Kuinka moni täällä kuunteleekaan sellaisia herroja kuin Schönberg, Webern, Berg, Boulez, Berio, Stockhausen, Lutoslawski...?
Entä sellaisia suomalaisia kuin Heininen, Kokkonen, Meriläinen...?
Lyhyesti sanoen, kuunteletteko?
Entä sellaisia suomalaisia kuin Heininen, Kokkonen, Meriläinen...?
Lyhyesti sanoen, kuunteletteko?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kuuntelen ajoittaisesti ainakin Bergiä(Wozzeck ja viulukonsertto) ja Weberniä(Sechs stycke...). Sarjallisuus ei ole minulle ikinä oikein pudonnut, siis mikä siinä on ideana. Sävellykset perustuu fucking NUMEROSARJOILLE! Noin ylirationalistinen idea on aina aiheuttanut minulle yhtäkkisiä yökötyskohtauksia, vaikka olen kovasti tuotakin suuntaa yrittänyt ymmärtää. Olen kuullut, että jälkiserialismi olisi vähemmän matemaattista, mutta en minä kyllä sitäkään ymmärrä. Olin huomaavinani Boulezin Pli selon pli'sä jotain ymmärrettäviä merkityksiä, mutta tapani mukaan ymmärsin varmaan ihan väärin :) Jos viitsit, niin yrittäisit vähän valaista tuota sarjallisuus-ongelmaa.
Täyssarjallisuus menikin ehkä hiukan koomisuuksiin, mutta kannattaa muistaa, että se oli hyvin lyhyt periodi. En tiedä kuinka suuri osa esimerksi Pli selon Plin parametrestä ovat serialisoituja, mutta ote on kuitenkin siinä huomattavasti vapaampi kuin esim. Polyphonie X:ssä. Esim. aika-arvot ovat suurelta osin aleatorisesti määriteltyjä (eli siis melko pitkälle määrittelemättömiä). Teoksen kolmannen osan partituuri kädessäni voin sanoa että jälki näyttää muutenkin vähemmän "deterministiseltä".
Jälkisarjallisuudella tarkoitetaan ei-sarjallista, mutta silti hyvinkin rationalistista sävellystyyliä. Esimerkkejä jälkisarjallisista säveltäjistä ovat Helmut Lachenmann ja Paavo Heininen. Molempien musiikki on melko kaukana sarjallisuudesta. Suhtautumistapa on älyllinen, mutta tekniikat on pikemminkin "valjastettu ja kesytetty" säveltäjän mielikuvituksen käyttöön, toisin kuin täyssarjallisuudessa.
kuuntelen näitä ja monia muitakin. Entä sitten?
Olen kuullut tällä palstalla niin jyrkkiä mielipiteitä että halusin tietää kuinka moni loppujen lopuksi kuuntelee.
laihaa galluppia, ei tätä palstaa moni lue saati vastaile.
Schönberg sanoi, ettei hänen musiikkinsa ole atonaalista, sitä vain soitetaan huonosti. Verklärte Nacht on hieno teos eikä edes lainkaan vaikeatajuinen. Weberniä tulee Classic FM:ltä silloin tällöin, eikä hänkään pahalta kuulosta. Bergin viulukonserton olen kuullut pari kertaa. Lulu-ooppera (Christine Schäfer) on minulla dvd:llä ja joka kuuntelemisella pidän siitä enemmän (vaikken vieläkään läheskään yhtä paljon kuin Mozart/Verdi/Puccini-oopperoista). Wozzeckiin en ole aiheen puolesta välittänyt tutustua.
Stockhausenilta olen kuullut vain kvarteton neljälle helikopterille, mutta se ei sytyttänyt lainkaan. Pierre Boulez kesyyntyi ikääntyessään. 50-luvulla hän uhosi, että kaikki oopperatalot pitää räjäyttää, mutta 70-luvulla johti Wagnerin Ringin 100-vuotisjuhlaesityksen (tosin mielestäni liian nopeasti ja konemaisesti). Mutta Boulez’n oma sävellystuotanto ei ole kolahtanut.
Viimeiset kiusaukset olen nähnyt livenä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla se kuulosti varsin monotoniselta, kun keskityin vain laulumelodian etsimiseen. Toisella kerralla ymmärsin suhtautua tähän kuin wagnerilaiseen oopperaan, jossa laulu vain kuljettaa juonta ja varsinainen kuunneltava osuus tulee orkesterista. Mutta kyllä siitä mielestäni kuuluu läpi 70-luvun ajatus, että nautittava melodia on halpahintaista viihdettä ja kansaa on syytä ”sivistää”.
Et kysynyt Saariahosta. Kaukaisen rakkauden kävin katsomassa livenä kahdesti. Lisäksi olen nähnyt sen tv:stä ja dvd:tä muutaman kerran. Joka kuulemalla ymmärrän sitä mielestäni paremmin, mutta vieläkin Mozart/Verdi/Puccini on paljon nautittavampaa.
