Minulle on viime aikoina iskenyt hillitön hinku löytää itselleni naisseuralainen. Sinällään yllättävää sillä olen tähän mennessä viettänyt melko menevää poikamieselämää ja mielestäni asioiden kohdalla on löytynyt oikea tasapaino. En ole mielestäni lainkaan parisuhdetyyppiä yleensäkään mutta itsekseenkin on melko ankeata olla jatkuvasti.
Asiassa on kuitenkin sellainen kanto kaskessa, että naisilla on selkeästikin suurempi lisääntymishalu kuin miehillä. 20-35v ja miksei hieman vanhemmatkin naiset joko haluavat lapsen tai sitten heillä on jo lapsi. Toivoisin niin löytäväni mukavan, lapsettoman ja lapsia haluamattoman naisen mutta taitaa olla turha toive.
Omalta osaltani voin sanoa aivan suoraan, että minua ei lapset ja perhe-elämä kerta kaikkiaan kiinnosta. Minä en vaan ole sellainen tyyppi. En varmasti ole ainoa laatuani. Tästä asiasta on turha alkaa jankuttamaan. Itse asiassa, vaikea kuvitella että kukaan nainenkaan minua haluaisi lastensa isäksi joten sen puoleen moisesta ei ole pelkoa. Perhe-elämä vaatii vastuuta ja kypsyyttä ja minusta ei moiseen urakkaan ole varsinkaan kun en moista edes halua.
Tässä on vaan sellainen ankea puoli, että jos joskus tapaisikin jonkun naisen niin joko homma kaatuisi suoraan siihen kun sanoisi, että minua ei sitten perhe-elämä kiinnosta. En minä valehtelemaan alkaisi sanomalla, että "katsotaan sitten vähän ajan kuluttua". Ei kuulu minun luonteeseen.
Kaiken kaikkiaan, kun järjellä ajattelee, niin on aivan päivänselvää, että nykyisenlainen elämäni on ehkä sittenkin se, joka itselleni parhaiten sopii. Tulee hetkessä mieleen ainakin puolen tusinaa asioita, joista pitäisi joko luopua tai vähentää tuntuvasti mikäli olisi suhteessa ja minä en halua luopua asioista, joista pidän.
Eniten minua ihmetyttää se, että koska olen ollut jo jonkin aikaa poikamieselämää viettävä niin kuinka kummassa tämä asia on just tänä keväänä pulpahtanut pintaan minun ajatusmaailmassani.
Asiassa on kuitenkin sellainen kanto kaskessa, että naisilla on selkeästikin suurempi lisääntymishalu kuin miehillä. 20-35v ja miksei hieman vanhemmatkin naiset joko haluavat lapsen tai sitten heillä on jo lapsi. Toivoisin niin löytäväni mukavan, lapsettoman ja lapsia haluamattoman naisen mutta taitaa olla turha toive.
Omalta osaltani voin sanoa aivan suoraan, että minua ei lapset ja perhe-elämä kerta kaikkiaan kiinnosta. Minä en vaan ole sellainen tyyppi. En varmasti ole ainoa laatuani. Tästä asiasta on turha alkaa jankuttamaan. Itse asiassa, vaikea kuvitella että kukaan nainenkaan minua haluaisi lastensa isäksi joten sen puoleen moisesta ei ole pelkoa. Perhe-elämä vaatii vastuuta ja kypsyyttä ja minusta ei moiseen urakkaan ole varsinkaan kun en moista edes halua.
Tässä on vaan sellainen ankea puoli, että jos joskus tapaisikin jonkun naisen niin joko homma kaatuisi suoraan siihen kun sanoisi, että minua ei sitten perhe-elämä kiinnosta. En minä valehtelemaan alkaisi sanomalla, että "katsotaan sitten vähän ajan kuluttua". Ei kuulu minun luonteeseen.
Kaiken kaikkiaan, kun järjellä ajattelee, niin on aivan päivänselvää, että nykyisenlainen elämäni on ehkä sittenkin se, joka itselleni parhaiten sopii. Tulee hetkessä mieleen ainakin puolen tusinaa asioita, joista pitäisi joko luopua tai vähentää tuntuvasti mikäli olisi suhteessa ja minä en halua luopua asioista, joista pidän.
Eniten minua ihmetyttää se, että koska olen ollut jo jonkin aikaa poikamieselämää viettävä niin kuinka kummassa tämä asia on just tänä keväänä pulpahtanut pintaan minun ajatusmaailmassani.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Nyt enkä ikinä.
Olen 25vee akka
joka ei halua lapsia.Ensinnäkään en jaksa kantaa sitä vastuuta ja toisekseen maailmassa on jo ihan tarpeeksi ihmisiä,elämänlaatu senkuin heikkenee. Minulla on poikaystävä ja pahoin pelkään että suhde tulee ennenpitkää kaatumaan tähän asiaan,hän haluaa lapsia aivan varmasti.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka haluavat lapsia vaikka väkisin.Onhan ne ihania mutta ei välttämättä elämän sisältö.
