Lapset selasivat kännykkääni ja kysyivät, että miksi täällä luettelossa on "Älä vastaa".
Kerroin heille, että se on anopin numero.
Sen enempää lapsille ei tarvinnutkaan selitellä. Tosin vanhempi lapsista sanoi, että sehän oli viimeksi täällä käydessään ihan kunnolla.
No oli, kun oli koko äidin puolen suku kutsuttu samaan aikaan vartioimaan, ettei anoppi tule silmille.
Kun vapunaattona soi taas kerran puhelin, ja kuvaruutu vilkutti "Älä vastaa" -tekstiä, niin noudatin kehotusta, enkä vastannut.
Kokeilkaa miniät, toimii hyvin!
Kerroin heille, että se on anopin numero.
Sen enempää lapsille ei tarvinnutkaan selitellä. Tosin vanhempi lapsista sanoi, että sehän oli viimeksi täällä käydessään ihan kunnolla.
No oli, kun oli koko äidin puolen suku kutsuttu samaan aikaan vartioimaan, ettei anoppi tule silmille.
Kun vapunaattona soi taas kerran puhelin, ja kuvaruutu vilkutti "Älä vastaa" -tekstiä, niin noudatin kehotusta, enkä vastannut.
Kokeilkaa miniät, toimii hyvin!
Vastaukset 58
Vanhimmat
oletko tarvinnut joskus anopin apua?? olisi kiva tietää??
koittaisit nyt aikuinen ihminen käyttäytyä...
Miksi anoppini minua auttaisi? Hän on mieheni äiti, ei minun.
Anoppini ei ole hoitanut lapsiani koskaan, eikä hoida. Rahaa en ole saanut, kuten en myöskään naapureilta tai vaikkapa mieheni serkuilta.
Lahjoja emme (enää) vaihda keskenämme. En siis anna enkä saa anopilta mitään.
En yleensäkään ymmärrä ihmisiä, jotka vievät lapsensa anopille hoitoon ja sitten valittavat, että anoppi teki sitä ja tätä, eikä mikään ole hyvin. Voi vallan mainiosti hankkia lapsenvahdit jostain muualta ja maksaa työstä palkkaa.
Kenen lauluja laulat, sen leipää syöt on sanonta, joka pitää oikein hyvin paikkansa todellisessa elämässä. Mutta paikkansa pitää myös harvemmin kuultu sanonta, että kun laulat omat laulusi, syöt myös oman leipäsi.
Mieheni kyllä saa äidiltään rahaa ja kyhnytystä. Rahat on tarkoitettu vain mieheni käyttöön. Kesämökkikin tulla tupsahti pojalle lahjaksi ihan noin vaan, kun poika niin tykkää käydä mökillä. Ja yllätys, yllätys, kesämökki on äidin ja pojan yhteinen. Minua ei ole sillä mökillä nähty.
Jos tarkoitit sitä, että on huonoa käytöstä olla vastaamatta puhelimeen ja kertoa se vielä lapsillekin, niin olen samaa mieltä kanssasi.
Toisaalta, on huonoa käytöstä soittaa lapsille ja kertoa, miten paljon mummua säälittää, kun lapsilla on niin huono äiti.
Huonona käytöksenä voitaisiin pitää mielestäni sitäkin, että mummo sanoo 5-vuotiaalle lapselle, että "sinä olet sitten yksi saatana".
On huonoa käytöstä sekin, että mummo juo itsensä jatkuvasti räkäkänniin, kun lastenlapset ovat kylässä ja solvaa lapsille heidän äitiään.
Huonoa käytöstä ehkä sekin, että mummo hokee lastenlapsilleen toistuvasti, että he eivät saa mennä äitinsä lähelle.
Huonoa käytöstä on sekin, että kertoo lapsille, että isänne ei olisi koskaan mennyt naimisiin äitinne kanssa, ellei äitinne olisi aivopessyt isäänne. Ja vielä huonompaa käytöstä on se, että mummo kertoo lapsille, ettei heidän tarvitse totella äitiään, koska äiti vain yrittää aivopestä myös lapsia.
Käyttäydyn huonosti, kun en vastaa puhelimeen aina kun anoppini soittaa. Se on silti halpa hinta siitä, että saamme viettää rauhallista aikaa, eikä ole aina joku ulkopuolinen myrkyttämässä ilmaa.
Ajattelin käyttäytyä edelleen huonosti.
Onpa oikein oivallettu.Kumpa minäkin rohkenisin.
10 pistettä sinulle Tuhkimo!
Tuli tuosta tekstin kohdasta ´Mieheni kyllä saa äidiltään rahaa ja kyhnytystä. Rahat on tarkoitettu vain mieheni käyttöön.' mieleen, että onko se nyt aivan oikein? Toki äiti saa antaa pojalleen mitä haluaa, mutta jos pojalla on perhe, kuuluisi varmaan olla oikeudenmukainen perheen muitakin jäseniä kohtaan. Esim. jos on kyse jostain kesämökistä tai pienemmästä.
Tuollaiset tavat saavat varmasti aikaan riidan ja katkeruuden. Ja kukapa senkin takana on taas kuin iänikuinen ´kaikkitietävä´ ja ´viisas´ anoppi.
antaa jotain "Tuhkimon" tapaiselle miniälle? Ei edes puhelimeen vastaa jos soittajana on anoppi! Varmasti liian rasittavaa hänen armolliselle korkeudelleen. Ja sitten ihmettelee että mökki ei tippunutkaan hänen nimiinsä.
...tuskin hän mitään anopiltaan on vailla. Käsitykseni mukaan haluaa olla rauhassa ja siksi ei vaivaudu olemaan missään tekemisissä, eihän se muuten onnistuisikaan.
Kyllä hänellä on täysi oikeus tehdä niinkuin parhaaksi näkee, eihän hän ole häiriköinyt vaan joutunut sen kohteeksi.
Et taida tietää kesämökkien arvoa nykyisin.
Ottamatta mitenkään kantaa alkuperäisen kirjoittajan tapaukseen, sanon vaan, että tuskinpa monikaan anoppi tai appi lahjoittaa kesämökkiä pojalleen ja miniälleen yhteisesti.
Lahjakirjaan tulee myös melko varmasti merkintä, että puolisolla ei ole avio-oikeutta kyseiseen kesämökkiin, olkoonpa sitten kyseessä miniä tai vävy.
Avioeron sattuessahan toinen puoliso saisi automaattisesti siitä puolet, ellei ole avioehtoa.
Kesämökki on nykyään niin kallis sijoitus ja appivanhemmille yleensä vuosien säästämisen tulos, että juuri se, usein halutaan jättää perinnöksi lapsille ja lastenlapsille.
Tämähän ei normaalitapauksessa suinkaan tarkoita sitä, että poika oleilisi mökillä ainoastaan äitinsä kanssa.
Tottakai yleensä miniä ja lapset viettävät aikaansa mökillä siinä kuin poikakin. Eihän kukaan normaaliaviomies suostuisi muunlaiseen järjestelyyn. Me esim. emme vielä ole tehneet mökistä mitään virallista lahjoitusta, mutta annoimme poikamme perheen käyttöön kesämökin, ja muutimme itse pieneen vierasmajaan. Niin poika kuin miniä ja lapset, saavat touhuta ja tehdä haluamiaan muutoksia siellä ihan niin paljon kuin haluavat.
Me olemme aikamme touhunneet ja se riittää meille. Hyvä, kun silloin tällöin jaksamme siellä käydä.
Aikanaan mökki siirtyy virallisesti pojalle, mutta miniällä on täydellinen käyttöoikeus. Uskon, että tämä on yleinen käytäntö.
Joo, anna saman linjan jatkua vaan. Kyllä noista katkerista anoppiprinsessoista saa muuten kärsiä ikänsä. Onnea sulle.
Ai, että prinsessa ei vastaa puhelimeen, mutta mökki kyllä kelpaisi?
En tiedä, millainen ajatusmaailmasi on, mutta se ei ole samanlainen kuin minun.
antaisin yhtään mitään. Vaan en kyllä edes yrittäisi soittaakkaan.