Sarjallisuuden sabluunat tarjoavat epämusikaalisille ihmisille mahdollisuuden leikkkiä säveltäjää. Suomessa joku Heininenkin on tyyppi, joka ei ole koskaan vaikuttanut musikaaliselta. Lindbergkin on insinöörin poika ja näkyy hänen tietokonekeskeisissä leikeissä. Tyhjää jauhanut tähän saakka - ja kaverikriitikkojen ja ystäväpelimannien armeija on ylistänyt syntynyttä skeidaa. Kyse on kollektiivisesta kusipäisyydestä eli tyhjästä keskinkertaisuudesta. Mutta aika on jo jättänyt Salosen ja Lindbergin mafian taakseen. Nyt toivottavasti tulee uusia, paljon lahjaakkampia, rohkeampia ja vapaampia tekijöitä. Musiikin kertakäyttöestetiikasta olisi aika päästä eroon.
Heinisen ja Lindbergin leimaaminen epämusikaalisiksi tuntuu kyllä hieman hätiköidyltä. Molemmat ovat sentään eteviä pianisteja eikä heidän musiikkinsa aina edes niin vaikeaselkoista ole. Heiniseltä löytyy teoksia jotka ovat lähellä neoklassismia ja -romantiikkaa (esim. Arioso) ja Lindbergkin on nykyään "perinteisempi". Lisäksi "sarjallisuuden sabluunoihin" ei ole kumpikaan säveltäjä juuri turvautunut, Lindberg liekö ollenkaan.
Lisäksi puhut "kertakäyttöestetiikasta". Tunnut niputtavan sen yhteen modernismin kanssa mikä tuntuu hyvin omituiselta.
Millaista musiikkia itse sitten kuuntelet ja/tai millaista haluaisit säveltäjien säveltävän?
Heinisen pitäisi opiskella musiikinteoriaa vähän lisää. pari historiankurssiakin tekisi hyvää. Vaikuttaa, että hän on aika keskinkertainen oppilas.
Jaa että miten niin muka?
No sä nyt et kyllä nähtävästi tiedä musiikista mitään... Ihanko tosissas sä luulet, että musiikinhistorian opiskelu muuttaisi Heinisen taantumukselliseksi? Hölmö.
Bergin 'Wozzeck' on ollut viime aikoina levylautasella. Erään enkelin muistolle sävelletty konsertto on myös koskettava, Berg osaa jotenkin jännästi nivoa välillä atonaalisen ilmaisunsa klassisiin muotoihin.
Lutoslawskista tulee mieleen upea sellokonsertto, kenties jossain vaiheessa kyseinen maestro kokee jonkinsorttisen renessanssin (toivon ainakin).
Alban Berg osasi säveltää. Samiun toi Luto teki muutaman vetävän piisin. Mutta suurin osa tosta dodeporukasta on tyhjänhölöttäjiä, politrukkeja, joilla ei ollut oikeasti mitään sanottavaa. Vetivät vain muottiin.
Jos Boulez'ta, Stockhausenia ja Beriota tarkoitat niin eiväthän he nyt ole "vetäneet vain muottiin". Heidän tuotantonsa on 1950-luvun täyssarjallisuuden jälkeen ollut hyvinkin monipuolista.
Jos Schönbergistä puhut niin pitää kyllä paikkansa että hän oli turhan kiintynyt klassisiin muotoihin (mm. sonaattimuoto), mutta mistään muoteista ei siinäkään loppujen lopuksi ole kyse. Webern oli ainakin tietyssä vaiheessa ehkä hiukan turhan tiukka, mutta mikään kaavasäveltäjä ei hänkään ollut.
Muuten olen samaa mieltä. Berg osasi säveltää. Kärsi hänkin kyllä hieman "Schönberg-syndroomasta".
Sitä paitsi kaavojen käyttöä löytyy läpi historian. Kuuntelepa vaikka Bachia, Haydnia, Mozartia, Vivaldia...
Toisaalta atonaalista sävelkieltä haluttiin jäsennellä, ja klassiset muodot olivat hyvä lähtökohta. Jotenkin sellainen luo enemmän tarttumapintaa musiikkiin.
Olet osaltasi aivan oikeassa. Lisäksi Berg käytti usein myös varsin innovatiivisia muotorakenteita, tärkeimpänä palindromimuotoja. Ongelma ei ollut niinkään Berg kuin Schönberg, joka ei nähnyt minkäänlaista tarvetta etsia uusia ratkaisuja muoto-ongelmiin, vaan rakensi konserttonsa ja kvartettonsa hyvin pitkälle Brahmsin tavoin. Hänelläkin oli tosin "kokeileva" vaiheensa. 6 pienen pianokappaleen Op.19 aikaan syntyneet teokset lienevät Schönbergin tuotannossa kauimpana perinteestä.