En halua lapsia,en ole äidillinen ihminen ja haluan nauttia elämästä ilman lapsia.
En halua lapsia, en vain ole sellainen äiti-ihminen. SIIS ts. en halua tällaisena ihmisenä äidiksi, koska haluaisin olla erilainen äitinä kuin minä olisin. Ehhehh, hyyyvin selitetty.
Miusta kai tuntuu et sellassii miehhii on harvassa, jotka ei lapsia halua (tottahan perillinen, yks poeka aenae täytyy olla).
Ja ne lapsiahaluamattomat miehet, jotka vastaan tulee on muuten vaan sitoutumiskammoisia kukasta kukkaan hyppijöitä -niinkuin kyllä itsekin tällä hetkellä.
Älä huoli, kyllä löydät varmaan sen oman naisesi, joka ei lapsia halua. Minulla on useitakin tuttuja naisia, joita ei lasten teko ole koskaan kiinnostanut ja itsekin kuulun niihin naisiin. Meitä usein pidetään totaalisen kummajaisina ja jokin aika sitten risteilyllä ollessani, eräskin mies ei ottanut millään uskoakseen, ettei minulla lapsia ole eikä niitä kyllä tulekaan. Se vain ei ole kaikkien "juttu". Eikä ole kyse siitä, ettei koskaan olisi tullut eteen miestä, joka olisi "oikeaa isämateriaalia" :), mutta kun itse en ole sitä "äitimateriaalia". Yksi suhde kariutui kauan sitten juurikin tähän seikkaan.
Ehkä jokin äidinvaisto toimii kuitenkin jossain hyvin syvällä selkärangassa, kun otin juuri pari viikkoa koiranpennun, joka vaatii hoivaamista ihan toden teolla! :)
Hyvää aurinkoisen kevään jatkoa ja onnea "sen oikean" etsimiseen!
kiitos lämpimistä sanoistasi! Itse en oikein usko, että minun poikamiespäiväni loppuisivat ja kuten sanoin, en ole varma että sopiiko minulle sittenkään minkään muunlainen elämä kuin poikamiehenä olo.
No, minä katselen vähän aikaa ympärilleni. Mikäli mitään ei tapahdu niin minä palaan takaisin vanhaan maailmaani eli nautin elämästä omalla tavallani ja tyydyn osaani.
Niin, "vapaana" on kyllä helppoa, itsekin sen tiedän jo useamman vuoden kokemuksella!
*hymyilee leveästi koiranpentu jaloissa hääräten ja varpaita purren*
On kyllä piristävää joskus törmätä jossain mieheen, jonka kanssa kemia pelaa ja huomiota tulee roppakaupalla, mutta vaikka satunnaisesti sen illan jälkeen ajattelee jotain jatkuvuutta kyseisen tyypin kanssa, niin... Ei se sitoutuminen niin simppeliä ole! :)
Katsele ympärillesi, nauti elämästä, mutta älä "tyydy osaasi". :) Tyytyessä johonkin joutuu yleensä luopumaan jostain, oli se sitten haave, toive tai unikuvitus!
Usein se oikea saattaa kävellä eteesi kun sitä vähiten odotat, joten kannattaa pitää silmät auki (jos ei naisen toivossa, niin ihan vain siksikin, ettei törmäile päättömästi...)!
sanoisin näin. minä olen juuri kanssa ollut aina ihmistyyppiä joka on ollut sitä mieltä että: lapset on niin pitkään kivoja kunhan eivät ole omia. eli siskon kumppanin jne.. lapset on ihan jees.
mutta minua ei itseäni kiinnosta olla kun kaveri niin kumppanin kun siskojenikin lapsille. (vaikka myös täti siskojen lapsille väistämättä).
:D
mutta itse en halua eikä minulle ole mitään vauvakuumettakaan iskenyt. (päin vastoin kun on katsellut toisten lapsia ja joskus kaupassa äyvääviä lapsia biologinen kello on hyvinkin hiljaa;D).
että voisin myös sanoa että kuulun ryhmään joka ei lapsia halua vaikka niitä ympärillä olisikin. eipä minustakaan minkäänlaiseksi "mammaksi" ole. ja olen sentään jo yli kahdenkymmenen.
mikään mahdottomuus, että löytäisit vielä naisen joka ei halua lapsia.
Olen vasta 18v mut silti oon sitä mieltä etten oo äiti tyyppiä,en osaa oikein olla lasten kanssa, enkä jaksaisi 20 vuotta olla vastuussa toisesta ihmisestä. Elämästä voi nauttia hyvinkin ilman niitä kersoja, sitä paremmalla syyllä kun ei mene rahat kakkavaippoihin ja voi vaikka matkustella rauhassa. Toivon että eteeni osuisi joskus mahdollinen poikaystävä ehdokas joka myös ei halua lapsia.
Mut ainahan voi mielikin muuttua. Toivottavasti täs asias kuitenkin ei... :D
että mistä tuo ehdottomuutesi johtuu/juontaa juurensa. Tiedä sitä sitten.
