Mä ihmettelen omaa käytöstäni. Olen periaatteessa hyvinkin avoin ja sosiaalinen, mutta en osaa pitää ystävistäni kiinni. Vuosien varrella ystäviä on tullut ja mennyt tiuhaan tahtiin, mutta vain yksi on pysynyt.
Mä olen aika ehdoton ihminen, varsinkin nuorena/nuorena aikuisena pistin välit helposti kokonaan poikki, jos kaveri petti jollakin tavalla, puhui selän takana tai valehteli. Itse en sitä harrasta, mutta olen miettinyt olenko ollut liian jyrkkä? Toisaalta olen kyllä edelleen sitä mieltä, että ystävyyteen ei kuulu valehtelu tai muuta sellaista.
Mulla on ihana aviomies ja kaksi lasta ja perhe-elämä sujuu oikein hyvin. Miehelläkään ei ole muita kavereita kuin työkaverit, mutta hän ei muutenkaan ole kovin sosiaalinen ihminen.
Viihdyn erittäin hyvin "vain" mieheni ja lasteni kanssa, mutta välillä tuntuu, että olisi kiva, kun olisi enemmän kavereita.
Paikkakunta, jossa asun on pieni ja täällä ihmiset ovat aika varautuneita ulkopuolisiin, jollaiseksi tunnen vieläkin oloni, vaikka olen asunut täällä jo lähes 20 vuotta. Nyt meillä on mielessä pääkaupunkiseudulle muutto, joka kuullostaa todella ihanalta, kun ei kerran täälläkään ole kavereita eikä oikein muitakaan siteitä, niin maisemanvaihdos olisi ihan paikallaan.
Monta kertaa pohdin, että mikä minussa on oikein vikana, ettei kaveri- ja ystävyyssuhteet säily? Enkö panosta niihin tarpeeksi? Enkö lopulta olekaan niin sosiaalinen ja avoin kuin olen aina ajatellut olevani?
Jossain on siis vikaa, mutta itse en sitä nyt osaa hahmottaa!
Mä olen aika ehdoton ihminen, varsinkin nuorena/nuorena aikuisena pistin välit helposti kokonaan poikki, jos kaveri petti jollakin tavalla, puhui selän takana tai valehteli. Itse en sitä harrasta, mutta olen miettinyt olenko ollut liian jyrkkä? Toisaalta olen kyllä edelleen sitä mieltä, että ystävyyteen ei kuulu valehtelu tai muuta sellaista.
Mulla on ihana aviomies ja kaksi lasta ja perhe-elämä sujuu oikein hyvin. Miehelläkään ei ole muita kavereita kuin työkaverit, mutta hän ei muutenkaan ole kovin sosiaalinen ihminen.
Viihdyn erittäin hyvin "vain" mieheni ja lasteni kanssa, mutta välillä tuntuu, että olisi kiva, kun olisi enemmän kavereita.
Paikkakunta, jossa asun on pieni ja täällä ihmiset ovat aika varautuneita ulkopuolisiin, jollaiseksi tunnen vieläkin oloni, vaikka olen asunut täällä jo lähes 20 vuotta. Nyt meillä on mielessä pääkaupunkiseudulle muutto, joka kuullostaa todella ihanalta, kun ei kerran täälläkään ole kavereita eikä oikein muitakaan siteitä, niin maisemanvaihdos olisi ihan paikallaan.
Monta kertaa pohdin, että mikä minussa on oikein vikana, ettei kaveri- ja ystävyyssuhteet säily? Enkö panosta niihin tarpeeksi? Enkö lopulta olekaan niin sosiaalinen ja avoin kuin olen aina ajatellut olevani?
Jossain on siis vikaa, mutta itse en sitä nyt osaa hahmottaa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
olen itse samanlainen jyrä. En siedä paljon virheitä sen koommin itseltäni kuin muiltakaan, eli siinä mielessä en ole tekopyhä. En tiedä, jotkut ihmiset vaan ovat sellaisia, että keskittyvät mieluummin asioihin kuin ihmisiin, ideologiohin, työntekoon, jne. En jaksa olla kauaa ihmisten kanssa, mua alkaa väsyttämään. En jaksa turhanpäiväisiä jorinoita, valitusta epäonnistuneista laihdutuskuureista, en tajua miksi ne naiset eivät tee asialle jotain jos kerran rasittaa. Ehkä ongelma on just se, että mä en siedä heikkoutta ja nössöilyä, enkä ajanhaaskausta. Eikä naisista oikeastaan löydy yhtä kovaa luuta, jonka kanssa olis oikeasti mielenkiintoista keskustella oikeista asioista, miten mennä eteenpäin ja kehittyä. Vanhemmista naisista tykkään, ja ihmisistä yleensäkin, koska heiltä saa elämänkokemusta, ja neuvoja siitä miten välttää karikoita. En jaksa tyhjänpäiväistä hengailua.
