Puhutaan

Sain tietää äskettäin miehelläni olleen vuoden suhde ystäväni kanssa. Asioita kaivellesseni sain tietooni hänen pettäneen minua ensimmäisen kerran jo seurustellessamme parin eri naisen kanssa. Pieniä vipinöitä on ollut myös vuosien varrella aiemmin. Eli kyllä, nuorena miehenä mieheni petti lyhyemmillä jutuillaan(joka kerta tuttava nainen) ja nyt pitemmällä. Yllätyksiä voi tulla kymmenien vuosienkin jälkeen.

Asuin nuorempana kolmisen vuotta avoliitossa. Petin avomiestäni lukuisia kertoja (alle kymmenen kuitenkin). Nyt olen ollut naimisissa parikymmentä vuotta eri miehen kanssa ja ainakin itse opin pettämisestäni sen, että se ole minun juttuni. Niinpä en ole pettänyt nykyistä miestäni kertaakaan, miehestä ei valitettavasti voi sanoa samaa ja niinpä liittomme on nyt tullut tiensä päähän. Uskon jossain määrin kohtaloon ja luulen nyt maksavani hintaa omista teoistani. Mieheni ei ole kuitenkaan eromme alulle panija (tekojensa puolesta kyllä), mutta tiedän itsekin, mikä paskanmaku pettämisestä jää ja en usko nykyisen suhteemme kestävän mieheni uskottomuuden selvittelyä.

Tässä kirjoitukseni asiasta, jonka kirjoitin joku aika sitten, ole hyvä:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=500000000000010&posting=22000000015952403#22000000015952403

Villinä arvauksena voisin heittää, että 30% parantuu, 70% pettää joka tapauksessa joskus uudestaan.

Aikoinaan petin useammin kuin sormet riitää ja tuntui että koko ajan piti saada lisää pillua ja eri naistenkanssa. Tulihan siitä aina pahaolo ja morkkis mutta vieraisiin mentiin.
Nyt olen ollut naimisissa 11 v (olen 40v mies) onneliseti eikä vierasta mieli teee. Olen erittäin tyytyväinen vaimooni ja meidän suhteeseen. Hemmotelen vaimoani ja lapsiani joita meillä on kolme. Joskus mietin menneitä ja ihmettelen miten siihen pystyin.

Luin tuon Rakostajan viittaaman aiemman kirjoituksen ja olen lukenut (tässäkin viestiketjussa) juoneltaan samankaltaisia tarinoita monta. Niissä on yhteisenä piirteenä riippuvuus (ja joissakin tarinoissa siitä eroon pääseminen). Tulee tosiaan mieleen entisen nikkikksen tai alkkiksen tai narkkarin kertomus, joka päättyy uskoon tuloon tms. Samantyylisellä hartaudella nämä ihmiset kokemuskestaan puhuvat. Ja mikäs siinä, hienoahan se onkin, kun onnistuu lopettamaan toiminnan joka on pitkään heikentänyt omaa ja läheisten elämän laatua!

Mutta on erilaisia ihmisiä. En niputtaisi kaikkia "pettäjiä" tuohon addiktien ryhmään. Esimerkiksi itseäni en tunnista lainkaan tuon ryhmän piirteistä. Monet -jopa useimmat - juovat alkoholia silloin tällöin kohtuudella sen silti olematta mikään ongelma, monet pössäyttelevät tupakin toisinaan. Varmaan on niitäkin, jotka ottavat jonkun "tripin" jollakin muulla huumeella jäämättä silti "koukkuun".

On myös niitä, jotka toisinaan menevät vieraaseen petiin olematta silti pakkomielteisiä pettäjiä.

Itse kuulun niihin, jotka juovat lasin-pari punkkua mutamana iltana viikossa, mutta voisin yhtä hyvin olla juomatta - en odottele iltaa että pääsisin juomaan. Kuulun myös niihin, jotka voivat sopivassa seurassa imaista röökin taikka pari - eikä aski silti jää taskuun vainoamaan seuraavaa taukoa töissä, vaan lentää arki-aamuna roskiin.

Kuulun myös niihin, joka saattaa sopivissa olosuhteissa suoda itselleen oikeuden "humaltua" viehättävästä naisesta ja joskus se on päätynyt seksiin.