Mitä miehesi sanoo äitinsä käytöksestä?
Miten reagoi?
miksi anopin pitäisi tällaiselle miniälle antaa muka kesämökkiä, ei minullekaan tulisi sellainen edes mieleenkään, kun on niin oman arvonsa tunteva ja kaikenlisäksi vielä ylpeä..
Kuka sai päähänsä, että tälle miniälle pitäisi antaa yhtään mitään? Mistä saattoi saada sellaisen käsityksen, että tämä miniä haluaisi anopiltaan mitään?
Ette kai te nyt niin pöhköjä ole, että jos miniä ei vastaa puhelimeen, se tarkoittaa, että miniä haluaa kovasti anopiltaan kaikenlaista.
Selvennyksesi nyt vielä, että jos ei halua puhua puhelimessa jonkun kanssa, niin minun ajatusmaailmassani se tarkoittaa, että ei halua olla missään - ei missään - tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Minun kohdalleni elämässä tällaisia ihmisiä on tullut vastaan tasan yksi.
Mitä tulee miehelleni lahjoitettuun mökin puolikkaaseen, niin minun mielestäni lähes viiskymppisen miehen ja hänen äitinsä yhteinen paratiisisaari on lähinnä perverssiä.
Mitä sanoisit anoppi, jos miehesi touhuilisi äitinsä kanssa jotain sellaista, jota hänen pitäisi touhuta vaimonsa kanssa? Mahtaisiko kantti kestää?
Älkää nyt hyvät anopit yleistäkö tätä kirjoitusta kaikkia anoppeja koskevaksi. Kyse on minun anopistani, ei kenestäkään teistä. Kukaan teistä ei ole anoppini, sen tiedän varmasti.
Yksinkertaista vielä: en ole myöskään kenenkään teidän miniä, ihan samasta syystä kuin tiedän, että teistä kukaan ei ole anoppini.
Miksi en saisi olla oman arvoni tunteva ihminen? Ei kai ihmisarvoa sillä mitata, miten paljon ilkeyttä kestää. Onko teidän ajatusmaailmanne todella niin outo, että siellä saa vain prinsessat jättää kiusaamiselta rauhaan?
Tutustukaa ihmiseen ennen kuin tuomitsette. Voitte aloittaa vaikkapa googlettamalla sanan "kiusaaminen". Tässä maassa on tuhansia ihmisiä sairaslomalla ja eläkkeellä sen vuoksi, että heidät on kiusattu henkisesti loppuun. He eivät ole olleet oman arvonsa tuntevia tai ylpeitä, vaan ihan tavallisia ihmisiä. Eivät edes prinsessoja.
Minä en aio kuulua tuohon ryhmään koskaan, vaan - erään ketjuun kirjoittaneen sanoja lainatakseni - vihellän silloin tällöin pelin poikki.
Lainaan tähän yhden kohdan viimeisestä kirjoituksestasi: "Mitä sanoisit anoppi, jos miehesi touhuilisi äitinsä kanssa jotain sellaista, jota hänen pitäisi touhuta vaimonsa kanssa? Mahtaisiko kantti kestää?"
Miten sinä yleensä voit jatkaa avioliittoa, jos epäilet tosissasi jotain tuollaista?
Täytyy myöntää, ettei todellakaan ole normaalia, vaikka ei nyt olisi sitäkään, mitä sinä epäilet, että mies viettää aikaansa mökillä yksin äitinsä kanssa.
Tottakai perheen pitäisi olla mukana. Teillä anopin kanssa kuitenkin tuntuu olevan niin tulehtuneet välit, ettei yhteiselostanne tulisi mitään.
Mökillä on tietenkin kaikenlaista hommaa, mitä anoppi ei pysty tekemään, eikä muutenkaan halua olla siellä yksin.
Ymmärrän kuitenkin katkeruutesi ja miehesi pitäisi myös ymmärtää. Minä puhaltaisin pelin poikki nyt heti. Joku muutos asiaan pitäisi ehdottomasti tulla.
Niin, eikö olisi tuollaisessa tapauksessa viisainta keskustellaa periaatteellisesta ja syvästi oman puolison kanssa, eikä syytellä vaan anoppia. Jos puolisoille menee hyvin, anoppi ei väliin sovi, sehän on selvä juttu. Siinä tapauksessa anopin kiukuttelut tai sanomiset vain huvittavat, molempia. Eikä enää tarvitse käyttää voimavaroja sen suhteen ongelmiin ja voihan olla, että ongelmat katoavatkin !
... muuta kuin viittauksen "johonkin" ja loppu on mielikuvitusta ja omia ajatuksia meiltä itse kultakin. Se voi tarkoittaa esim. ajanviettoa, mukavaa yhdessäoloa tai harrastuksia joita toivoisi itselleen puolison kanssa, hyvänen aika. Olenkohan ite niin tyhymä, etten hoksannut mitään NOIN (nyt ajattelen ihan muita tarkoittamisia) tuomittavaa.
Joka tapauksessa, hyvä että perhearvot ja läheiset ihmissuhteet -aihe herättää keskustelua.
Kissa on nostettu pöydälle, upeaa!
En epäile mitään sellaista, johon liittyy seksi. Mutta anoppini kyllä katsoo, että meidänkin välinen seksielämä kuuluu hänelle. Hänellä on kuulemma itsellään ollut vilkas seksielämä aikoinaan, eikä siitä sen enempää.
Mökillä o n kaikenlaista hommaa. Mieheni ei tarvitse eikä hän saa tehdä mitään hommia. Tämä minulle on tehty selväksi jo kauan sitten. Mökille meneminen ei oikeastaan tarkoita sitä, että mieheni menisi sinne tekemään töitä vaan sitä, että anoppini pelastaa mieheni tekemästä omassa kodissaankaan mitään. Niitä mökkihommia tekevät anoppini sukulaiset, jotka voivat käyttää mökkiä mielin määrin.
Mieheni tehtävä ei ole korjata paikkoja, siivota kotia tai hoitaa lapsiaan. Anoppini sanoi joskus pitävänsä huolen siitä, että en häiritse hänen poikaansa tehtävillä, jotka kuuluvat minulle, ei hänen pojalleen.
Ja totisesti on pitänyt huolta. Joskus kun pyysin miestäni tekemään jotain askaretta, ryntäsi anoppini väliimme ja alkoi huutaa, että minä en hänen poikaansa määräile, siitä hän pitää huolen.
Mieheni on saamaton ja avuton äitinsä edessä, mutta muuten mitä lapsirakkain isä lapsilleen. Mutta anoppini ajattelee, että jos mies käy töissä, se työ on tärkeää ja stressaavaa, eikä miehen muuta tarvitsekaan tehdä. Anopin omaa aviomiestä eli appiukkoa sama sääntö ei jostain syystä ole koskenut. Appiukko on hoitanut niin omat lapsensa kuin lastenlapsensa, joten anoppi on voinut viettää kotirouvan päiviä rasittamatta itseään ainakaan fyysisesti ihan loppuun.
Saisikohan vastata kierrellen ja kaarrellen?
Tämä on nyt vain minun mielipiteeni, muut kertokoon omansa.
Anoppi tuskin pääsisi aiheuttamaan mielipahaa, ellei joku päästäisi. Ja se joku en ole minä.
Kehitystäkin on toki tapahtunut. Joskus aiemmin ei tullut kuuloonkaan, että mieheni olisi mennyt vanhempiaan tapaamaan ilman vaimoaan ja lapsiaan. Anoppini mielestä en päästänyt miestäni heidän luokseen, mutta siitä nyt ei varmasti ollut kysymys. Nykyään mieheni tapaakin äitiään ilman meitä.
Anoppi sai mellastaa lähes kymmenen vuotta mieheni puuttumatta tai reagoimatta siihen mitenkään. Mieheni käänsi minulle selkänsä näissä asioissa jo alkumetreillä. Jotain kehitystä on tapahtunut, mutta perusasetelma on ja pysyy.
Tuskinpa mieheni osa on ollut kovin helppo. Lohtua ei tuo sekään ajatus, että mieheni osa olisi ollut yhtä vaikea millaisen vaimon kanssa tahansa.
