Voiko tämä olla edes totta. Vaimoni ilmoitti kuukausi sitten, että haluaa erota minusta. Hän ei kuulemma enää rakasta minua miehenä vaan ystävänä. Harmi sikäli, että itse en koe samoin vaan että meillä on ollut todella hyvä ja tasapuolinen suhde.
Kuukausi on kulunut ja oloni vain pahenee. En todellakaan tiedä mitä on tapahtunut ja miksi. Ja kun vaimolta kysyy, hän joko hiljenee tai sitten kertoo aivan toisarvoisia asioita. Miksi näitä ei sitten voitu heti käsitellä, jos ne kerran toisesta ahdistavat?????
Halusin todella kovasti mennä parisuhdeterapiaan hänen kanssa, sillä en ole luovuttajatyyppiä. En usko mihinkään vippaskonteihin, mutta kun emme pysty kaksistaan tätä asiaa minua tyydyttävästi käsittelemään. En ole löytänyt asialla mitään syytä, vaikka kuinka mietin. Kun eteen tulee ongelmia, niistä pitää yhdessä selvitä ja sitä kautta liitto saa aivan uusia syvyystasoja. Mutta ei, hän on kuulemma jo valintansa tehnyt.
En oikein voisi olla ihmiseen enempää pettynyt, vihaisempi, masentuneempi, romantiikan nälkäisempi. Tuntuu pahalta katsella vanhoja valokuvia ja muistella yhteisiä ihania muistoja. Nyt ne tuntuvat kaikki pelkältä valheelta ja maailman suurimmalta kusetukselta. Ja kun vielä itse olen antanut suhteemme eteen kaikkeni. Minä en siis yksinkertaisesti riitä.
Ketään jolla on vastaavasta kokemuksia, kertokaa pääseekö tästä tunteesta koskaan eroon? Koska voin olettaa, että oloni lähtee parempaan suuntaan? Mitä tässä tilanteessa voi muuta tehdä kuin odottaa ja kärsiä? Muut naiset kun eivät todellakaan kiinnosta, olen täysin hänessä vielä kiinni.
Kuukausi on kulunut ja oloni vain pahenee. En todellakaan tiedä mitä on tapahtunut ja miksi. Ja kun vaimolta kysyy, hän joko hiljenee tai sitten kertoo aivan toisarvoisia asioita. Miksi näitä ei sitten voitu heti käsitellä, jos ne kerran toisesta ahdistavat?????
Halusin todella kovasti mennä parisuhdeterapiaan hänen kanssa, sillä en ole luovuttajatyyppiä. En usko mihinkään vippaskonteihin, mutta kun emme pysty kaksistaan tätä asiaa minua tyydyttävästi käsittelemään. En ole löytänyt asialla mitään syytä, vaikka kuinka mietin. Kun eteen tulee ongelmia, niistä pitää yhdessä selvitä ja sitä kautta liitto saa aivan uusia syvyystasoja. Mutta ei, hän on kuulemma jo valintansa tehnyt.
En oikein voisi olla ihmiseen enempää pettynyt, vihaisempi, masentuneempi, romantiikan nälkäisempi. Tuntuu pahalta katsella vanhoja valokuvia ja muistella yhteisiä ihania muistoja. Nyt ne tuntuvat kaikki pelkältä valheelta ja maailman suurimmalta kusetukselta. Ja kun vielä itse olen antanut suhteemme eteen kaikkeni. Minä en siis yksinkertaisesti riitä.
Ketään jolla on vastaavasta kokemuksia, kertokaa pääseekö tästä tunteesta koskaan eroon? Koska voin olettaa, että oloni lähtee parempaan suuntaan? Mitä tässä tilanteessa voi muuta tehdä kuin odottaa ja kärsiä? Muut naiset kun eivät todellakaan kiinnosta, olen täysin hänessä vielä kiinni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Uskon, että sinulla on vaikeaa. Olen itsekin kokenut pettymyksen. En kerennyt vielä naimisiin asti, kun avomieheni jätti minut. Olimme kyllä menossa pian naimisiin. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi, kunnes mieheni vain yksi päivä ilmoitti, ettei haluakaan jatkaa enää suhdetta. Tämä ilmoitus tuli minulle ihan yllätyksenä.
Erityisen pahalta tuntui se, miten toinen voi antaa suunnitella kaikkea ja olla itsekin mukana suunnitteluissa jos sitten kuitenkin ajattelee ihan toisin. Hän toimi tosi julmasti.
