Miksi haluatte parisuhteisiin?

sitä että toista ei petetä eikä jätetä tiukan paikan tullen. Kiva puuhailla kaikkea yhdessä ja erikseen. Toimiva seksi on ehkäpä tärkein parisuhteen osa-alue, ja rehellinen ja avoin keskustelu. Just toi lojaalius ja tukeminen on se juttu. Annan paljon itse suhteessa, ja odotan samaa kumppaniltani.

Itse olin teini, kun aloin nykyisen mieheni kanssa seurustelemaan. Välillä on ollut aikoja, kun ollaan kavereitten kanssa menty ja pyöritty baareissa yms., mutta aikansa kutakin.
Parasta on kuitenkin ihan tavallinen yhdessäolo, äsken puhallettiin ilmapalloja ja jopa sekin oli todella kivaa yhdessä, kuten kaikki tuntuu olevan.
On tietenkin mennyt tosi huonostikin joskus, mutta se kuuluu parisuhteisiin, ei elämä ole aina niin helppoa ja niistä kun selviää, niin yhdessäolo on parempaa kuin koskaan.

Itse olen vasta parikymppinen, mutta olen ollut suhteessa mieheni kanssa jo useamman vuoden..

Olen kyllä todella onnekas, koska suhteemme perustuu yhteiseen luottamukseen, yhteiseen elämään, mutta silti molemmilla on se omakin elämä. Meillä on sekä yhteisiä että omia kavereita, joiden takia suhdekaan ei tunnu siltä että menettäisin osan nuoruuttani vakavassa suhteessa. On myös omia harrastuksia.

Kaikkein tärkeintä on se ajatus, että molemmat tiedetään että maailmassa voi tapahtua mitä tahansa. Voimme muuttua, voi tapahtua onnettomuuksia, suhteemme ei ole itsestäänselvyys. Rakastamme nyt toisiamme, ja halutaan aina rakastaa, mutta mikään ei ole varmaa. Täytyy siis nähdä suhteen eteen vaivaa. Esimerkiksi kihlauksella ja avioliitolla, saatika sitten lapsien teolle ei ole mitään kiirettä, niitä ei tarvitse vielä pitkään aikaan suunnitella.

Mieheni on minulle tämänhetkisen elämäni Se Oikea. Toivottavasti on aina.

Uskon siihen, että ihmisyyden perimmäinen tarve on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen onnellinen kun sain sen jo näin varhain. Toivottavasti kaikki ihmiset saavat sen kokea. Jotkut eivät sitä kaipaa vielä kolmikymppisinäkään, mutta se tapahtuu kun aika on.

Minä haluaisin nimenomaan parisuhteen mutta en lapsia. Tämä yksinolo alkaa pikkuhiljaa tympiä mutta jotenkin tästä on muodostunut sellainen potero, jonka pohjalla olen ja välillä alkaa toivo hiipua mutta yritetään pysyä toiveikkaana.

vaan johonkin satunnaiseen parisuhteeseen? Sitä vaan ihastuu ja rakastuu johonkin, ja jos hyvin käy, huomaa jossain vaiheessa myöhemmin jakavansa elämänsä tämän ihmisen kanssa ja ottaavansa osaa hänen elämäänsä.

Enpä ole ajatellut asiaa tuollaisen kysymyksenasettelun näkökulmasta. Nyt kun ajattelen, parisuhde yksinään ei ole mikään itseisarvo. En halua yleisesti parisuhdetta, vaan juuri tämän miehen.

Tapasin tämän miehen 14-vuotiaana, ennen kuin ehdin ajatellakaan mitä parisuhteelta haluan tai mitä se minulle merkitsee. Ihana ihminen käveli nenän eteen, enkä älynnyt poiskaan käännyttää =) Siitä on nyt kuusi vuotta, ja asumme nykyään yhdessä. En pidä parisuhdetta onnellisuuteni kannalta tärkeänä, vaan sitä ihmistä, jonka kanssa kumppanuus on muodostettu. Eihän sen kaikille tarvitse olla mies/vaimo, elämän tärkein ihmissuhde voi olla muutakin... joillain se on jopa suhde itseen.

Minulle tärkein on kuitenkin tämä, jonka kuulen aamulla herätessäni tuhisevan ja joka illalla aina ohimennessään sipaisee poskea tai läpsäyttää pyllylle. Ei parisuhde, vaan tämä ihminen.