Kysy, miten appeni reagoi?
Keskustelin appeni kanssa kerran anoppini käytöksestä minua kohtaan. Appeni pahoitteli anoppini käytöstä, mutta oli miehekkäästi vaimonsa puolella ja arveli, että olen käsittänyt monia tapahtumia ja sanomisia väärin. Kaikki kunnia apelleni, sillä hän myös puuttui anoppini käytökseen, mikä osoitti, että appeni tunnisti hyvän ja huonon käytöksen rajat - toisin kuin mieheni.
Niin,ajattelin vain että jos se anoppi lapsille puhuu noin mitä kerroit,ei kai sitä miehesikään purematta niele.
Vaikea osa tietenkin miehellä,äiti on äiti ja lojaali pitäisi olla.Vaimoaankin olisi puolustettava.
Huh,olen kiitollinen etten tiedä hankalasta anopista mitään.Minulla on oikein mukava semmoinen.Toimeen on tultu reilut 20 vuotta.
Samat rutinat,samalla narisevalla äänellä.soittaa vaan kun tarvitsee jotain,eikä poikaa tavoita.Kysyy, että missäs se poika nyt on kun ei vastaa ja on lamppu palanut
Meillä ne puhelut ovat olleet lähinnä tutkimustyyppisiä haastatteluja, joskus myös avunpyyntöjä.
Anoppi saattaa soittaa ja pyytää siivoamaan tai vaikka vain pesemään ikkunoita. Olen sanonut ystävällisesti, että täytyypä kysyä milloin Matilla (nimi ei tietenkään ole oikea) on aikaa tulla. Matilla ei vain ole vielä koskaan ollut aikaa mennä.
Tutkimukseksi voitaneen katsoa ne puhelut, joissa kysellään kuulumisia. Jokaisen puhelun jälkeen lähtee nimittäin puhelu miehelleni, jolle anoppi sitten kertoo senhetkisen diagnoosinsa minusta. Olen sairastanut tietämättäni lukemattomia erilaisia mielenterveyden häiriöitä ja masennuksia, jos anoppia on uskominen.
Tänä vappuna ajattelin, että nyt en jaksa kuunnella, mitä vikaa korvieni välissä on tällä kertaa.
Viimekertainen puhelu oli siinä mielessä poikkeus, että anoppi tarjosi minulle työtä, josta hän maksaa palkkaa. Työ sinänsä oli ihan ok, mutta ehdot kummalliset. Tuo työ tulee tehdä yhtämittaisesti. Aikaa kuluu arviolta puolitoista vuorokautta, enkä saisi sinä aikana nukkua yhtään. Olen ollut joskus yötöissä, mistä anoppini päätteli, että minun ei tarvitse nukkua lainkaan. Päivällähän eivät kunnon ihmiset nuku.
Minua taas ei kiinnosta toimia "keskusneitinä" näiden kahden välillä.
Häntä ei minun kuulumiset kiinnosta,kunhan vaan poika löytyy.
Joskus kyllä on käynyt niinkin että anoppi kahauttaa autonsa pihaan ja narisee ettei kukaan vastaa.Selitä siinä sitten että kännykkä oli jäänyt takin taskuun.
(Jos hänellä joskus olisi minullekkin asiaa niin vastaisin.Ehkä.)
Olisikohan hyvä idea laittaa anopille oma soittoääni,niin tietäisi katsomatta,että turha vaivautua:)
AC/DC:n Hell's bell's vois olla sopiva
...Halloween-leffan tunnari. Sopii kuin nenä päähän. Mies huokaa kärsivänä aina kun se alkaa soida... Että ei ne pelkät anopit, myös omat äidit (ja isätkin) voivat käydä hermoon.
olis kyll kiva tietää mitkä tunnarit omat mukulat laittaa meille sitte aikanaan.
Jos joku, niin minä, "olen mennyt pitkin seiniä" oman äitini jatkuvan soittelun tähden.
Ymmärsin kyllä häntä silloin, ja nyt, kun itsellänikin on jo ikää, vielä paremmin. Se ei silti muuta sitä, kuinka, raskasta se aikanaan oli, kun ei mikään pyyntö, eikä kielto tehonnut, vaan 7:n vuoden ajan kärsin suoranaisesta puhelinterrorista.
Itse en pojalleni, sen paremmin kuin miniällenikään, soita ilman pakoittavaa syytä. Minulle on ilm. jäänyt jonkinlainen trauma turhasta soittamisesta nimenomaan, etten häiritse poikani perhettä.
Harvemmin soitan pojalleni, jolla on kiireinen elämänrytmi. En viitsi turhilla jaaritteluilla myöskään vaivata. Lähettelemme välillä textareita ja joskus sähköpostia. Puhumme sitten enemmän kun näemme.
Kun soitin eräälle sukulaistädille, hän JOKA kerran muisti ihmetellä, miksi en soita useammin. "Ai sinä sentään muistat soittaa! Ihan tässä olen jo ihmetellyt mitä on tapahtunut.
Onhan ne mukava kuulla sinunkin ääntäsi joskus!"
Sanoin, joskus, että onhan puhelin langan kummassakin päässä, mutta ei se auttanut. Hän ei soittanut koskaan.
Minun piti ensin kuunnella ruikutus, ennen kuin sain asiani sanottua. Tietenkin kävikin niin, että soittokertani harvenivat. Ei ollut mukava soittaa ja ottaa vastaan haukkumiset vapaaehtoisesti.
Otankin heti käyttöön - loppuu se miniän ainainen soittelu ja vinkuna.
Kyllä ehdottomasti.
Näin voi ainakin jonkin verran vaikuttaa siihen, että ei pahoita omaa mieltään.
Miten joku miniä ei tajua, että soittaisi omalle äidilleen ja vinkuisi sinne vinkunansa, eikä sinulle, miehensä äidille?
Ethän myöskään soita miniälle, koska se voidaan tulkita väärin, ikään kuin miniäsikin puhelut olisivat sitten tervetulleita?
Minä en ole soittanut anopilleni koskaan. Anoppi soittelee meille. Ilmeisesti hän ei tajua, mitä aikuisten ihmisten keskinäinen yhteydenpito tarkoittaa. Ei ainakaan yksipuolisia soittoja kahdenkymmenen vuoden ajan. Suoraankin on sanottu, että vähempikin riittäisi, mutta kun ei niin ei.
Olethan sanonut miniällesikin, että et halua hänen soittelevan?
Jos hän ei ymmärrä, niin viimeiseksi vaihtoehdoksi jää se, että ei vastaa tai vaihtaa numeronsa salaiseksi, eikä anna sitä anopille (tai henkilölle, jonka kanssa ei halua olla tekemisissä). Minä olen vaihtanut puhelinnumeroni kerran salaiseksi, mutta mieheni antoi sen äidilleen. Lasten puhelinnumeroita anoppi ei onneksi ole saanut selville, ja jos saa, niin numerot vaihdetaan välittömästi. Häirikkösoittoihin suhtaudutaan onneksi nykyään vakavasti.
opettaisit tuon kaiken temppuilun sijasta lapsiasi kuinka riidat mahdollisesti sovitaan ja koitetaan tulla toimeen vaikeidenkin ihmisten kanssa? Ja sitä että itse olisi se anteeksipyytävä osapuoli? Tuo käytös kuulostaa vaan niin jotenkin lapselliselta....
mieltä. Näin miniät opettavat omalla esimerkillään, miten ihmisiä kohdellaan huonosti. Elämässä tulee monenlaisia ihmisiä vastaan jo pelkästään työelämässä. Eikö tosiaan olisi viisampaa opettaa toimeen tulemista kuin kiusaamista. Miten nuo lapset käyttäytyvät esim. työkavereitaan kohtaan, jos eivät satu miellyttämään. Varmasti tulee hankaluuksia matkan varrella...
Jos on huonon kohtelun uhri siitäkin huolimatta, että asiasta on puhuttu, kannattaa pistää peli poikki. Alkuperäisellä ei ole mitään moraalista velvollisuutta sietää jatkuvasti huonoa kohtelua. Alkuperäinen ei ole tässä se huono kohtelija tai kiusaaja. Hän käyttää oikeuttaan pistää peli poikki.
