Tämä on taas lähinnä yksi niistä itseterapiaviesteistä, mutta olisi mielenkiintoista silti kuulla muidenkin kommentteja asiaan.
Olen kolmeakymppiä lähestyvä nainen, rakastunut ja vakaassa parisuhteessa mieheen. Opiskelen n:tä vuotta yliopistolla, kirjoitan gradua ja elätän itseäni hanttihommilla. Valmistuminen on viivästynyt osittain hanttihommien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, etten kerta kaikkiaan tiedä mitä tekisin elämässäni ja työkseni. Aikoinaan tuli valittua ala, jolta työllistyminen ei ole ihan itsestäänselvyys, päinvastoin, ja nyt sitten yritän kehittää jostain sivuainekokonaisuutta, joka mahdollistaisi työllistymistä. Olen aina kuvitellut olevani kunnianhimoinen ja urasuuntautunut, mutta mitä enemmän ikää, opintoja ja oman alan työkokemattomuutta karttuu, sen paremmin alan tajuta, että uran luominen alkaa olla jo myöhäistä, eikä minulla siihen tarvittavaa luonnetta taida oikeastaan edes olla.
Miten tämä liittyy parisuhteeseeni?
Mies on samanikäinen, kohta tohtori, opiskellut neljässä eri maassa, kansainvälisesti arvostetuissa yliopistoissa. Oikea uraohjus, työtarjouksia satelee Atlantin molemmin puolin.
Kyseessä on mies, jonka kanssa haluan ehdottomasti viettää loppuelämäni. Viimeaikoina olen vain väistämättä tullut pohtineeksi, onko meillä oikeasti mahdollisuuksia yhteiselle tulevaisuudelle. Hänen kansainvälinen uransa ei sinällään olisi minulle ongelma, olen itsekin kielitaitoinen ja asunut useassa maassa elämäni aikana. Minua vain pelottaa, että
a)hän löytää itselleen kunnianhimoisen ja elämässään onnistuneen naisen
b)en voi lopun elämääni olla vertaamatta itseäni häneen ja hänen loistavaan uraansa -> itsetunto luhistuu ja minä katkeroidun.:P
Olen kolmeakymppiä lähestyvä nainen, rakastunut ja vakaassa parisuhteessa mieheen. Opiskelen n:tä vuotta yliopistolla, kirjoitan gradua ja elätän itseäni hanttihommilla. Valmistuminen on viivästynyt osittain hanttihommien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, etten kerta kaikkiaan tiedä mitä tekisin elämässäni ja työkseni. Aikoinaan tuli valittua ala, jolta työllistyminen ei ole ihan itsestäänselvyys, päinvastoin, ja nyt sitten yritän kehittää jostain sivuainekokonaisuutta, joka mahdollistaisi työllistymistä. Olen aina kuvitellut olevani kunnianhimoinen ja urasuuntautunut, mutta mitä enemmän ikää, opintoja ja oman alan työkokemattomuutta karttuu, sen paremmin alan tajuta, että uran luominen alkaa olla jo myöhäistä, eikä minulla siihen tarvittavaa luonnetta taida oikeastaan edes olla.
Miten tämä liittyy parisuhteeseeni?
Mies on samanikäinen, kohta tohtori, opiskellut neljässä eri maassa, kansainvälisesti arvostetuissa yliopistoissa. Oikea uraohjus, työtarjouksia satelee Atlantin molemmin puolin.
Kyseessä on mies, jonka kanssa haluan ehdottomasti viettää loppuelämäni. Viimeaikoina olen vain väistämättä tullut pohtineeksi, onko meillä oikeasti mahdollisuuksia yhteiselle tulevaisuudelle. Hänen kansainvälinen uransa ei sinällään olisi minulle ongelma, olen itsekin kielitaitoinen ja asunut useassa maassa elämäni aikana. Minua vain pelottaa, että
a)hän löytää itselleen kunnianhimoisen ja elämässään onnistuneen naisen
b)en voi lopun elämääni olla vertaamatta itseäni häneen ja hänen loistavaan uraansa -> itsetunto luhistuu ja minä katkeroidun.:P
Vastaukset 7
Vanhimmat
koulutusta, ja silti tiedän olevani fiksumpi kuin suurin osa ihmisistä, enkä siksi oikein aina jaksa niitten jaarituksia. Opiskelu on tiedon päähän pistämistä, ei siinä sen kummempaa. Muista että ainoat oppineet ovat itseoppineita, muut ovat opetettuja. Itseohjautuvuus on se juttu kato, ja osaako soveltaa.
Palautetaan vähän maan pinnalle...
Opiskelu on omien resurssiensa lisäämistä. Opiskellessa kukaan ei pistä päähäsi asioita, vaan sinä itse ymmärrät ja yhdistelet saamaasi tietoa ja taitoa kokonaisuudeksi, joka antaa sinulle mahdollisuuden hoitaa ammattiasi ja kehittää itseäsi.
