Minulla ja miehelläni on 6 kk vanha vauva, takana noin kahden ja puolen vuoden avioliitto. Olemme molemmat parikymppisiä.
Raskausaika oli suhteellisen vaikea parisuhteellemme, vaikka olimme vauvasta aiemmin puhuneetkin ja molemmat vauvaa halusimme. Mieheni etääntyi minusta todella paljon, kävi enemmän ulkona kavereidensa kanssa, riitelimme paljon ja tunsin itseni yksinäiseksi. Aloin jopa pelätä, ettei mieheni rakastaisikaan vauvaa kun se syntyisi, koska hän ei lähes koskaan puhunut kanssani mitään vauvaan liittyvää, kaikki vauvan tavarat ja muut hankinnat hoidin yksinäni (vaikkakin yhteisillä rahoilla, hän ei vain koskaan halunnut tulla mukaan, sanoi vain että kyllä sä tiedät mitä tarvitaan)..
Kun vauva syntyi, hän selvästi rakastui ensi silmäykseltä pikkuiseen ja edelleenkin lepertelee vauvalle päivittäin ja sanoo kuinka paljon rakastaa. Samoin sanoo minulle päivittäin minua rakastavansa. Mutta... hän ei ole halukas osallistumaan vauvan hoitoon millään tavalla, ei ole kertaakaan kylvettänyt yksin, vaipat on vaihtanut ehkä kymmenen kertaa, kakkavaippoja ei kertaakaan. Olen usein väsynyt koska minulla ei ole sukulaisia lähellä hoitoapuna eikä siis koskaan hetkeä ilman vauvaa (jota rakastan yli kaiken, mutta joskus kaipaisi hetken omaa aikaa) paitsi kun vauva nukkuu. Mieheni on vuorotöissä eikä ymmärrä että minä voin olla yhtä väsynyt kuin hän. Hän kokee vain omat unensa tärkeiksi eikä tajua miten rankkaa minulla joskus on kun en saa nukuttua ollenkaan.
Riitelemme päivittäin, yleensä juuri vastuun ottamisesta ja yhteisestä ajasta. Tuntuu ettei hän enää halua viettää aikaa minunkaan kanssani, aina on joko nukuttava tai sitten jotain sovittuna kavereiden kanssa. Menoistaan hän ilmoittaa muutamaa tuntia aiemmin ja elää siis aivan kuin hänellä ei mitään vastuuta vauvasta olisi. Olen hänelle sanonut ettei ole reilua koska itse en koskaan voisi niin vain mennä, hänen tulisi kertoa aiemmin menoista. Töiden jälkeen hän on yleensä hetken kavereidensa kanssa ennen kuin tulee kotiin syömään, eikä välttämättä edes ilmoita tulevansa myöhemmin.
Emme enää ole myös parhaita ystäviä niin kuin ennen. Hän valehtelee typeristä asioista, kuten tupakoinnista (vannoi lopettavansa ja on vannonut ettei ole polttanut, mutta on koko ajan polttanut selkäni takana).
Hänen mielestään ylireagoin, itse en enää tiedä... Olen vain väsynyt, tunnen itseni yksinäiseksi ja haluaisin taas tuntea että hän haluaa viettää aikaa kanssamme. Erostakin olen jo puhunut.. Mutta hän ei sitä halua ja aina yrittää muutaman tunnin hyvitellä että tulisin toisiin ajatuksiin. En vain ole enää onnellinen..
Tulipa pitkä ja sekava teksti, mutta sekava on olokin...
Raskausaika oli suhteellisen vaikea parisuhteellemme, vaikka olimme vauvasta aiemmin puhuneetkin ja molemmat vauvaa halusimme. Mieheni etääntyi minusta todella paljon, kävi enemmän ulkona kavereidensa kanssa, riitelimme paljon ja tunsin itseni yksinäiseksi. Aloin jopa pelätä, ettei mieheni rakastaisikaan vauvaa kun se syntyisi, koska hän ei lähes koskaan puhunut kanssani mitään vauvaan liittyvää, kaikki vauvan tavarat ja muut hankinnat hoidin yksinäni (vaikkakin yhteisillä rahoilla, hän ei vain koskaan halunnut tulla mukaan, sanoi vain että kyllä sä tiedät mitä tarvitaan)..