Jospa nyt kaikki luettais millanen lörppöpillu anoppi on taas kyseessä:
Harvoin itse osallistun keskusteluun, mutta herätkää hyvät lörpöt! Jos anoppi ärsyttää niin se ärsyttää. Mulla on ärsyttävä anoppi ex-vaimoni puolelta. Vähän saman tyylistä tekstiä voisin itsekin kirjoittaa, kun alkuperäinen. Se nyt vaan on niin että naiset täällä useammin kirjoittelee, mutta on meillä miehilläkin kuulkaa kestämistä.
Palsta on tunteiden purkamista varten, joten lörpöt: jos ottaa koville, älkää tulko tänne roikkumaan ja lukemaan näitä.
Jos tarkoitit sitä, että on huonoa käytöstä olla vastaamatta puhelimeen ja kertoa se vielä lapsillekin, niin olen samaa mieltä kanssasi.
Toisaalta, on huonoa käytöstä soittaa lapsille ja kertoa, miten paljon mummua säälittää, kun lapsilla on niin huono äiti.
Huonona käytöksenä voitaisiin pitää mielestäni sitäkin, että mummo sanoo 5-vuotiaalle lapselle, että "sinä olet sitten yksi saatana".
On huonoa käytöstä sekin, että mummo juo itsensä jatkuvasti räkäkänniin, kun lastenlapset ovat kylässä ja solvaa lapsille heidän äitiään.
Huonoa käytöstä ehkä sekin, että mummo hokee lastenlapsilleen toistuvasti, että he eivät saa mennä äitinsä lähelle.
Huonoa käytöstä on sekin, että kertoo lapsille, että isänne ei olisi koskaan mennyt naimisiin äitinne kanssa, ellei äitinne olisi aivopessyt isäänne. Ja vielä huonompaa käytöstä on se, että mummo kertoo lapsille, ettei heidän tarvitse totella äitiään, koska äiti vain yrittää aivopestä myös lapsia.
Käyttäydyn huonosti, kun en vastaa puhelimeen aina kun anoppini soittaa. Se on silti halpa hinta siitä, että saamme viettää rauhallista aikaa, eikä ole aina joku ulkopuolinen myrkyttämässä ilmaa.
Ajattelin käyttäytyä edelleen huonosti.
Oman äitini lempiharrastus on se, että hän sottaa minulle useamman kerran viikossa ja kertoo mitkä "Iittalan maljakot" aikoo antaa kenellekin perinnöksi. Mutta minä en kuulu tuohon "perintölistaan".
Surutta hän aikoinaan palautti kalliitakin joululahjoja takaisin, joulun jälkeen, "täysin sopimattomina". Niinpä en olekkaan ostanut hänelle enää lahjoja vuosiin lainkaan. Mielipahan välttämiseksi.
Nyt kun hän on tullut iäkkäämmäksi, hän on alkanut puhumaan pahaa kaikista ihmisistä. Joku on liian lihava, tai pukeutuu huonosti, tai on nuoruudessa tehnyt syrjähypyn. Ikään kuin hänellä olisi valtava tarve todistella minulle omaa erin omaisuuttaan. Ainoastaan silloin, kun hän tarvitsee/haluaa jotain, hän on "mielin kielin".
Hän kyllä voi tulla luokseni viikoksikin "täysylläpitoon" ja kiukutella ruuasta yms. Mutta kuluihin hän ei osallistu lainkaan. Saattaa jopa kutsua luokseni vieraita minulta kysymättä ja nälvii tarjoamisten vähyyttä yhteisessä ruokapöydässä vieraiden kuullen. Elämä tuntuu joskus tosi rankalta. Olen yrittänyt olla hyvä tytär hänelle, mutta mikään ei tunnu riittävän. Pahinta on hänen puoleltaan julkinen mollaus. Hän rakastaa tilanteita, missä hän voi nolata jotenkin ”vastapelurin”.
... omistin aikoinani samanlaisen äidin.
Katkaisin välit täydellisesti.
Kipeää se teki, mutta olin vapaa.
Aloin toipua terapiassa, joskin se vei vuosia.
Voin neuvoa, että lopeta yrittäminen, et koskaan tule tyydyttämään häntä. Hän ei koskaan tule sanomaan sinua hyväksi tyttäreksi.
Sen tajuaminen vapauttaa sinut syyllisyydestä, jota hän sinuun istuttaa.
Julkinen mollaus kuuluu tällaisen ihmisen kuvioihin. Äitini levitti minusta juoruja. Jouduin lopulta vaihtamaan paikkakuntaa.
Yhteydenkatkaisemisen tarkoitus oli katkaista ne ihmissuhteiden verkot, joiden avulla hän häpäisi minua.
Kun hän ei tiennyt elämästäni mitään, hän ei pystynyt minua nolaamaan.
Itsesuojelun nimissä tein kaiken tämän.
... pointti on toistaa toisen kirjoittamaa tekstiä - loistavaa tekstiä? Jokainen tässä ketjussa varmaan on lukenut nuo alkuperäiset rivit, joten oliko vähän turhaa kerrata teksti, miten on?
Jokainen meistä on tavannut tuollaisen tyypin. Ihmisen, jolle ei ole lapsena opetettu käytöstapoja. Joka on ollut ehkä rakastettu lapsi, joka ei ikinä tee virheitä.
Hänelle on kehittynyt se käsitys, että on aina oikeassa. Hyvät ja kiltit vanhemmat ovat ihailleen ja kannustaneet ilman kritiikkiä.
Tai sitten hän on jäänyt syystä tai toisesta yksin 15-16-vuotiaana aikuisuutensa kynnyksellä. Hän on joutunut hoitamaan omat asiansa ja pitämään puolensa aikuisten maailmassa. Hän on huomannut selviävänsä.
Selviytymisensä hän uskoo johtuvan tiukasta "minun nenälleni ei hypitä"-asenteesta. Hän ei ole huomannut, että muut eivät vaan jaksa vastustaa kiivasta ihmistä, joka luulee aina olevansa oikeassa.
Hänellä ei ehkä ole ollut aikuista läheistä, joka hiukan olisi hillinnyt tai neuvonut, ja niin hänestä on kasvanut riivinrauta. Hän on aina oikeassa. Ikinä ei tulisi mieleenkään myöntää erehdys.
Sellainen ihminen vain pahenee ajan myötä. Ikäihmisenä hän on ainoa ihminen maailmassa, joka tietää kaiken. Hän närkästyy heti, jos joku vihjaiseekin olevansa eri mieltä tämän täydellisyyden kanssa.
Totta puhut. Tätä asiaa on vain niin vaikea käsitellä, koska kysymyksessä on oma vanhempi. Syyllisyyden tunteminen lienet se kaikkein raskain asia, jota on vaikea kestää/ymmärtää. Koska en ole hänelle mitään pahaa tehnyt.
Välien katkaiseminen tälläiseen omaiseen on mahdotonta, koska samassa taloudessa asuu isäni, joka on syytön tähän äitini käytökseen. Silloin kun hän puuttuu äitini käytökseen, niin siitä ei seuraa muuta kuin pelkkää riitaa ja itkua.
Ehkäpä tässä on kysymys "vallankäytöstä" ja tarve yrittää hallita aikuisen lapsen elämää.
Ongelmasi ei oikeastaan perinpohjin ole anoppi, vaan se, että suhteenne miehesi kanssa ei ole se mitä sen haluaisit olevan. Onko syy sitten kenen, ihan sama, mutta teidän kahden se pitää korjata tai sitten antaa olla. Anoppi ärsyttää sinua sen vuoksi, että hänellä on ote lapseensa, mutta niinhän on kaikilla äideillä, miehesi kieppuu teidän välissänne, yrittää miellyttää. Sinä et voi olettaa, että miehesi hylkäisi äitinsa, voihan olla, että miehelläsi on vielä vähän erilainen näkemys kuin sinulla. Tavallaan syytit aika rankasti tuolla jossain teksteissäsi, jopa oudosta äidin ja pojan välisestä suhteesta, vai onko se vain hyvä äiti-lapsi suhde... Onko niin, että se ärsyttää, jos itse et pysty selvittämään välejä miehesi kanssa tai et olekaan miehellesi se ensimmäinen nainen. No voihan olla niin, että miehesi on kykenemätön irrottautumaan äidistään. Mutta silloin se ongelma on hänessä, hänen pitää pystyä tekemään selväksi äidilleen asiota. Toisaalta hänen ei tarvitse katkaista suhteitaan äitiinsä. Sellaista ei voi vaatia kukaan.