Myönnän, että vieraissakäynnin vertaaminen viiniin tai tupakkaan on osittain ontuva. Viinin juontia tai tupakan polttoa mun ei tarvitse salailla siipaltani. Tiedän, ettei hän pidä tavastani polttaa toisinaan, mutta silti teen sen enkä salaile sitä. Se, että toisinaan käyn vieraissa naisissa on hieman eri juttu. Olen kyllä käynyt siippani kanssa periaatekeskustelua tästä asiasta. Olen kertonut, että itse en pidä suhteen kannalta kattastrofina, jos joskus erehtyy sängystä.

Pitkässä suhteessa mieelstäni vieraissakäynnin mahdollisuus on syytä huomioida ja salliakin. Ihmisiä vain ollaan, kuitenkin. Jos ollaan ihan realisteja, miten satunnainen seksi jonkun toisen kanssa todella vaikuttaisi parisuhteeseen, jos sellainen olisi etukäteen puhuttu ja todettu mahdolliseksi? Onhan siinä tietenkin omat riskinsä, mutta eikö suojatien ylittämisessäkin ole? Jotkut harrastavat moottoriurheiluakin. Suuremmat riskit siinä on.

Ymmärrän Rakostajan kaltaisia ihmisiä, jotka eivät tavallaan "pysty elämään" tekojensa kanssa. Mutta puhunkin nyt realiteeteista - en sisäisestä maailmasta ja yksilön omista arvoasetelmista. Tietenkin omat ja toisenkin tunteet ovat suhteessa realiteetti, mutta entä jos ne (omat tai toisen mielipiteet ja toivomukset) eivät ole ylipääsemätön este syrjähypyille, niin mikä sitten on?

Mun luonne on sellainen, että vierastan kaikenlaista ehdottomuutta ja jyrkkyyttä. Olen tavallaan pehmeä. Toisaalta olen sitten kai tietyllä tavalla vahvakin, tai tasapainoinen, koska mikään nautinto ei näytä vievän mua "kierteeseen" tai "tuhoon", kuten Rakostaja ja moni muu varoittelee.

Usein mietin etenkin tuon vieraissakäynnin osalta, olenko itsekäs. Tiedänhän kuitenkin, että siippani ei ajatuksesta varsinaisesti pidä, jos ei kielläkään. Hän on sanonut mulle, että jos sellaista sattuu, älä kerro. Enkä minäkään halua tietää jos hän käy vieraissa. Olen toki itsekäs tässä asiassa. Ja monessa muussakin. Mutta mielestäni parisuhteessa täytyykin olla jossain määrin itsekäs ja itsenäinen. On myös paljon asioita ja hetkiä, joissa olen kaikkea muuta kuin itsekäs. Mielestäni on tärkeää säilyttää tasapaino tässäkin.

Jokainen tietenkin toteuttaa tuon itsekkyytensä omalla tavallaan. Joku ei koskaan siivoa tai pyykkää, määrää mitä telkkarista katsotaan, lojuu iltansa sohvalla kaljan kanssa, vittuilee ja kiukkuilee ja käyttää torkeää kieltä, häipyy töistä tulessaan harrastuksiin tai on aina töissä tms.

Meillä on lapsia. Vietämme paljon aikaa yhdessä. Se on tärkein "harrastuksemme". Osallistun kotiin täysin samanarvoisesti kuin siippani. Olen ihan suht. ahkera ja aikaansaava sekä kotona että töissä. Huolehdin sekä omasta että lasteni kuunosta ja hyvinvoinnista ja siippanikin huolehtii omastaan hyvin. Meillä on kaikki erittäin hyvin.

Myönnän, että vieraissakäyntiasia vaivaa mieltäni tällä hetkellä enemmän, kuin esim. viisi vuotta sitten. Ikään ja henksieen & fysiologiseen kehittymiseen (ja rapsitumiseen) se varmaan liittyy. Se, etta asia vaivaa mieltäni ei kuitenkaan varsinaisesti tarkoita sitä, että mulla olisi siitä huono omatunto. Aihepiiri vain askarruttaa minua, koska se on aika kompleksi kokonaisuus kuitenkin.

Oikeastaan eniten minua vaivaa siinä ihmisten jyrkkä kahtiajakautuminen tämän päivän suomalaisissa. On ns. "pettäjät" ja sitten on tämä silmät pullollaan ja suu vaahdossa caps-lockit päällä huutavat moraalisaarnaajat. Asiallista ja tasapainoista keskustelua asiasta ei juuri näe. Väitän, että tämä on melko puhtaasti kulttuuripiirre. Onhan eri aikoina eri kulttuureissa suhtauduttu tähänkin asiaan hyvin monella tavalla - yleensä vapaamielisemmin.