Mutta naisseuralaisen "hinku" vaikuttaisi siltä, että elät jonkinlaista murrosta elämässäsi, ehkä, mutta vain siis ehkä, se muuttaa käsitystäsi lapsienkin suhteen. Rivien välistä lukien ja samantyyppisten ihmisten kanssa seurustelleena aavistelen, että olisit kuitenkin mitä mainioin iskä ;)
Ei silti, jokaisella olkoon vakaumuksensa, niin minullakin. Lapsia en varmaan tule tekemään, mutta en olisi asian suhteen noin ehdoton, koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan.
Toisaalta kiva kuulla pitkästä parisuhteesta lähteneenä ihan tuoreena sinkkuna, että yksineläminenkin voi olla noinkin tyydyttävää.
Kyllä siinä kieltämättä tuntuu olevan hyvätkin puolensa. Ja negatiiviset, jos ei halua harrastaa noita niin suosiossa olevia yhden yön juttuja...
Kivaa kevättä sinulle, olisi hauska GT-lasin ääressä tentata sinua enemmänkin, mutta valitettavasti näemmä pitkä etäisyys estää/tekee mahdottomaksi pyytää sinua sellaiselle.
Niin, ja Toivottavasti löydät itsellesi sen sopivan seuralaisen, joka jaksaa olla kiinnostunut myös noista yhteiskunnallisistakin asioista. Sekin on loppujen lopuksi aika tärkeää että löytyy yhteistä ajateltavaa ja arvomaailma natsaa.
Tarkemmin ajateltuna sulla on kyllä edessäsi aikamoinen homma.....
Kiinnostavan aiheen olet nostanut esiin, aiheen, joka on nykymaailmassa jopa jonkinlainen tabu, vaikkei hevillä uskoisi.
Lasta haluamattomiin naisiin liittyy vahvoja ennakkoluuloja; heidät pyritään niputtamaan yhteen kastiin (niinkuin ihmiset yleensä), ja tosiasiassa tuosta joukosta löytyy hyvin erilaisia ihmisiä, jotka ovat pätyneet ratkaisuunsa hyvin erilaisista syistä.
On hyvä, että kaltaisiasi miehiä on olemassa, eli sellaisia, jotka eivät näe naista eivätkä tätä maailmaa yhden totuuden läpi, vaan ymmärtävät ihmisten erilaisuutta ja kunnioittavat sitä. Ja korostan sanaa IHMINEN, koska ihmisiähän me kaikki ensisijassa olemme.
Varmasti löydät sopivan ihmisen, ja jos et, varmasti osaat suhtautua siihenkin.
Kerrankin törmää ihmisiin joilla samoja ajatuksia. Yleensä se on niin että saan olla yksin mielipiteineni, olen outo, epänormaali, itsekäs ym. koska en ole koskaan halunnut lapsia, ei ikinä ollut vauvakuumetta tms. Kun täytin 30v marssin heti lekuriin ja hain lähetteen sterilisaatioon ja en ole katunut.
... me ollaan! :)
Itse en kyllä ole teettänyt mitään operaatioita, mutta tietoinen lapsettomuus on hyvin selvä asia ollut aina. Inhottavinta, mitä olen kuullut itselleni sanottavan on se, että minun tulisi kuulemma hävetä sitä, että voisin saada lapsia enkä niitä halua, kun maailmassa on niin monia naisia, jotka haluaisivat lapsia eikä niitä voi saada. Inhottavaa tuossa oli se, että tarkoitus oli selkeästi saada minulle huono omatunto päätöksestäni. Tunnen kyllä myötätuntoa heidän vuokseen, uskon, että monelle asia on äärettömän tärkeä, joskus jopa kaikkea muuta tärkeämpi. En vain osaa sitä ymmärtää, enkä siksi väitäkään, että osaan kuvitella miltä heistä tuntuu. Mutta mielestäni olisi vastuutonta, että tekisin lapsen, jota en todellisuudessa halua.
Ehkä sitten olen itsekäs, ehkä monen mielestä en halua enkä osaa sitoutua, mutta onhan se omituista, ettei itse saa omista asioistaan päättää ilman toisten arvostelua. Olenkin tehnyt myös sellaisenkin päätöksen, etten piittaa muitten mielipiteistä, ellei niissä selkeästi ole omastakin mielestäni totuuden juurta! :)
lapsen hankkiminen jos mikä on erittäin henkilökohtainen asia eikä kukaan ole moisesta kenellekään muulle kuin puolisollensa tilivelvollinen että haluaako vai ei. Edes omilla vanhemmilla ei ole minkäänlaista oikeutta alkaa arvostelemaan omaa valintaa.
Muutenkin, inhoan ihmisiä, jotka tahallaan ja tarkoituksella loukkaa muita.
On meitä nelissäkymmenissä olevia ja nuorempiakin naisia näemmä enemmänkin sellaisia kuin minä, joka ei lasta halua, eikä ole ikinä halunnutkaan. Ja minä kun olen aina luullut olevani yksinäinen kummajainen. Näin on voinut muiden puheista ja reaktioista päätellä.