Älykkyyttä on monen tasoista. Se, että kertoo olevansa älykkäämpi kuin muut, ei anna kuvaa ainakaan sosiaalisesti älykkäästä ihmisestä. Se, ettei jaksa kuunnella toisten jaarituksia, ei johdu omasta super-älykkyydestä, vaan ihmisten erilaisista kiinnostusten kohteista ja mahdollisesti myös välinpitämättömyydestä toisten ihmisten elämää kohtaan.
Lopuksi vielä, että kouluja käymättömyys näkyy, niin sosiaalisessa asemassa kuin asenteissakin (ja kirjoituksissakin)...
"Opiskellessa kukaan ei pistä päähäsi asioita, vaan sinä itse ymmärrät ja yhdistelet saamaasi tietoa ja taitoa kokonaisuudeksi, joka antaa sinulle mahdollisuuden hoitaa ammattiasi ja kehittää itseäsi."
Suomen koululaitoksille on laadittu yhtenäinen opintosuunnitelma joka muokkaa nuorisoamme yhteiskuntaan "sopiviksi". Koulutus siis muokkaa ajatusmallia tiettyyn yhdenmukaiseen suuntaan. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Osa kouluja käyneistä kun ei ole kuitenkaan kaikesta lukeneisuudestaan huolimatta älykkäitä, eivätkä välttämättä osaa soveltaa oppimaansa tietoa ammatissaan.
"kouluja käymättömyys näkyy"
Ei pidä paikkaansa, kuin ei myöskään se että korkeakoulutus näkyisi. Älä yleistä, se ei ole fiksua.
Anteeksi, en ymmärtänyt kirjoittavani vielä perukoulua suorittavalle (viittauksesi nuorison opetussuunnitelmaan)...
Ammatillinen koulutus, sitten kun tehdään itselleen "uraa", tähtää aivan niihin oppeihin, joita jokainen tahtoo henkilökohtaisesti suorittaa ja kokee tarvitsevansa. Se siis eroaa silleen, että ihmisellä on tiettyjä intressejä joita haluaa opiskella ja hän opiskelemalla laajentaa omaa tietopohjaansa kyseisestä alasta. Eli siis hoitajan ei tarvitse opiskella putkien asennusta vain koska opetussuunnitelmassa niin sanotaan, vaan hänellä saattaa olla motivaatiot opiskella oman innostuksensa pohjalta vaikka putkien asennusta.
Totta, peruskoulu ja lukio tasapäistää, jotta kaikilla olisi tietty yleissivistys, josta ponnistaa eteenpäin.
Keskustele rohkeasti miehesi kanssa. Kerro hänelle ettei sinua kiinnosta uran luominen. Kuuntele mitä hän sanoo. Ole rehellinen. Mutta noin yleisesti ottaen, olet vain omasta mielestäsi epäonnistunut elämässäsi, tuskin kenenkään muun...epäonnistua voi muutenkin kuin siten että ei oikein ole omalla alallaan tai ei kiinnosta uran luominen!
Kaksi uraohjusta sopivat huonosti yhteen, joten päin vastoin kuin oletat, teidän tilanteenne on ihanteellinen. Mies luo uraa ja sinä synnytät lapset ja jäät hoitamaan niitä kotiin. Liitossanne on parhaat mahdolliset ainekset perinteiselle hyvälle suhteelle.
on se, että kuka määrittää luuserin ja voittajan? Ajatteluasi määrittää meidän yhteiskunnalle tyypillinen suorituskeskeisyys: uralla menestyneet suorituskeskeiset ihmiset ovat voittajia ja ilman uraputkea olevat ei-suoristuskeskeiset ihmiset ovat luusereita. Kannattaa ymmärtää, että tämä ei ole mikään absoluuttinen totuus vaan aikamme harha.
Se, että tekee elämästään itsensä näköisen, ei suinkaan tee sinusta luuseria vaan todellisen voittajan. Miksi juosta uraputkessa, jos siitä ei saa mitään todellista? Saisit ehkä statusta, arvostusta ja rahaa mutta jos ne eivät ole sinulle tärkeitä, niin miksi tavoitella niitä?! Tavoittele vain ja ainoastaan niitä asioita, joita oikeasti arvostat. Kaikki muu on ajan hukkaa.
Ja jos miehesi on jumiutunut harhakuvaan, niin itsepähän hän siitä kärsii. Miehet ovat keskimäärin suorituskeskeisempiä ja ovat syvemmin omaksuneet tuon harhakäsityksen mutta se usein koskee vain heitä itseään. Naisia arvioidaan eri säännöillä -ja naisten valinnanvara on suurempi. Miesten itsetunto rakentuu, naisia useammin, nimenomaan suoritusten varaan.
Olen aika varma, että olet luonut ongelman asiasta, joka ei ole ongelma. Mutta mikään ei estä teitä puhumasta siitä, millaista on hyvä elämä tai mikä on elämän tarkoitus =) Mielestäni yksi mielenkiintoisemmista asioista ihmisissä on nimenomaan jokaisen oma elämänfilosofia. Voi sanoa, että se määrittelee melkein kaikkea mitä ihminen tekee elämänsä aikana...