Ajattelisin, että olet osittain ainakin katkera siitä, että välisi miehesi kanssa eivät ole sitä mitä haluaisit niiden olevan. Miten menee yhteiselämä, jos se menee huonosti, se ei välttämättä ole anopin vika.. joskus voi miettiä omia asenteitaankin. Oikeastaan itsestähän se muutos alkaa, toisia saa syytellä loputtomasti eikä mitään tapahdu, päinvastoin, tilanne pahentuu. Lopulta ei enää voi tietää, kuka on syyllinen ja kuka syytön. Oikeastaan se on mahdoton tehtävä tuollaisissa asioissa, todeta.
Itselläni on mukava anoppi, joka joskus ärsyttää, mutta niin teen minäkin. Tasapainossa ollaan ja toimeen tullaan :)
Niin yksi juttu.. kannattaa olla sekoittamatta lapsia näihin juttuihin: he nimittäin ottavat mallia vaistomaisesti, toimivat tulevaisuudessa sitten ehkä samoin tai antavat puolisoidensa toimia. Sitä kantsii miettiä.
Älä käsitä väärin, en tarkoittanut moittia sinua, mutta kirjoituksesi kuulostavat katkerilta, silloinhan se olo on sisällä itsessä, itsellä on pahin olla, voi olla, että toiset eivät tajua sitä ollenkaan.
Äiti-lapsi -suhde? Oletko koskaan sattunut katsomaan Dr. Phil ohjelmaa? Suosittelen. Siinä koko ajan tehdään selväksi, että kun avioidutaan/sitoudutaan, silloin tärkein on P-U-O-L-I-S-O, ei äiti tai kukaan muukaan. Ja toinen juttu: naisella on pitkä muisti, joten perheessä (mies ja vaimo) ongelmat on keskusteltava sitä mukaa kun niitä tulee. Ja vielä: jos perheen äiti ei ole tyytyväinen, kukaan muukaan ei ole!
Ei voi olla vaikea sitä tajuta. HÖH JA PÖH MIE SANON! vai äiti-lapsi muka (tää puhisee kiukusta). Missä vaiheessa ihminen tulee aikuiseksi, paljonko ikävuosia tarvitaan, motako lasta täytyy olla hankittuna ennenkuin tämä ihme tapahtuu - aikuistuminen????
Niin puoliso on tärkeää.. heh.. mutta eihän se ole anopin vika, jos mies tai oma puoliso ei pysty irrottautumaan. Aikuisen ihmisen se pitää itse tehdä, valinta ! Tässä tapauksessa miehen tai sitten vika on yksinkertaisesti muualla.
Et tainnut oikeastaan ajatuksella lukea kommenttia, ei siinä edes väitetty noin.. Käviköhän siinä sitten juuri kuten noissa anoppi-miniä-anoppi jutuissa, kumpikaan ei halua edes ymmärtää toistaan. Taistellaan ja murjotetaan, kun ei muuta osata. Ja yhteinen intressi kieppuu välissä kykenemättömänä tekemään mitään. No se on taas hänen ongelmansa.
Niin perhe on perhe, siihen kuuluvat kaikki, mies, nainen ja lapset. Ei äiti ole niin ylivertainen, en minä ainakaan, tasapaino pitää olla. Silloin anoppikaan ei ärsytä !
Mutta kuten kirjoitin, tasapaino pitää löytyä kahden ihmisen välille, miehen ja naisen.. siinä ei anoppi pysty tekemään mitään, vaikka katoaisi maailman ääriin :))
Joskus anoppi ei ole ollut vain anoppi vaan sen pojan äiti. Jotkut äidit ovat pitäneet huolta siitä, että poika tulevaisuudessakin tulee olemaan aivan lähellä. Siihen on erilaisia kasvatustyylejä. Kyllä äidit tietää mikä omaan lapseen tehoaa. Kyllä se nyt vaan on niin, että järkevät anopit ei halua poikiansa lahkeisiin roikkumaan, vaan sanovat että menepäs sen vaimos lahkeisiin jos noin on läheisyyden puutetta tms. Kysymys siis kuuluu: Miksei ne äidit tee asialle jotain ja anna pojalle ns."lupaa" irrottautua. Kyllä jokainen JÄRKEVÄ aikuinen tajuaa, että kappas, nyt roikkuu aikuinen poika perässä. Hmm pitäiskö asialle tehdä jotain? Miksei ne äidit sano pojillensa mitään?
Jotkut äidit oikein nauttii siitä että saa poikansa huomion koko ajan. Varsinkin YHt, mutta myös ihan naimissa olevat äidit.
Tämä on usein syy miksi äidit ei sano pojallensa mitään, vaan käyttää hyväksi ja ottaa omia "hoitovuosia" takaisin. Ei se nyt vaan mene niin. Lasten hankkiminen on jokaisen oma tahto, eikä niitä tehdä siksi, että lapset saavat sitten myöhemmin omistaa elämänsä vanhemmille.
KasvatusKASVATUSkasvatus on se mikä saa muut kutsumaan miestä peräkammarin pojaksi.
"eiii sinun poikakulta kannata pois kotoa muuttaa" olet vasta kolmenkymmenen, kyllä sinulla on vielä aikaa. Eikä tiedä kantavatko siipesi vielä". tiedän erään äidin sanoneen pojalleen.
Tottakai vanhemmista pitää huolehtia kun vanhuus iskee. Mutta kaikella on rajansa.
Niinhän se on, jotkut pitävät kyllä kiinni lapsistaan epätoivoissaan. Mutta silloinhan sen aikuisen lapsen pitää itse irrottautua, sen voi tehdä lempeästikin mutta selvästi. Nimittäin miten ihmeessä esimerkiksi miniä saa anoppinsa "potkimaan" aikuista poikaansa ulos, varsinkin, jos poika ei edes halua. Tässähän on keskusteltu miniän kannalta tästä asiasta. Luulen, että miniän ainoa keino on keskustella puolisonsa kanssa asiasta, yrittää parantaa parisuhdetta. Silloin voi tietysti esittää vaatimuksia siitä suhteesta ja sitä kautta ehkä vaikuttaa tähän aikuiseen "lapseen".
Mietin, että mitä muka muut voi tehdä asialle, jos anoppi ei halua ja poika ei tajua ?? Se on heidän välinen suhteensa. Ja pojan ja hänen vaimonsa välinen suhde on taas heidän välisensä. Jos anoppi häärää sielläkin, silloin joku on siinä suhteessa pielessä. Eikö se ole tosiasia, joka on huomioitava joko tekemällä selväksi, että enää se ei onnistu tai sitten luopumalla siitä suhteesta.
Yksi keino sitten voisi olla, että yrittää keskustella anopin kanssa, naisena, äitinä, miehen puolisona. Mutta se onkin sitten eri juttu.. aika vaikeaa varmaan, jos välit ovat huonot.
Tämä on tavallaan ongelma, jolle ulkopuolisen on aika vaikea tehdä mitään, ihmissuhteet ovat aina sellaisia. Jokainen voi vaikuttaa omiin tekoihinsa ja sanomisiinsa, mutta siihenpä se sitten jääkin.
On selvää, että ensisijainen ongelma on minun ja mieheni välinen suhde ja toissijainen ongelma on anoppini käytös.
Avioliitolla tällaisessa tilanteessa ei juurikaan ole edellytyksiä onnistua. Olenkin elänyt enemmän toivossa kuin avioliitossa.