Minulta kysyttiin viimeksi töissä muutaman kuukausi sitten, että milloinkas sinä lapsen teet ym. Otin sen törkeänä loukkauksena, en vastannut mitään. Olisi pitänyt jotain nasevaa heittää, mutta kun ei aina siinä tilanteessa muista. Jälkeenpäin tulee hyviä heittoja mieleen.
Jotkut ihmiset on tosi törkeitä, kyselevät, ihmettelevät ja utelevat. Puolitutut, tututkin. Kellekään ei en ole tilivelvollinen asiasta, en omille vanhemille, jotka tosin eivät ole juurikaan asiaa udelleen, saati sitten joillekin puolitutuille tai työkavereille. Ihmiset on vaan niin sivistymättömiä ja epähienotunteisia, että ärsyttää joka kerta kuin noihin uteluihin törmää. Moukkia riittää, mutta onneksi on fiksujakin, jotka ymmärtävät, että se on jokaisen oma asia.
Mielenkiintoista havaita, että näinkin monta laillani ajattelevaa.
En voi käsittää, että on ihmisiä, jotka kysyvät 40-vuotiaalta naiselta, että milloin tämä tekee lapsia. Sehän on täysin absurdi kysymys. Mitä ihmisten päässä oikein liikkuu? Vastaus: ei mitään.
Olen nainen ja en halua lapsia. Olen jo yli kolmikymppinenkin, mutta eipä miehiä parisuhteeseen ole ehdokkaana, vaikka en haluaisikaan lapsia. Miehet haluaa sellasen vaimon joka tekee lapsia!
Höpöhöpö! Miehissä varsinkin lapsiperheen ja perhe-elämän välttäminen on hyvin päällimmäistä ajattelukuviota.
haluatko sinä itse oikeasti lapsia? Jos haluat niin varmasti löydät miehen joka lapsia kanssasi haluaa.
Jos et itsekään halua niin asia on todella ok. harvinaisen hyvin! Sinulla on koko loppuelämä edessäsi ilman paskavaippojen vaihtamisrumbaa ym mitä äitiys sisältää.
Itse en koe ole olevani alkuunkaan tarpeeksi kypsä ihminen että voisin olla isä. kuitenkin, miehet voivat säätää asioita mutta naisille nuo asiat ovat paljon karumpia. Siis, jos et lapsia aidosti halua niin anna olla. Kyllä tähän maailmaan menoa ja melskettä muutenkin riittää.
Olen samaa mieltä kanssasi; useimmilla miehillä on tarve saada jälkeläinen aikaiseksi elämänsä aikana riippumatta siitä, ovatko he kykeneviä isiksi. Jollain alitajuisella tasolla mies kokee pystyvänsä näin todistamaan miehuutensa. Nainen on tässä suhteessa rationaaliempi, koska nainen tietää, mitä äitiys tarkoittaa (päävastuu on aina äidillä, loppujen lopuksi).
Kyllä vaan, mielenkiintoisen aiheen nostit esille. Ihmettelen vaan kovasti, että lähes kaikki vastaajat ovat niitä, jotka eivät halua lapsia eli yhtään moralisoijaa ei ole joukossa. Sehän on siis vaan hyvä juttu ettei ole :) Itse haluan lapsia, mutta ymmärrän myös teidän kantanne, jotka ette halua lapsia. Se on mielestäni jokaisen oma asia. Se nyt oli kuitenkin pointtini kun aloin kirjoittamaan, että mielestäni koskaan ei pitäisi kuitenkaan sanoa "ei koskaan". Osa kirjoittajista on alle parikymppisiä, joten ei sen ikäisenä voi välttämättä vielä tietää haluaako vaiko ei. Korostan sanaa välttämättä, koska kyllä jotkut varmasti jo sen ikäisenä tietää... Itse kuitenkin olin alle 20 vuotiaana ja vähän sen päällekin sitä mieltä, että ei lapsia, mutta kummasti on mieli muuttunut vuosien saatossa. Olen edelleen jonkun vuoden alle 30 ja toivon, että joskus/pian olisi mahd vauva hankkia.=)
Mutta hyvää jatkoa kaikille ja toivon, että myös te löydätte toisenne, jotka ette lapsia halua.
Minäkin olin aivan varma, että minulle vastataan tyyliin "kyllä minäkin noin ajattelin ennen kuin tulin isäksi/äidiksi mutta nyt en vaihtaisi yhtäkään asiaa" ym ym. Ne on niin hemmetin ärsyttäviä vastauksia. Minkä takia jotkut ihmiset eivät suostu uskomaan, että kaikista ei Isiksi/äideiksi vaan kertakaikkiaan ole.
No, naisilla tämä on varmasti monin verroin hankalampaa sillä jos mies sanoo, että ei halua lapsia niin ei hänen kanssaan kukaan jaksa käydä jankuttamaan mutta jos nainen sanoo vastaavaa niin hän saa kuulla olevansa huono ihminen, itsekäs, mukavuudenhaluinen ja vaikka mitä maan ja taivaan väliltä. Ikään kuin päätös moisesta asiasta kuuluisi pätkääkään ulkopuolisille.