Mä kyllä pitäisin juttelemisesta ihan mistä asioista vaan, mutta mieluummin ns. järkevistä jutuista. En tuntitolkulla jaksa vatvoa jonkun julkkiksen toilailuja tai muuta vastaavaa mun mielestä tyhjänpäiväisistä asioista.
Kai mä sitten olen jollakin tavalla vaikea ihminen, liian vakava tai jotain, nykyään pitäisi kai olla vähän rennompi ja pinnallisempi eikä saisi liikaa ajatella ja pohtia asioita.
Olet oikeassa ap siinä, että nykyisin pitäisi kai olla pinnallisempi ja pohtia asioita ylipäätään vähemmän.;)
Oon itse havainnut sellaisen ilmiön, että usein porukoissa kaikkein tykätyimmät ts. sosiaalisesti taitavimpina pidetyt ihmiset ovat sellaisia, että he EIVÄT paljoakaan kyseenalaista asioita, eivät kiinny muihin ihmisiin& paikkoihin& asioihin kovinkaan helposti ja osaavat aina tehokkaasti ajatella omaa hyötyään.
Mulla on itselläni ollu aina aika paljon kavereita ja tutustun ihmisiin helposti. Tälläkään hetkellä en koe missään nimessä olevani yksinäinen. Silti: pakostikin sitä aina silloin tällöin miettii, että kuinka monta todellista ystävää mulla sit kuitenkaan onkaan... No tiedän, että onhan niitäkin, onneksi!:) Kaikki kavereistani eivät kuitenkaan ole niitä, joiden tietäisin ehdottomasti olevan tukenani esim. silloin, kun tarvitsen olkapäätä... En tosin sitä heiltä odotakaan.
Joskus tosiaan ahdistaa se, kuinka tää aika ikäänkuin suosii kaikenmoista pinnallisuutta. Mäkin muistan aika monta ihmistä ( eivät ole laskettavissa kahden käden sormilla), joiden kanssa aikoinaan " vannottiin ikuista ystävyyttä", mutta joiden kanssa se yhteydenpito vaan sitten kuitenkin hiipui erinäisistä syistä ( ei aina siksi, että itse olisin sitä toivonut).
Muutaman ystävyyssuhteen olen myös itse joutunut tietoisesti "viilentämään" siksi, että olen kokenut olleeni tärkeä näille ko. ihmisille vain silloin, kun he tarvitsevat multa jotain. Yksikin "kaverini" oli aika mielenkiintoinen tapaus aikoinaan kauan sitten: tutustutin hänet hyvää hyvyyttäni useisiin tuntemiini ihmisiin ja kehuin ympäriinsä kaikille, että tuo ko. henkilö olis mielenkiintoinen tyyppi. Mikä olikaan palkkio mulle tästä... Ko. auttamani henkilö alkoi puhua p*skaa musta selän takana muille kavereilleni ja dissata mua (!) siitä silloisesta kaveriporukasta.:D (Peiliinhän mä jouduin tietysti sen jälkeen katsomaan, eli arvostelukykyni hieman petti sen kaverin kohdalla...)
Aika paljon sellasta tietynlaista kovuutta on kyllä kieltämättä vuosien varrella tullut lisää: enää en kiinny ihmisiin ihan niin helposti, kuin nuorempana. Oon (ehkä onnekseni, kai) oppinut, että ihmisten seurasta voi aidosti nauttia myös silloinkin, kun tietää, ettei sitä miksikään sydänystäviksi koskaan tullakaan.:)
Miksi kaikkien merkittävien ihmissuhteiden toisaalta pitäisikään kestää koko loppuelämän ajan? Tulee nämä "filosofiset pointitkin" tässä mieleen.;) Tietysti sitä jatkuvuutta useiden oman elämän tärkeiden ihmisten kohdalla aina toivoo, joten ymmärrän hyvin, mitä kirjoituksellasi ajoit takaa ap.
Tuskin syy sunkaan kaikkien ystävyyssuhteiden kestämättömyyteen on mitenkään erityisesti sun luonteessasi ap. Ei silleen kantsi ajatella.:) Aikuisilla ihmisillä kun syyt ystävyyssuhteiden katkeamiseen kun voivat vaihdella melkein maan ja taivaan välillä: kysymys esim. ystävyyssuhteiden katkeamisessa ei ole enää niin "pelkistetyistä" asioista, kuin että kuka vei toisen kakkulapion hiekkalaatikolla.
Joustavuus on kyllä aika tärkeä ominaisuus ihmisten kanssa. Jos haluaa kavereita & ystäviä, niin pitää yrittää suhtautua kavereiden kiinnostuksenkohteisiin ikäänkuin "omiinsa" (vaikka omat intressit oliskin muualla) ja etenkin: iloita erilaisista persoonallisuuksista.
Oho, kirjoitinpas mä pitkän kirjoituksen. Noh, olen puhunut.:D