Olen ollut tosi masentunut. Aluksi en saanut nukutuksi eikä ruoka oikein maistunut. Onneksi on ollut ihmisiä lähellä, jotka ovat kuunnelleet ja olleet tukena. Silti tuntuu että olisi koko ajan yksin. En oikein usko vieläkään mitä on tapahtunut, se tuntuu niin uskomattoman pahalta. Olin tyytyväinen elämääni. Suunnittelin innokkaasti kaikkea ja mietin tulevaa, mutta sitten kävikin näin. Näköjään voi tapahtua mitä vaan. Nykyään on tosi vaikea luottaa mihinkään.
En usko että koskaan voi unohtaa täysin toista ja sitä mitä on tapahtunut, mutta kaikki sanoo että aika parantaa haavat. Joillakin se vaan vie enemmän aikaa. Minusta tuntuu juuri nyt etten pysty rakastamaan ketään toista. Olin kerennyt olemaan jo sen verran kauan yhdessä mieheni kanssa. Olin sitoutunut häneen, ja uskoin rakkauteemme.
Ajattelin vaan kertoa sinulle oman tarinani, mutta en varmaan osaa auttaa sinua, koska oma elämänikin on tällä hetkellä kovin risainen. Yritän elää vaan päivä kerrallaan ja toivoa, että voisin vielä joskus tulla onnelliseksi. Pitää vaan yrittää löytää edes joitakin kivoja asioita elämässä, että jaksaisi. Vaikka tuntuu että ei niitä ole. Toivon sinulle kovasti jaksamista! Jos haluat joskus kirjoittaa minulle, niin laita tänne viestiä.
Tiedän, että vain itse voi itseään auttaa pahimman yli. On kuitenkin kivempaa, kun tietää ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Saattaisinpa vaikka kaivatakin kirjoittelukumppania. Jos tunnet tarvetta kirjoitella, minut tavoittaa osoitteesta [email protected]
poikaystäväni jätti minut kuukausi sitten. Tuntuu pahalta. Että millään ei mitään merkitystä, elämän merkitys oli toinen. Kaikki hyvät muistot palaavat mieleen, tutut tuoksut... tuskaa. Mitään muuta en toivo kuin sitä, että tää paha olo menis pois nopeasti...
Tuntuupa tutulta tuo sinun tekstisi. Juuri tuolta minustakin tuntui, kun aviomieheni haki eroa kaksi vuotta sitten. Parisuhdeterapiaan mentiin minun aloitteestani, mutta se taisi olla hänelle vain se viimeinen 'lupa' lähteä kun on sitten käyty. Olin myös ymmälläni juuri siitä,e ttä miten voi hautoa tuollaista 'salaa', miksei anna toiselle enää mahdollisuutta? Minusta ihmiset heittää kauniita asioita hukkaaan liian helposti. Mutta ei kai sille mitään voi, toista ei voi muuttaa. täytyy vian hyväksyä se, että hän olikin vähän erilianen kuin enisn tuntui, tai sitten hän vain muuttui. En itsekään vieläkään oikein tiedä miksi lopulta erosimme. Olen kuitenkin yrittänyt lohduttautua sillä, että hän silloin kyllä rakasti minua mutta tunteet vain hiipuivat ja muutuimme eri suuntiin. Ei ollut enää yhteistä tahtoa. se kun pitää olla molemmilla. Toisen tahdolla voi sinnitellä kauankin mutta lopulta tilanne raukeaa. riittämättömyyden tunne ja sanoinkuvaamaton tyhjyys ja se että pohja on elämälät pois ovat tuttuja tunteita. En tiedä häviävätkö ne kokonaan koskaan, mutta sitten uusi rakkaus tulee ja joku taas hyväksyy sellaisena kuin on (vaikkakin vähän aikaa kuten sain nyt kokea - uusi miesystävä petti) niin se lohduttaa ja paha olo painuu taka-alalle. Kamppailen kuitenkin kaiken aikaa sen kanssa että olisin onnellinen. HElppoa se ei ole, en luota, pelkään hylkäämistä jne. Sanovat kuitenkin että aika parantaa.
Mulle kävi vähän samalla tavalla,oltiin kihloissa ja juhannuksena oli häät sovittu.
Yhtenä päivänä tuli töistä kotiin,niin hän ilmoitti muuttavansa pois uudenmiehen kanssa asumaa.Eipä tuntunut hyvälle,jos tästä selviän selviän paljon muustakin.Hyvää kevättä ja kestämisiä!
Tv.peter60