Minä olen jo pojanklopista lähtien tiennyt että minä tulen mitä suurimmalla todennäköisyydellä asumaan elämäni yksin. Jotenkin sen vain tietää. Kyllä sitä joskus naista vierellensä kaipaisi mutta siitä olen täysin varma että mitään perhe-elämää minusta ei ole viettämään.
Tosin, täysin hypoteettista pohdiskeluahan tämä on sillä minun on hyvin vaikeata kuvitella, että kukaan nainen ylipäätään minua lastensa isäksi kelpuuttaisikaan joten sen asian suhteen ei ole pelkoa.
Se on totta mitä sanoit, että alle 20-vuotiaana ei vielä todella tiedä mitä elämältään haluaa mutta kyllä sitä jo yli 25-vuotiaana alkaa monella ihmisellä olla ajatusmaailma vakiintunut.
"koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan"
"kuitenkin olin alle 20 vuotiaana ja vähän sen päällekin sitä mieltä, että ei lapsia, mutta kummasti on mieli muuttunut vuosien saatossa"
Se, että olit itse henkisesti niin kypsymätön ja tiedostamaton itsesi tarpeista tekemään päätöstä tuon ikäisenä, ei tarkoita sitä, että muut sitä olisivat.
Minä olen tiennyt aina, tiedostaen ja tiedostamattani, etten halua lapsia. Nuorempana sain silmilleni vanhempia naisia, jotka eivät voineet ymmärtää päätökseni lopullisuutta. Tuo "kyllä se mieli voi vielä muuttua" -virsi on todella ärsyttävä, varsinkin jos sen kuulee useita kertoja.
Sanomalla tuolla tavalla nostat itsesi muiden yläpuolelle - viisaammaksi ja arvokkaammaksi. On aivan sama kuin sanoisit "minäkin olin joskus noin nuori ja typerä, mutta nyt minä sentään olen NIIN fiksu ja älykäs, että voin neuvoa sinua, jota pidän itseäni tyhmempänä". Got the point? Nostat itseäsi jalustalle.
Jokainen, joka työntää "koskaan ei pidä sanoa ei koskaan / kyllä se mieli voi vielä muuttua" ilmaisut esiin saa itseensä minulta idiootin leiman. Osoittaa täydellistä moukkamaisuutta ja kykenemättömyyttä hienotunteisuuteen. Samalla vetää urallensa seinän eteensä - ainakin minun alaisuudessani. Alentuva ihminen ei sovi esimieheksi.
Siitä sentään pojoja, että ymmärrät asian olevan henkilökohtainen. Nyt kun vielä toteutat sitä käytännössä, etkä lähde viisastelemaan muille. Mieti hetki, ketä auttaa viisastelusi? Ei ketään. Ei sitä nuorta ihmistä, joka voi uhoissaan esittää kärkeviä mielipiteitä. Ainoa, jota kommentointi hyödyttää on sinä itse. Sinä saat siitä kicksejä itsellesi, kun voit ajatella olevasi muita ylempänä. Nuori sen sijaan saa pahan mielen, koska hänen mielipidettään ei arvostesta. Samalla saat itsellesi vihamiehen. Kukaan ei pidä henkilöstä, joka kyseenalaistaa henkilön kyvyn tuntea itseään ja tarpeitaan paremmin kuin ulkopuolinen henkilö, eli kyseenalaistaa kyvyn tehdä vakaita, harkittuja päätöksiä.
Kyllä, itse olin alle 20 vuotiaana varsin kypsymätön ajattelemaan kyseisiä asioita. Mutta en mielestäni missään nimessä väittänyt, että kaikki muutkin ovat. PÄINVASTOIN kirjoitin, että en yleistä asiaa vaan uskon, että jotkut varmasti jo nuorina tietävät mitä elämältään haluavat.
Vai että nostan itseni muiden yläpuolelle. Minulla ei ole siihen mitään tarvetta eikä oikeuttakaan eikä se ole ollut missään nimessä ajatuksenani. Kerroin vain oman kokemukseni ja mielipiteeni asiasta. Enkä todellakaan kyseenalaista kenenkään kykyä tuntea itseään ja omia tarpeitaan.
Luit kirjoituksestani joka toisen rivin ja taisit olla jo valmiiksi asennoitunut siihen, että tämä kirjoittaja on idiootti, kuten sanoit.
Miksi ihmeessä sinun piti loukkaantua/suuttua kirjoituksestani. Vai oletko niitä, jotka löytävät joka kirjoituksesta jotakin kiukuteltavaa. Vai kenties provosointia..
Oli mitä oli, pyydän kaikilta nuorilta, joita kirjoitukseni loukkasi tai joiden mieltä se hämmensi, anteeksi. Se ei ollut tarkoituksenani.
Hieman jatkan. Luin sekä oman alkuperäisen että sinun kirjoituksesi uudelleen ja aloin ehkä ymmärtää paremmin viestisi. Tämä vasta nyt ehkä siksi, että taidan olla hieman huono ottamaan kritiikkiä vastaan...
