioita rauhassa. hän oli siitä erosta todella yllättynyt eikä pystynyt käsittämään, että miten olin tullut siihen päätökseen, ettei me voitu asiaa korjata. hän aneli minua yrittämään vielä ja itki ihan hirveesti ja pommitti viesteillä, mikä ahdisti minua niin paljon koska en saanut ollenkaan tilaa miettiä tai olla, en tiennyt mihin olisin itseni tunkenut...tuntui niin pahalta muutenkin kaikki.
yksi ilta tulin töistä ja hän oli asunnolla, mistä hanet silloin häädin pois ja yllätin hänet lukemasta päiväkirjaani, johon olin kirjoittanut siitä toisesta miehestä kaikkea mitä mietin. tämä mieheni sitten suuttui niin paljon, että tarttui minuun kiinni ja vähän ravisteli, aiemmin ei koskaan ole ilmennyt väkivaltaisuutta. tämä sai minut raivon partaalle ja annoin sille lopullisesti lähtöpassit sitten, en voinut käsittää miten hän oli kehdannut mennä lukemaan salaisia ajatuksiani. joka tapauksessa hän katui hirveesti sitä, että kävi minuun käsiksi ja sai hänet entistä enemmän matelemaan jalkojeni juuressa. tässä vaiheessa olin niin sokaistuneena vihasta, että sanoin hänelle hirveitä asioita, mitä tulen kylläkin aina katumaan.
loppujen lopuksi kävi niin, että hän kääntyi kokonaan minua vastaan ja syytteli minua kun joutui sitoutumaan asunnon ostoon ja hänkin sanoi kauheita asioita...esim. että on mennyt kolme vuotta kanssani aivan hukkaan ja olis voinut löytää paremman.
jälkeenpäin ymmärrän kun mietin et jotenki kaikki hoidettiin niin rumasti ja paljon asioita sanottiin, mitä ei tarkoitettu.
tällä hetkellä musta tuntuu kuitenkin siltä, että olisin valmis jatkamaan tämän miehen kanssa ihan puhtaalta pöydältä. kaikkeni antaisin jotta voitaisiin palata takaisin yhteen. ongelmana nyt on että hän ei halua minua enää tai on jotenkin koko mies ihan sekaisin kaikesta tapahtuneesta. ollaan nyt eron jälkeen alettu näkemään aika useinkin, mutta jotenki en tunnista häntä enää omaks, silmistä loistaa sellainen välinpitämättömyys, mitä en häneltä ikinä odottanut. aina se on ollut niin huomaavainen ja rakastava että kaikki tällä hetkellä tuntuu niin vieraalta. jotenkin pidin itsestäänelvänä sitä, että hän olisi valmis palaamaan yhteen ja yrittämään vielä, mutta ei suoralta kädeltä osaa vastata asiaan mitään.
nyt minä odotan sitten kun hän päättää ja yritän elää toivossa. välillä olen niin masentunut asiasta, että koskee niin paljon ja tuntuu ettei eteen toista sellaista helmee tule. antaisin kirjaimellisesti kaikkeni, jotta voitaisiin palata takaisin yhteen ja hän voisi antaa minulle vielä mahdollisuuden. me oltiin aina tiimi, että jotenkin uskon vielä että peli ei ole menetetty...haluan siis uskoa siihen, mutta pelottaa, suorastaan hirvittää jos hän päättääkin ettei me voida edes yrittää.
ajan kanssa kai tämäkin asia selkiintyy, mutta jotenkin haluan tietää heti miten tämä tästä jatkuu ja täytyykö mun todella alkaa rakentamaan elämääni ilman häntä.
nyt meillä on roolit kääntyny ihan toisinpäin. nyt minä oon se joka roikkuu ja hän on se jota ahdistaa...
tämä toinen mies on jäänyt unholaan enkä enää mistään hinnasta ottai moista.
neuvokaa siis joku!!!!! miten saan elämäni miehen takaisin kotiin?? rakastan häntä hirmu paljon enkä pysty ilman häntä elämään...mitä teen?? kiva jos joku jaksoi lukea tarinani kokonaan! neuvokaa...onko samankaltaisia kokemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
oikein, kun kehtaat tehdä noin rakastamallesi ihmiselle. Tunteet toisiin voi sulkea kun ei tapaa eikä ota yhteyttä. Ihastumisia voi sattua, mutta ne pitäs aikuisen ihmisen pysyä käsittelemään. Se perinteinen ruoho siellä aidan toisella puolella on keltaista eikä vihreää. Sori, mut näin on.
Ehkä kaukaa haettu, mutta tuntuu että kun kaikki on loistavasti ja sujuu liian helposti kyllästyt.jos toinen aivan lovena suhun ja valmis vaikka mihin, on sulle se liian helppoa. Halut vähän särmää elämääs, haasteita. Poikas on aika hajalla nyt. Olet vienyt sen luottamuksen. Sä opit tästä jotain. Ihmisten kanssa ei voi tehdä mitä vaan ja ne aina antais anteeks, ei edes se joka sua on eniten rakastanut. Opit kunnioittamaan ihmisiä ja katsomaan yhden suhteen ekaks loppuun ja sitten vasta uus kierrokseen..rauhaa ja rakkautta sulle
näin se varmaan menikin koska kaikki tuntui niin itsestäänselvältä tuohon aikaan, se vaan oli niin et kyseinen mies oli minulle aina valmiina ja rakkaus oli ehdotonta.
tän toisen miehen olin tavannut pari vuotta ennen tätä uutta joten hän niin sanotusti vei minut siitä pahasta maailmasta pois.
oli todella outoo, et jopa siinä vaiheessa halus omaks vaikka ties et sydän kuuluu toiselle. ehkä koko suhdekin lähti rakentumaan väärälle pohjalle...
luulin jättäväni kaiken taakse mutta tunteet ei kuolleetkaan ja en vaan osannut laskee irti. kadun tätä syvästi kun olin niin heikkoluonteinen ja en nähnyt mikä helmi nenukin eessä asusteli kolme vuotta. tajusin liian myöhään.