Kun vauva syntyi, hän selvästi rakastui ensi silmäykseltä pikkuiseen ja edelleenkin lepertelee vauvalle päivittäin ja sanoo kuinka paljon rakastaa. Samoin sanoo minulle päivittäin minua rakastavansa. Mutta... hän ei ole halukas osallistumaan vauvan hoitoon millään tavalla, ei ole kertaakaan kylvettänyt yksin, vaipat on vaihtanut ehkä kymmenen kertaa, kakkavaippoja ei kertaakaan. Olen usein väsynyt koska minulla ei ole sukulaisia lähellä hoitoapuna eikä siis koskaan hetkeä ilman vauvaa (jota rakastan yli kaiken, mutta joskus kaipaisi hetken omaa aikaa) paitsi kun vauva nukkuu. Mieheni on vuorotöissä eikä ymmärrä että minä voin olla yhtä väsynyt kuin hän. Hän kokee vain omat unensa tärkeiksi eikä tajua miten rankkaa minulla joskus on kun en saa nukuttua ollenkaan.
Riitelemme päivittäin, yleensä juuri vastuun ottamisesta ja yhteisestä ajasta. Tuntuu ettei hän enää halua viettää aikaa minunkaan kanssani, aina on joko nukuttava tai sitten jotain sovittuna kavereiden kanssa. Menoistaan hän ilmoittaa muutamaa tuntia aiemmin ja elää siis aivan kuin hänellä ei mitään vastuuta vauvasta olisi. Olen hänelle sanonut ettei ole reilua koska itse en koskaan voisi niin vain mennä, hänen tulisi kertoa aiemmin menoista. Töiden jälkeen hän on yleensä hetken kavereidensa kanssa ennen kuin tulee kotiin syömään, eikä välttämättä edes ilmoita tulevansa myöhemmin.
Emme enää ole myös parhaita ystäviä niin kuin ennen. Hän valehtelee typeristä asioista, kuten tupakoinnista (vannoi lopettavansa ja on vannonut ettei ole polttanut, mutta on koko ajan polttanut selkäni takana).
Hänen mielestään ylireagoin, itse en enää tiedä... Olen vain väsynyt, tunnen itseni yksinäiseksi ja haluaisin taas tuntea että hän haluaa viettää aikaa kanssamme. Erostakin olen jo puhunut.. Mutta hän ei sitä halua ja aina yrittää muutaman tunnin hyvitellä että tulisin toisiin ajatuksiin. En vain ole enää onnellinen..
Tulipa pitkä ja sekava teksti, mutta sekava on olokin...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meillä on vähän samanlailla.Mäkin olen lähes kaiken itse ostanut lapsillemme.Miehelläni ei koskaan tule edes mieleen, että tyttäremme tarvitsee esim. kuravaatteet, kengät tms. Kaikki on mun vastuulla.
Mieheni ei juurikaan ole osallistunut lastemme hoitoon heidän ollessa vauvoja.Nyt kun toinen on isompi niin hän hoitaa häntä enemmän.Jos lapsilla on kakat pöksyissä niin hän mielellään työntää lapsen/lapset mun syliini.
Eipä munkaan mieheni ymmärrä väsymystäni.Olen ollut välillä aivan poikki ja kertonut puolisolleni tarvitsevani lepoa.Hän ei kuitenkaan ymmärrä.Mä olen hänen mielestään ilmeisesti kuin lomalla kun olen kotiäitinä.Itse hänen pitäisi aina saada nukkua.