Se, muuttuuko ihmisen mieli ja halut ja toiveet tulevaisuudesta ajan myötä ei ole olennaista. Eli jos näin käy, se vaan käy, ja sitä on turha pohtia ja epäillä etukäteen. On varmasti totta, että tuo mitä sanoin, että "ei välttämättä voi tietää.." ja "että mieli voi muuttua.." oli ehkä hieman tökeröä. Ei ole minun eikä kenenkään muun asia epäillä. Ärsyttävintä tilanteessa on se, että en tosissaan tarkoittanut loukata ketään. En vain osannut asettaa itseäni heidän asemaan, joille kirjoitukseni oli tavallaan suunnattu. Itse en nuorempana liiemmin puhunut siitä, että en halua lapsia, joten minulle ei tuolla tavalla ole kukaan koskaan sanonut. Mutta kun mietin miltä tuo sanomani olisi korvissani tuolloin (ja varmasti nytkin, jos en haluaisi lapsia) kuulostanut, olisi varmasti herännyt kapinahenki päälle. On viisastelua sanoa kuten sanoin. Mutta en tarkoittanut pahaa. Tein ennenkuin ajattelin.
Jos sinulla ei olisi ollut tarvettaa ylentää itseäsi, olisit kirjoittanut asiasta toiseen tyyliin. Vertaa:
"Se nyt oli kuitenkin pointtini kun aloin kirjoittamaan, että mielestäni koskaan ei pitäisi kuitenkaan sanoa "ei koskaan". "
Yllä oleva on kohdistettu moralisoivaksi kommentiksi muille ihmisille. Jos olisit korvannut yllä olevan tällaisella tekstillä, et olisi nostanut omaa häntääsi:
"Itse olisin voinut olla omalla kohdallani fiksumpi ja olla julistamatta maailmalle "ei koskaan"-mantraa, koska oma mieleni on muuttunut sittemmin. En ollutkaan riittävän kypsä tekemään omaa päätöstäni."
Huomaatko eron? Ensimmäinen teksti todellakin moralisoi, jälkimmäinen vain kertoo omista kokemuksistaan pitämättä itsensä ylentämis -aspektia.
Ihminen on valitettavan usein sokea omalle käytökselleen ja ilmaisuilleen. Halusit tai et, aiemmasta viestistäsi todellakin kumpuaa "minä olen teitä ylempänä" -viesti. Sitä ei poista sovitteleva "jotkut tietävät, mitä haluavat" -kommentti.
Vähän sama asia kuin jos kirjoittaisi "niin minäkin nuorena luulin, että Fiat on ihan kelpo auto, kunnes nyt aikuisena pääsin Bemarin rattiin."
Joko ymmärrät?
Ehdin jo laittaa toisen viestini ennen kuin huomasin tämän kirjoituksesi. Olemme siis samalla aaltopituudella asiassa. Voit siis unohtaa jälkimmäisen kirjoitukseni.
Ja kiitos sinulle napakasta tekstistäsi. Sai tähän väsyneeseen pääkoppaan liikettä.
kersoja, on parempaakin tekemistä ku paskavaippojen vaihto.
Olen 40v nainen, enkä koskaan ole halunnut lapsia, enkä enää halua/voi saadakaan. Hyvin moni pitää outona tapauksena, eikä voi uskoa, ettei edes vauvakuumetta ole koskaan ollut. Edes ystäväni eivät meinaa uskoa. Mutta tämä fakta, näin on asia, eikä muuksi muutu. Muistan kun nuorempana sanoin aina etten halua, kun ihmiset kyselivät, että milloinkas jne. Vastasivat, että kyllä se ehtii mieli muuttua vaan eipä ole muuttunut. Siinä mielessä on ollut onnea, että lähes kaikki seurustelukumppanitkin on olleet sellaisia, etteivät ole lasta halunneet.
Itse olin jostain alle kymmenvuotiaasta hieman alle kolmikymppiseksi täysin varma siitä etten koskaan halua lapsia. En ole koskaan ollut niistä mitenkään kiinnostunut enkä tuntenut halua tulla äidiksi. Sitten oli muutaman vuoden sellainen aika jolloin mietin että kyllä, haluan lapsen, ja jos en 35-vuotispäivääni mennessä ole tavannut sitä "elämäni miestä" pyydän erästä homoystävääni lapsen isäksi.
No, 32-vuotiaana sitten todellakin kohtasin miehen jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni. Erinäisistä olosuhteista johtuen jouduimme elämään kaukosuhteessa useita vuosia. Menimme naimisiin ja muutimme yhteen 35-vuotiaina. Noiden kolmen vuoden aikana meillä oli silloin tällöin ajatusleikkejä että sitten kun asutaan vihdoin yhdessä, haluamme lapsen; mietittiin jopa lapsen nimiä.
Vaan kas kummaa, kun sitten pääsimme yhteen asumaan ja vihdoin nauttimaan yhdessäolosta, lapsi alkoi tuntua aina vaan vähemmän houkuttelevalta ajatukselta. Niinpä sitten kävimme asiasta perustavanlaatuisen keskustelun ja päätimme että meidän elämämme tulee sittenkin olemaan lapsetonta. Nyt lähes 40-vuotiaina olemme asian kanssa täysin sujut. Nautimme elämästämme juuri tällaisenä ja sanoisin että olemme erittäin sopuisa ja onnellinen pariskunta.