En oleta, että mieheni hylkäisi äitinsä, vaan oletan, että hänen suhtautumisensa äitiinsä muuttuisi. Ei valtaa oteta, se annetaan. Niinpä tilanteesta ei voi syyttää pelkästään anoppiakaan.
En halua olla miehelleni ensimmäinen nainen, vaan vaimo. En halua edes arvottaa puolison tai vanhempien merkitystä kenenkään elämässä. En halua olla miehelleni myöskään äiti, enkä missään nimessä mieheni elämään kuuluva ihminen, jota on pakko miellyttää. Haluan olla vain vaimo ja vähintään vaimo, siinä kaikki.
Joku kirjoitti, että anoppi ei pääse väliin, jos aviopuolisoiden suhde on kunnossa. Olen täysin eri mieltä, mutta katsonkin asiaa eri näkökulmasta. Miniä on nimittäin se, joka tulee väliin. Sanoisin, että jos äidin ja pojan välinen suhde on kunnossa, miniällä on paikka sekä pojan että äidin elämässä, eikä miniä ole uhka.
Lapsistani sen verran, että kyllä yksi miniä yhden ilkeän anopin kestää, mutta yhdenkään äidin ei pidä kestää yhtään ilkeää lasten mummoa.
Niin mutta kukaan miniä ei pysty muuttamaan äidin ja pojan välistä suhdetta, jos he itse eivät sitä halua. Siksi miniän ja aikuisen pojan pitää rakentaa sellainen suhde, johon anoppi ei pääse sähläämään. Siinä asiassa miniä voi tehdä voitavansa. No jos ei onnistu, niin sille ei voi sitten mitään. Silloin on vain tunnustettava tosiasiat ja toimittava niiden mukaan. Ymmärrän, että se on vaikea asia, mutta jokainen voi kohdallaan miettiä vain sitä, mitä voi itse tehdä ja saada aikaan. Luulen, että ainoa tapa on yrittää luoda mieheen sellainen suhde, että se kantaa anopin väliintulot.
Elämä on sellaista.. ei aina niin oikeudenmukaista.
Pappihan kysyikin silloin aikanaan, että onko tahtoa. Tahtoa oli.
Olisipa kysynyt, että onko varaa psykoterapiaan.
Nämä ovat sellaisia kolmiodraamoja, joita ei edes aika hoida. Eräs ystäväni nimittäin sanoin kerran, että turha huolehtia anopista, jonka aika kyllä hoitaa. Eikä tarkoittanut sitä, että anoppi muuttuisi.
Anoppini on käynyt terapiassa. Älä käsitä väärin. Anoppini kuuli, että me emme enää tule hänen luokseen, jolloin hän hankkiutui päivystävälle psykiatrille, toi mukanaan nipun esitteitä, jotka oli tarkoitettu masennuksesta kärsiville omaisille. Ja vaatimus oli, että hänen poikansa on oltava hänen lähellään, koska masennuksesta parantuminen edellyttää omaisten tukea, ymmärrystä ja osallistumista hoitoon.
Terapiassa anoppiani kuulemma kuitenkin ymmärrettiin. Hän on saanut terapeutista hyvän ystävän, jonka luokse voi mennä aina kun on tarvetta. Näin anoppini asiasta kertoi. Anoppini kertoi edelleen, että terapeutti ei ihmetellyt yhtään anopin saamia raivokohtauksia, kun anoppi kertoi, millainen olo hänellä on ollut.
Pitäisikö minun käsittää asia niin, että olen niin kertakaikkisen ärsyttävä ja raivostuttava ihminen, että psykologikin ymmärtää, jos aina minun läsnäollessani saa raivarin? Vai pitäisikö minun käsittää asia niin, että minun tulisi ymmärtää anoppiani ja hänen käytöstään, koska sen on aiheuttanut hänen oma paha olonsa, enkä minä?
Tosiasioiden myöntäminen ottaa aikansa. Sitä odotellessa voin esimerkiksi kirjoitella tänne.
No anopin terapiassakäynnit tuskin liittyvät sinuun :) Hyvällä omallatunnolla voinet unohtaa sen.
On nämä tosiaan kolmiodraamoja tavallaan, ja käykö siinä vielä niin, että kun anopista aika jättää, hänen arvonsa ja sanomisensa arvo vain nousee, ainakin poikansa mielessä. No tasoittunee joskus, jos ja kun miehesi käsittelee asioitaan. Tosin kriisihän siitäkin seuraa, jos riippuvuussuhde on ollut liian voimakas.
Ehkäpä anoppisi nyt vähän vedättää ja dramatisoi asioita, eihän se terapeutti ihmettele kuin hänen elämäänsä ja sen kuvioita, tuskin on koskaan syyttänyt muita anopin pahasta olosta. Kai sisimmät tuntemuksensa on jokaisen itse käsiteltävä ja tehtävä tarvittavat ratkaisut ja johtopäätökset elämänsä suhteen. Niin anoppisikin on tehtävä. Tosin jutuista kyllä voisi päätellä, että ehkä se on hänelle hiukan vaikeaa.
Mutta se avain, on edelleenkin tämä miehesi, luulen niin. Hänen pitäisi tajuta jotain..
Kaappaa hänet vaikka pitkälle matkalle, hän saattaa ihastua sinuun ihan uusin silmin,
mutta tee se varkain, niin ettei anoppi ehdi keksiä mitään :)
Ihastunut mies unohtaa äitinsä.. ehkä..
Hyvää kesän odotusta !
Äiti on aina äiti, tärkein ihminen maailmassa. Näin minä ajattelen. Lapsen ja äidin suhteen täytyy kuitenkin muuttua lapsen kasvaessa. En minäkään ole kantanut enää lapsia sylissäni sen jälkeen, kun he ovat oppineet kävelemään, joskaan se ei tee minusta superäitiä.
Muistattehan äidit ja anopit, miten eri tavoin kukin kasvatti lapsiaan, kun lapset olivat pieniä? Yksi peittelee lapsensa rattaisiin helteelläkin, ja toinen antaa lapsen juosta avojaloin rattaiden vierellä. Yksi selvittää asiat lapsen kanssa puhumalla, ja toinen tukistaa tai lyö. Näin me äidit eroamme keskenämme, eivätkä erot aina tasoitu.
Saman perheen lapsetkin saattavat erota keskenään toisistaan monin tavoin, vaikka heillä olisikin samat vanhemmat ja kasvuympäristö. Kasvatus ei sen sijaan voi olla sama, vaikka periaatteet taustalla olisivatkin. Tämän olen huomannut omien lasteni kanssa. Lapseni saavat saman kohtelun, mutta eri kasvatuksen, koska heidän kanssaan täytyy (ja saa) toimia eri tavalla niin arjen tiimellyksessä kuin suuremmissakin asioissa.
Ja parhaimmillaan lapset kasvattavat meitä vanhempia. Olen niin usein nauranut itselleni, koska lapset ovat saaneet minut näkemään asioita ihan uusista näkökulmista, joista katsottuna olen joskus verraton hölmö - vaikka olenkin äiti. Tiedättehän, se, joka osaa ja tietää kaiken.
Muistaisinpa nauraa joskus itselleni, jos minusta joskus tulee anoppi. Muistaisin olla kantamatta lapsiani käsilläni, kun he kävelevät, ja olla säikähtämättä, vaikka he kaatuisivat kävellessään.
Minä en jaksa uskoa, että anopin ja miniän väliset riidat olisivat kiveen kirjoitetut. Minä en ole suostunut riitelemään anopin kanssa, vaan olen ratkaissut ongelmat välttelemällä anoppia, joka saa riidan aikaiseksi yksinkin.
En pidä miestäni edes minun ja anoppini yhteisenä intressinä, vaan meillä on mieheni elämässä ihan erilaiset osuudet. En ymmärrä, mistä syntyy kilpailutilanne. Rakkaus äitiin ja rakkaus puolisoon eivät ole samanlaisia, eiväthän? En minä ainakaan tunne isääni kohtaan sellaisia tunteita, mitä tunnen miestäni kohtaan. Pelkkä ajatuskin on naurettava, ja kammottava.