Annan sulle neuvoksi, että keskustelkaa.Tehkää selvät pelisäännöt yhdessä.Menoista sovitaan yhdessä eikä yksin jos on kahden kimppaan alettu.Älä hyväksy tuollaista kohtelua, minäkään en hyväksy.Katson alkaako mieheni panostamaan suhteeseemme.Jos ei niin sanon kiitti mulle riitti.
Itse en edes ymmärrä valkoisia valheita.Luottamus on suhteen perusta.
ja voimia.
jos on muuten hankalaa kertoa, mitä mielessäsi liikkuu, kirjoita hänelle. osaat ilmaista ajatuksesi erittäin selkeästi... ja kirjeessä on helpompi olla hieman analyyttinen, ilman että vahvat tunteet sotkevat ajatuskulun.
hanki joku oma meno, jumppa jne, jolloin hänen täytyy olla lapsen kanssa vaikka 1,5 tuntia viikossa? voisitkohan pienin askelin saada hänet ottamaan enemmän vastuuta lapsesta?
kaikkea hyvää
Oma elämäni palautui mieleeni kun luin tekstiäsi.
Mieheni perusti samaan aikaan perheen, kodin ja yrityksen.
Olin tottunut olemaan työmelämässä. Mutta kun mieheni lupasi jäävän minun kotiäidiksi innostuin heti. Olimme muuttaneet vieraalla paikkakunnalle ja ystävät tosi vähissä.
Mies pois kotoa noin aamu 8.oo-21,oo.
Saattoi käydä joskus klo 16-18 välillä syömässä ja lepäämässä.
Viikonloput monesti harrastuksissa.
Silti olin ehkä tyhmä kun halusin toisen lapsen
aika pian ensimmäisen jälkeen. Ikäeroa pari vuotta.
Sitten alkoikin koko minäni muuttua, raivosin´, huusin,katkeroiduin, halusin monet kerrat erota.
Sisulla kasvatin lapsiani ja kotiani. Kaikki näytti ulospäin täydelliseltä.
Mies muuttui puhumattomaksi. Pakeni entistä enemmän työhön.
Yritin muuttaamieheni persoonaa. Sehän ei onnistu.Alkoholi astui kuvioihin. Aina kun itse pääsin vapaalle, otin ja olan takaa.
Lasten oltua 7 ja 5 vuotiaat, masennuin ja loppuunpaloin äidin tehtävässä.
Silloinkaan ei mies tukenut.
Terapiaa 2 vuotta kahdesti viikossa.Lääkitys, joka oli minun pelastukseni. Muuten olisin hävittänyt itseni.
Lapset nyt 13 ja 11. Elän elämäni parasta aikaa.
Kaduttaa kun yritin olla täydellinen äiti ja muuttaa raivoamisella miestäni.
Miehet eivät todellakaan ole naisen kaltaisia.
Jo entisaikaan miehet kulkivat metsällä ja savotoissa ja naiset hoisivat kodin ja lapset.
Ihmisen peruspiirteet eivät ole ajansaatossa miksikään muuttunut.
Nyt nelikymppisenä vasta heräsin tähän. Avioliittomme kukoistaa kun olen itse iloinen on mieskin iloinen.
Luovuttaa ei kannata.
Rukoilen perheesi puolesta.
Rukous on ollutminunkin perheeni pelastus. Yksin en ole kaikkivoipa.
Meillä mieheni oli isyysloman ajan kuin eri ihminen. vaihteli ahkeraan vaippoja ja oli muutenkin pojan kanssa (poika 2 kk.) Kun loma loppui niin hän alkoi mennä suunnilleen samalla tavalla kuin ennenkin. Hänen pitää saada nukkua, että jaksaa käydä töissä. Kertaakaan ei ole tarvinnut hänen nousta yöllä hoitamaan.Ilmeisesti myös ajattelee, että minä olen lomalla kun olen kerran kotona. Vaikka töitähän tässä tulee tehtyä 24 h / vrk!!!! Hän vaan 8 tuntii...... Pojan kaa on tietty silloin kun ei kertakaikkiaan muuta tekemistä/menemistä meinaa enää keksiä.