Joten uskon vakaasti siihen että on mahdollista löytää nainen joka ei halua lapsia, ja että on myöskin mahdollista onnellinen parisuhde ilman lapsia.
Mukava lukea tuollaistakin tekstiä. Kuten joku aikaisemmin sanoi, se on äärimmäisen ärsyttävää kun sanoo, että ei halua lapsia niin aina joku sanoo "että kyllä se mieli voi muuttua". Siinä todellakin joku nostaa oman mielipiteensä arvokkaammaksi kuin toisen. Kysymyksessähän ei ole mikään 2 2=4 tyylinen absoluuttinen totuus vaan se mikä sopii toiselle ei välttämättä alkuunkaan sovi jollekulle toiselle.
Meillä miehillähän on se tilanne että me voidaan muuttaa mieltämme vaikka viisikymppisinä tuon asian suhteen, edellyttäen tietenkin että on tarpeeksi nuori kumppani. Naisillahan tilanne on karumpi siinä suhteessa mutta uskoisin, että naisillakin joilla esim 35v ehtii tulla mittariin ilman lapsia, ei oikeasti ole ollutkaan haluja lapsien saantiin.
Vastentahtoinen lapsettomuus on sitten asia erikseen. Se voi olla todellinen tragedia.
Kyllä sellaisiakin naisia on, jotka eivät halua lapsia. Uskon että löydät itsellesi sopivan kumppanin. Aika iso plussa on, että olet jo miettinyt asiaa. Jos vaikka olet tapaillut jotakin mukavan tuntuista naista, voit ottaa asian varovasti esille. Tai jos haluat tunnustella, voit kysyä asiaa hienovaraisesti naiselta etukäteen. Voit sitten miettiä, että miten kerrot hänelle jos hän haluaisikin ison katraan.
"En usko että juttumme tulee toimimaan" on huono aloitus, mutta "olen ajatellut asia, ja tunnen, että en haluaisi isäksi" voisi olla sopuisampi. "Voisitko sinä ajatella, että sinä et haluaisi äidiksi?" Tällaisen jälkeen kannattaa sitten antaa aikaa ajatella asiaa.
Ei se mielestäni ole mikään paheksuttava asia, jos ei halua olla vanhempi. On mielestäni paljon rohkeampaa ajatella asia läpi ja olla rehellisesti sitä miteltä. Eivät kaikki ole luonnostaan perheihmisiä muutenkaan. Eikä se tarkoita, että parisuhde epäonnistuisi - päin vastoin.
Tuollaisen varovaisen, pehmeän asian esille tuonnin jälkeen on kuitenkin kovennettava linjaa. Yksikään mammahuuruinen nainen ei tajua tilanteen vakavuutta ja lopullisuutta, jos asian esittää tyyliin "mitäpä jos ei lapsia". Tuohon ilmaisuun jää tilaa "entä jos sittenkin lapsia"-maailmalle.
Tiukasti vain piakkoin tuon jälkeen asia uudelleen puheeksi ja todellakin painottaa, että päätös on sitten lopullinen tyyliin "ei ikinä lapsia, ennemmin ero". Vähän ylilyöy tuo edellinen, mutta kumppani täytyy ravistaa todellisuuteen, eikä se kovin hellillä keinoilla onnistu.
Kuuntelin jokin aika sitten muutaman opiskelukaverini jutustelua, joka koski vauvakuumetta ja sitä, kuinka sen saisi tartutettua myös miesystäviin. Itselleni jäi hieman vieraantunut olo, sillä en ole koskaan erityisemmin ajatellut lasten hankkimista, oikeastaan ajatuskin siitä, että joku olisi vuosikaudet minun "armoillani" ja minusta riippuvainen, ahdistaa melkoisesti. Syytä löytyy varmaan omasta lapsuudesta, oma äitini huusi joskus meille lapsille, kuinka olemme pilanneet hänen elämänsä, pakottaneet tekemään uhrauksia ja estäneet toteuttamasta haaveitaan. Ikään kuin olisimme oma-aloitteisesti ja ilkeyttämme putkahtaneet maailmaan (tietääkseni olimme myöskin tarkoituksella tehtyjä, emme "vahingonlaukauksia").
No, lasten hankkiminen ei siis innosta. Olen parikymppinen, joten mieleni saattaa joskus muuttua, mutta mistä syystä? Miehen suku utelee vauvakuumeesta jo nyt, vaikka opiskeluni ovat vielä kesken eikä vakituisesta työpaikasta ole tietoakaan. Miehelle olen yrittänyt kertoa, etten ehkä koskaan halua lapsia, mutta hän ilmeisesti kuvittelee minun käyttävän käänteistä psykologiaa ja tarkistelee ajoittain, olenko ottanut e-pillerini... Samalla hän pitää itsestäänselvänä, että perhe perustetaan sitten joskus, kun se sopii hänelle. Mutta entä jos se ei sovikaan minulle, koskaan?