Anoppi-miniäjututkaan eivät ole keskenään samanlaisia. Milloin anoppi ärsyttää miniää, milloin miniä anoppia. Joskus kummatkin ovat toistensa kimpussa, taistellen tai murjotellen. Meillä taistelu on ollut yksipuolista. Minä en provosoidu sanaharkkaan anoppini kanssa, enkä lähde hänen kanssaan päällehuutoon. Mutta en suostu myöskään kuuntelemaan ilkeilyä tai raivoamista, vaan poistun paikalta. Tämä saa anopin entistä enemmän raivoihinsa. Hän on kerran ehdottanutkin, että tulisin hänen luokseen vain haukkumaan hänet ja arvostelemaan häntä. Kieltäydyin ehdottomasti kunniasta.
En mökötä, enkä murjota. En koskaan vastaisi anopin puheluun tai menisi hänen luokseen mököttämään. Olen käyttäytynyt anoppiani kohtaan ihan aina korrektisti ja hyviä käytöstapoja noudattaen. Tämän tietävät mieheni ja anoppini (ja appeni, joka ei enää elä). Muuhun en pysty, mutta mikään ei auta. Anoppini päättelee usein itse asioita elämästäni, enkä voi vaikuttaa niihin päätelmiin mitenkään.
Vielä esimerkkejä elävästä elämästä. Kun siivosin kerran vaatekassiani anopin luona, hän suuttui, koska olin kuulemma pakkaamassa tavaroita lähteäkseni kotiin sovittua aiemmin. Olin äimän käkenä moisesta päätelmästä, eikä siinä auttanut selitellä, että minä todellakin vain siivosin kassin ja viikkasin vaatteita järjestykseen.
Kun anoppini huomasi, että olen lihonut, hän huomautti, että voisin pitää paremmin huolta itsestäni ja olla käyttämättä hänen poikansa rahoja itseeni. (käyn itsekin töissä, joten ?)
Kun laihduin, anoppini huomautti, että en syö, koska haluan sairastuttaa itseni ja häiritä siten hänen poikansa elämää. Käski syödä enemmän, ettei hänen poikansa tarvitse hoitaa kotia tai lapsia, jos olen sairas.
Olin lasteni kanssa pihalla, ja anoppi tuli myös pihalle. Hän hoki hokemasta päästyään lapsille, että eikös ole tylsää, kun ei ole isä teidän kanssanne. Mutta kohta isä tulee, ja sitten on kivaa. Hienosti sanottu, kun lapsilla silminnähden oli kivaa, ja äiti oli vierellä?
Lapsillamme on aina ollut karkkipäivät. Anoppi kertoi lapsillemme, että äiti on määrännyt teille karkkipäivät vain ilkeyttään, mutta syö itse karkkia salaa koko ajan. Pesin lapsilta hampaat lasten ollessa ihan pieninä, ja anoppi kävi kylppärin ovella toteamassa, että eipä ole nähnyt lapsia koskaan tuolla tavalla hyyssättävän. Kun anoppi kuuli, että yhdellä lapsella oli reikä hampaissa, hän katsoi minuun ja tokaisi, että kenenkähän syy se on.
Ei kuule, ei riitä ymmärrys eikä käsityskyky. Tämä ei ole riitaa, tämä on jotain muuta. Eikä tässä aina ole edes kyse miniän ja anopin välisestä tulehtuneesta suhteesta, vaan jostain muusta. Ja jos joku äidiksi itseään kutsuva ei vie lapsiaan mummolleen, joka naljailee ja manipuloi, ei ole kyse paskantärkeydestä, vaan jostain ihan kokonaan muusta.
Mikä olisi minulle sopiva suhtautumistapa? Miten löytäisin tasapainon? Mitä voisin tehdä, että edes sietäisin anoppiani?
Lähde ehdotuksissasi siitä, että vain minä olen muutettavissa, anoppini ei.
Niin minä ainakin jo uskon, että anoppisi on kamala :) Niitä vaan on. Tuskin sillä on mitään merkitystä, mitä teet tai jätät tekemättä, aina tulee herjaa tai muuta. Mutta sen vaan sanon, että miehesi voisi kyllä olla jämerämpi asiassa, kai se hänenkin elämäänsä jo häiritsee. Vetoa häneen tai suorastaan vaadi häneltä jotain, koska hän voi tehdä jotain, muuttaa omia asenteitaan äitiään kohtaan. Tai siten muuta pois, jos et pysty elämään, ota miehesi mukaan :) Sori ei ole naurun asia, mutta tuli vaan mieleen, että anoppi tulee perässä :)
Selvästihän anoppisi on jotenkin häiriintynyt tai täysin vailla omaa elämää, pelkää jäävänsä yksin, suhteellisuudentaju pettää. Mutta sääliminenkään tuskin auttaa.
Jaksamisia !
Siis miksi kirjoittelet täällä minun anopistani. Vai voisiko meillä olla sama anoppi? Enpä usko, sillä miehelläni ei tietääkseni ole veljiä.
Ymmärrän sinua ja potutustasi täydellisesti.
Tuskin meidän anopit kuitenkaan samanlaisia on, mutta heidän toimensa ja kommenttinsa herättävät samantapaisia tunteita.
Oma anoppini on puhelias, hauska, ahkera, aikaansaava, hyvää tarkoittava ja ihan hyvä ihminen. Mutta hän on myös kapeakatseinen, suvaitsematon, kateellinen, katkera, määräilevä, aina oikeassa, kaikkien alojen erityisasiantuntija, herkästi sanova ja kommentoiva ja hyvinkin loukkaavalla tyylillä. Hän tahtoo ja tarkoittaa hyvää, mutta kun se käytännössä tapahtuu niin, että jos asiat eivät mene hänen käsikirjoituksensa mukaan, niin silloin ne ovat totaalisen pielessä ja hänen on puututtava ja sanottava.
Silti nyttemmin olemme sovussa ja asiallisissa väleissä. Pitkä tie on käyty. Jos kiinnostaa, niin voin yrittää selvittää, miten tähän on tultu. Nyt en ehdi, mutta palaillaan.
Voi rähmä tosiaan. Olisikin sama anoppi, niin olisi joku, jonka kanssa jakaa ajatuksia. Minulla ei ole kohtalotovereita ja sen vävynkin anoppi hoiteli pois kuvioista. Vävyn kanssa olen kerran keskustellut asiasta lyhyesti. Vävy katsoi minua ja sanoi anopistani vain, että "se on hullu". Ja piste.
Mieheni sisar on sen sijaan tukijani ja ymmärtäjäni. Tosin nykyään tilanne taitaa olla enemmänkin toisin päin, sillä kun minä poistuin tulilinjalta, sisar joutui sille. Anoppini sisar eli mieheni täti tietää myös tilanteen, eikä uskalla kommentoida sitä anopilleni lainkaan. Mieheni täti totesi saaneensa olla jo pitkään rauhassa ja oli arvellutkin, että olen anoppini uudempi uhri.
Minun anoppini ei ole puhelias, hauska tai ahkera. Hän hermostuu ihmisten keskellä ja jähmettää tunnelman laukomalla jotain asiaankuulumatonta. Anoppini kertoo hänellä olevan lukuisia hyviä ystävättäriä, mutta hän tahtoo mieluummin olla yksin. Ja onkin.
Me olemme anoppini kanssa tavallaan sovussa. En riitele hänen kanssaa, vaan pysyttelen poissa näköpiiristä kokonaan ja kuten aloituksesta voi päätellä, myös kuuloetäisyydeltä.
Kaikki anopin toimet tuntuvat jotenkin kilpistyvän mieheeni. Mieheltäni anoppi haki turvaa, kun avioliitossa oli ongelmia. Miestäni ja lapsiani anoppini manipuloi minua vastaan, kun en miellyttänyt häntä enkä taipunut hänen tahtoonsa.
