Miten tuntuukin, että ystävät katoavat aina kun menee ns. huonosti? Ei kai ne sitten mitään oikeita ystäviä olleetkaan.
Mulla on elämä muuten ihan hyvällä mallilla (mies ja lapset), mutta ajoittaiset "kriisit" karkottavat ystävät. Mun sukulaisia on lähivuosina kuollut, on ollut terveysongelmia ja muutama vuosi sitten oli avioliitto kriisissä ja vain yksi ystävä on näistä jäänyt!
Pitää ilmeisesti hyvin paikkaansa, että hädässä ystävä tunnetaan. Omasta mielestäni ystävää ei silloin jätetä, kun hänellä menee huonosti, vaan päinvastoin! Silloinhan he juuri tärkeitä ovatkin, kun muu elämä potkii päähän.
En ihan ymmärrä tämmöistä ilmiötä, onko muilla kokemusta vastaavasta?
Mulla on elämä muuten ihan hyvällä mallilla (mies ja lapset), mutta ajoittaiset "kriisit" karkottavat ystävät. Mun sukulaisia on lähivuosina kuollut, on ollut terveysongelmia ja muutama vuosi sitten oli avioliitto kriisissä ja vain yksi ystävä on näistä jäänyt!
Pitää ilmeisesti hyvin paikkaansa, että hädässä ystävä tunnetaan. Omasta mielestäni ystävää ei silloin jätetä, kun hänellä menee huonosti, vaan päinvastoin! Silloinhan he juuri tärkeitä ovatkin, kun muu elämä potkii päähän.
En ihan ymmärrä tämmöistä ilmiötä, onko muilla kokemusta vastaavasta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen itse kokenut tuon ihan saman. Sukulaisten kuolemat, oma sairastuminen, perhekriisit karkoittavat suurimman osan ystävistä. Viimeisen viiden vuoden aikana yksi ainoa ystävä on pysynyt mukana niin myötä kuin vastamäessä.
Osa on suoraan sanonut, että oma elämä on tarpeeksi vaikeaa, ei jaksa muiden murheita kuunnella...!
Nyt kun olen tavannut uusia ihmisiä ja alkanut ystävystymään, olenkin ihan ensimmäiseksi kertonut kaikki surut ja murheet.
Täytyy vaan muistaa jaksaa olla myös itse se kuunteleva osapuoli.
Se hyvä puoli tässä asiassa on, että on jyvät erottunut akanoista. Nyt tiedän ketkä ovat ystäviäni.
Mä olen aina ymmärtänyt, että ystävyys on sitä, että jaetaan niin ilot kuin surutkin. Ehkä jotkut ihmiset ovat niin itsekkäitä ja pinnallisia, että vain omat asiat kiinnostavat ja muissakin vain ne hyvät. Mene ja tiedä.
Jotka katoavat juuri silloin kun heitä eniten tarvitaan?
Heilläkö menee loputtomiin itsellään niin hyvin,
etteivät tarvitse ketään koskaan tuekseen?
Tahtovatko itselleen samaa, mitä tarjoavat muille?
Ikävä totuus on, että ihmiset joilla ei mene hyvin
heidät sysätään syrjään murheineen, huolineen.
Tilanne saattaa johtaa jopa itsemurhaan, sitten
tullaan kyllä haudalle esittämään surevaa ystävää.
Miten järjetöntä onkaan elämä!
Mikäköhän siinä on, että monet ystävyyssuhteet, etenkin jo lapsuuden kouluajoista alkaneet alkavat mennä tiettyä rataa??
jo lapsesta olin se, jonka "oli pakko" olla reipas, omasta lapsuuden taustasta johtuen. Kaverini vietti pinnallisen ja huolettoman lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden, ennekuin ensimmäinen kova isku, omaisen menetys sattui kolmenkymmenvuotiaana.
Kuinkas kävikään..minä, joka vuosikaudet kärsin yksin hiljaisuudessa, koska ystäväni ei halunnut auttaa saati tukea minua, vaan nähdä minut omana pelastajana, aina valmiina seuralaisena ja ennekaikkea aina rohkeana ja reippaana tyyppinä olin taas suosiossa. Sitä ennen hän ei todellakaan ottanut kantaa ongelmiini,suruuni, ei yhtään mihinkään.Hengaili kulloisenkin poikaystävänsä kanssa ja vieraili kotkaupungissamme ryyppäämässä ja rellestämässä.
Nyt hän oli jatkuvan avun tarpeessa.Kaikki piti ymmärtää ja tehdä hänen ehdoillaan.Muodostimme pelastusrenkaan muiden kavereiden kanssa, koska ystävämme romahti täysin.Kuuntelin vuoden, pidin kädestä toisen, joka tapaamisella hänen luokseen(hän ei ole koskaan vieraillut itse luonani, ei edes kun olen apua tarvinnut pahimman eli 10 vuoden ajan elämästäni kun olin todella masentunut ja sairas)
Toisin sanoen, kaikki pyöri nyt hänen ympärillään. sairastuin itse samaan aikaan vakavasti.Perhetilanteeni oli yhtä helvettiä.Tajusin yhtkkiä, että hän ei ole koskaan ollutkaan kiinnostunut kuin itsestään.Tapaamisemme kärjistyvät hänen puoleltaan katkeruuuteen, minun haukkumiseeni ja huutoraivareihin. En koskaan ole sanonut hänelle vastaan. Mutta hän on nähnyt oikeudekseen saada kaikkien lähtemättömän huomion ja ratsastaa surullaan yhä tänäkinpäivänä.Huomionkipeä ihminen. Missä hän oli silloin, kun minä tarvitsin itkuilleni kuuntelijaa,murheilleni jonkin ihmisen vastakaikua ja puhetta tai vain hiljaa surussani läsnäolemista?
Ei häntä koskaan kiinnostanut tippaakaan.