Kaikki naiset eivät siis halua lapsia, mutta meitä ei välttämättä oteta tosissaan (esimerkiksi nuoren iän vuoksi) tai sitten meitä pidetään jotenkin viallisina. Tältä minusta ainakin tuntuu...
kertoa miehelle ajatuksista. Mun ex antoi pari vuotta ymmärtää, että haluaa lapsia tulevaisuudessa. Ei ihan heti, mutta kuitenkin jossain vaiheessa. Sitten kun opiskelut olivat ohi ja toisella vakituinen työpaikka, alettiin puhua lapsista hiukan vakavemmin. Mä olen aina halunnut nuorena lapsia, mutten oo koskaan tuputtanut tai painostanut mitenkään. Kävi kuitenki ilmi, ettei mies ehkä halua ollenkaan lapsia.
Miksi hemmetissä tällaista ei voi aiemmin sanoa, kun on miljoonat kerrat ollut siihen tilaisuus?? Ehkä sen takia joo, ettei menettäisi toista. mutta jos perhe on toiselle kaikki kaikessa, niin ei voi olettaa että toinen haluaisi onnesta auvoisena jatkaa elämää sellaisen ihmisen kanssa, jolle lapsen itku aiheuttaa välittömän ällötysreaktion.
Olkaa rehellisiä, puhukaa tulevaisuudesta vakavasti: mitä haluatte elämältä. Ihmiset tekevät sitä suhteessa aivan liian vähän, sitten tulee niitä "turhia" eroja myöhemmässä vaiheessa.
Tämän mainitsin jo ensimmäisessä viestissäni:
"Miehelle olen yrittänyt kertoa, etten ehkä koskaan halua lapsia, mutta hän ilmeisesti kuvittelee minun käyttävän käänteistä psykologiaa ja tarkistelee ajoittain, olenko ottanut e-pillerini..."
Olen tosiaan ottanut lapsiasian esille useampaankin kertaan ja kertonut oman kantani rehellisesti. Mies kuuntelee, mutta ei ilmeisesti ymmärrä mitä sanon.
Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, onko perheen perustaminen avokilleni "kaikki kaikessa" vaiko asia, joka vain kuuluu normi-ihmisen elämään. Keskusteluyritykseni aiheesta hän kuittaa sanomalla, että nuo asiat eivät ole vielä ajankohtaisia. Mielestäni minua on turha syyttää harhaanjohtamisesta, jos itse ei halua asiasta edes keskustella.
Voisin tietysti herätellä häntä karjaisemalla sopivassa tilanteessa etten halua lapsia ikinä, en koskaan, en milloinkaan!!! ... Lapset eivät kuitenkaan aiheuta minussa mainitsemiasi "ällötysreaktioita", joten en pohdinnastani huolimatta haluaisi ottaa asiaan noin jyrkkää kantaa.
Otan tässä esiin näkökulman isovanhempi-ikäisen ihmisen kannalta, vaikka en itse ole kyseissä asemassa. Tämän ikäluokan ihmiset, jotka odottavat innolla jälkikasvunsa lisääntymistä, kokevat usein karvaita pettymyksiä suhtessa lapsiinsa. He saattavat mielessään keksiä ties minkalaisia selityksiä sille, etei heillä ole lapsenlapsia. Tilannetta ei paranna yhtään se, että näiltä ihmisiltä udellaan myös jatkuvasti "milloin teille tulee lapsenlapsia?". Oma äitini kertoi minulle, että yhdessä vaiheessa joku hänen tuttavansa oli sanonut hänelle: "Sinullapa ei ole lapsenlapsia, minullapa on jo kaksi" - uskomatonta, mutta totta.
No, äidilläni on nyt onneksi lapsenlapsia (tosin ne lapset eivät ole minun).
Pointtini on se, että lastentekoiässä olevien ihmisten olisi hyvä joskus puhua suunnitelmistaan myös omille vanhemmilleen, koska tämä tuntuu olevan niin arka paikka monelle.
Kun tuon tekstisi luki tuosta äitisi tuttavasta, niin tuli auttamatta mieleen eräs kaikkien tietämä mainos, jossa suloinen pyöreänaamainen pikkutyttö hiekkalaatikolla tokaisee:
"Meidän äiti tekee teidän äitien ruoat!"...
Että ihmiset rakastaakin kilpailla kaikilla asioilla.. :)
Oma äitini on jo toivonkipinänsä lapsenlapsista puhallellut sammuksiin vuosikausia sitten, intoilee nyt serkkujeni ja muiden sukulaisten lasten kanssa ja se on hänelle tuntunut riittävän (niitä kun on siunaantunut aikamoinen lauma..). Olen itse aika kauan sitten selkeästi ilmaissut oman kantani tähän asiaan ja voin kyllä asiasta keskustella, mutta en siitä mihinkään taivu ja sen äitini huomasi jo aikoinaan, eikä sukulaisetkaan häneltä (onneksi) asiaa kummemmin tivaile.