Karseinta tällä hetkellä on se, että anoppini käännyttää miestäni mieheni sisarta vastaan. Sisar on käynyt keskustelemassa äitinsä eli anoppini käytöksestä ja ottanut puheeksi muun muassa anoppini käytöksen minua (ja monia muitakin ihmisiä) kohtaan. Myrskyhän siitä syntyi. Nyt on siis oma tytär se, jonka tekemiset eivät mitkään ole hyvin, ja jota anoppini diagnosoi. Voin vain kuvitella sisarta käsittelevistä puheista, mitä kaikkea miehelleni on minusta hiljalleen syötetty. Tunnen sisaren hyvin ja tiedän, että sisar on fiksu ja asiallinen ihminen. Olen miehellenikin sanonut, että älä nyt herranjestas mene mukaan tuohon sisaresi parjaamiseen, koska siihen ei ole mitään syytä eikä todellisuuspohjaa.
Olen jo moneen kertaan toistanut sanan myrkynkylväjä tässä ketjussa. Ja täytyy se toistaa taas. Manipuloinniksi kutsun anoppini puheita, joissa hän ei syytä tai osoita mitään, vaan hän viljelee ilmaan pahaenteisiä vihjeitä, joille ei ole mitään perusteita.
Ja niin iloisesti ja aurinkoisesti kuin myrkyn voikin kylvää!
Mietin pitkään, miksi järkeni kieltäytyi niin usein uskomasta, mitä sanoja anopin suusta oli tullut. Kyseessä on ehkä se tapa, miten anoppini viestii. Hän sanoo ilkeytensä hymyillen, katsoo suoraan silmiin ja heiluttelee rennosti jalkojaan istuessaan. Ilmeet, eleet ja asento ovat niin täydellisen ristiriidassa sen kanssa, mitä anoppini puhuu, että on välillä todella epäiltävä omia korviaan.
Kuulisin mielelläni tarinasi.
Pitkän tien olen minäkin käynyt ja mieheni kanssa asioita selvittänyt. Hiljattain tapahtui kuitenkin jotain, minkä johdosta huomasin, että mieheni ei ole toiminut niin kuin on antanut ymmärtää ja anopin asiallinen käytös on ollut vain silmänlumetta ja tilaisuuksien puutetta.
Hassua, mutta taidan olla anoppini kanssa kerrankin sitä mieltä, että kyseessä on kriisi. Toisin kuin anoppini, en pidä kriisiä tällaisessa tilanteessa henkilökohtaisena häiriötilana, vaan tilanteena, jossa on tapahduttava muutos.
Meillä on anoppiin välimatkaa parisataa kilometriä. Se ei ole kuule äidin ja pojan välillä joskus ollut yhtään mitään. Ja äiti maksaa tietysti pojalleen matkat, että on helppo tulla ja kannattaa käydä.
Mieheni taisi jokin aika sitten käydä allekirjoittamassa jonkun paperin äitinsä luona. Äkkiäkös tuon matkan nyt edestakaisin hurauttaa, kun postiakaan ei ole vielä keksitty.
Kylmii ajatuskin, että olisimme asuneet lähempänä anoppia. Kirjoittaisin silloin tätäkin varmaan suljetulta.
Luin kirjoituksesi läpi ja totesin, ettei meillä olekaan sama anoppi. Sinulla taitaa olla astetta haastavampi tilanne. Joku yksityskohta vaan täsmäsi niin tarkkaan, että nauratti oikein. Vaikka silloin kun tilanne on ollut päällä, niin on enemmänkin itkettänyt.
Minulla on mielessäni karkea jaottelu anopeista kolmeen ryhmään. Sopii kyllä miniöihin myös.
1. Tavalliset tallaajat vahvoine ja heikkoine ominaisuuksineen. Kukaan meistä ei ole täydellinen, joten piirteitä riittää.
- Havaintoja: Yleensä anoppi- miniä suhde
toimiva. Toisilla synkkaa paremmin toisilla huonommin. Jos ongelmia on, niin neuvoiksi sopivat hyvin täälläkin usein tarjoillut: joustaa, sopeutua, ymmartää, katso peiliin, toisesta korvasta sisään toisesta ulos ym.
-Valtaosa meistä ihmisistä kuuluisi mielestäni tähän ryhmään.
2.Ihmiset, joilla on mielenterveyden ongelmia. Tämä on niin vaikea asia ja alue, joten tässä en osaa enkä uskalla neuvoa.
-Tuhkimon anopin luulisin kuuluvan tähän ryhmään. Olen sanaton.
3.Ryhmä, johon katson oman anoppini kuuluvan ja voi olla, että kuulun itsekin.
-Erikoinen tyyppi, voimakas persoonallisuus, vaikea luonne. Erityisen hallitseva tai alistuva.
Aina oikeassa. Pelkää elämää. Itseluottamus huipussaan tai nollassa. Epävarma. Manipuloiva.
-Ylläolevat eivät täsmää kaikki omaan anoppiini, mutta monet kyllä. Laitoin siihen vain esimerkin omaisesti, mitä piirteitä voisi kuulua siihen ryhmään.
Pitkä ja vaikea tie on kuljettu, mutta nyt synkkaa. En ala kertoa, mistä kaikesta olen loukkantunut (ja tukevasti), mutta joka sellaista ei ole kokenut niin ei tiedä, kuinka voimia vievää loukkausten vastaanottaminen on. Eikä siinä auta neuvo, että toisesta korvasta ulos vain. Järki voi sanoa, että älä välitä, mutta tunne ei valehtele.
Jos on hiljaa ja kiltti ja yrittää olla sopuisasti, mutta loukkauksia ja asiatonta kohtelua tulee, niin se uuvuttaa ja vie elinvoimaa ja puhdin siitä tärkeämmästä, eli perheestä ja työstä.
Toisaalta räjähtäminen ja riitakaan ei välttämättä auta. Jos se puhdistaa ilman ja riidan avulla saadaan asiat oikealle tolalle, niin sitten kyllä. Mutta jos riitelystä tulee käytäntö ja anopin kanssa (tai kenen kanssa vaan) jatkuvasti väännetään jostakin, niin sehän myös syö ihmistä. Ei sellaista jaksa ja toisaalta miksi pitäisi jaksaa.
Meillä alkuasetelma oli se, että asuttiin liian lähekkäin. Paritalossa ikäänkuin. Vuosien vuosien jälkeen saatiin asetelma purettua, ja nyt appelat asuvat noin 10 km päässä.
Ollaan väleissä ja tekemisissä, mutta pidetään tarkka raja, että ei päästetä liian lähelle. Kerromme asioistamme sopiviksi katsomiamme mahdollisimman neutraaleja asioita. Vältämme kaikkia "kuumia " keskustelunaiheita. Jos juttu kuitenkin menee sellaiseen suuntaan, niin väistämme ja ohjaamme jutun toiseen suuntaan. Jos anopilta silti tulee tylyä sanomaa tai asiattomuuksia, niin emme ala puolustuskannalle tai vääntöön ollenkaan. Vaikenemme hänet hiljaiseksi.
Ennen tapaamisia mietimme jo etukäteen keskusteluaiheita. Neutraaleja. Heidän sairauksistaan ja vaivoistaan on aina hyvä kysellä ja yllyttää juttua. Naapureista ja ilmoista ja maailman kummallisista tapahtumista. Mutta omista asioista ja etenkin omista "vaikeista" asioista puhutaan mahdollisimman vähän. Ja se mitä puhutaan niin neutraalina ilmoitusasiana.
Nyt tuli kiire töihin. Sekava sepustus lähetetään ilmoille keskentekoisena.
Olen lukenut koko tekstirimpsun lävitse ja olen sitä mieltä, että sinulta kirjoitus sujuu, Tuhkimo! Aihe on vakava, mutta sanonpa nauttineeni kirjoitustyylistäsi. Hienoa erittelyä ja sujuvasanaisuutta. Harkittua sanailua. Ehkä kirjoittelet muutenkin? Jos et, niin ihmettelenpä. Oikein kivaa kesää teille kaikille. Ehkä jokainen kasvaa aikuiseksi ja huomaa oman perheensä (puoliso ja lapset) tärkeimmäksi.
Kiitoksia hyväntuulisesta viestistäsi.
Aihetta on ollut aikaa pohtia, ajatuksia aikaa järjestellä.
Aurinkoisia ja lämpimiä päiviä sinullekin!