appivanhempiani kohtaan? Tilanne on tämä, että olen ollut mieheni kanssa 13 vuotta yhdessä ja naimimissa 8 vuotta. Varsinkin alkuaikoina eli ensimmäisinä vuosina huomasin ettei minusta pidetty. Mieheni isäkin aina kysyi mieheltäni kun mentiin käymään, että etkö yksin päässyt käymään. Puhuttiin muutenkin hänestä vain yksikössä. Tuntui pahalle. Kun kerroimme menevämme naimisiin, sanottiin ettei meidän häät "sovi" meille. Eivätkä onnitelleet. Ei olleet edes kalliit vaan ihan tavalliset jotka isäni maksoi.
Miehelläni on muitakin sisaruksia ja heillä ei vielä ollut puolisoita.
Nyt tilanne on taas aikalailla erilainen. Anoppini kirjoittelee pitkiä sähköposteja minulle joka viikko n. 2 kertaa ja näemme yhden kerran viikossa. Mutta minua ahdistaa. Hän kehuu kuinka heillä oli hauskaa toisten miniöiden/vävyjen kanssa ja jos jotkut heistä menevät naimisiin niin kertoo kuinka mahtavaa se on. Minun pitäisi nyt kommentoida näitä asioita jollain tavalla. Olen katkera ja se myrkyttää mieleni. Ajattelen näitä asioita jokapäivä ja oikein inhoan ajatusta taas näkemisestä ja sähköpostista. Mieheni sisko on huomannut saman asian, koska on minulta kysynyt suoraan, että koenko etten kuulu perheeseen? En siis ole voinut kuvitella kaikkea. Kuitenkin haen heidän hyväksyntää koko ajan. Olenko ihan pöljä ja miten minun tulisi ajatella? Osaako kukaan auttaa?
Miehelläni on muitakin sisaruksia ja heillä ei vielä ollut puolisoita.
Nyt tilanne on taas aikalailla erilainen. Anoppini kirjoittelee pitkiä sähköposteja minulle joka viikko n. 2 kertaa ja näemme yhden kerran viikossa. Mutta minua ahdistaa. Hän kehuu kuinka heillä oli hauskaa toisten miniöiden/vävyjen kanssa ja jos jotkut heistä menevät naimisiin niin kertoo kuinka mahtavaa se on. Minun pitäisi nyt kommentoida näitä asioita jollain tavalla. Olen katkera ja se myrkyttää mieleni. Ajattelen näitä asioita jokapäivä ja oikein inhoan ajatusta taas näkemisestä ja sähköpostista. Mieheni sisko on huomannut saman asian, koska on minulta kysynyt suoraan, että koenko etten kuulu perheeseen? En siis ole voinut kuvitella kaikkea. Kuitenkin haen heidän hyväksyntää koko ajan. Olenko ihan pöljä ja miten minun tulisi ajatella? Osaako kukaan auttaa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ystäväni sanoi minulle kerran, vuosia sitten, että jos jatkat tuota vihasi pidättelyä vielä kauankin, niin jonain päivänä poksahdat. En ole vielä räjähtänyt, vaikka sauhua nouseekin välillä korvista, kun joutuu vetämään sen tekohymyn naamalle ja kuuntelemaan mieheni vanhempien juttuja näiden kahvipöydän ääressä.
Viimeksi siellä ollessa, anoppi kommentoi yhden lapsensa (ei mieheni) ulkonäköä, ja muut vain hymähtelivät. "Mikset sinä huolehdi itsestäsi, tekisit näin kun minä sanon" Kyse ei ole siitä, että perheen "äiti" tietäisi paremmin, että hänen neuvojaan pitäisi kuunnella, koska hän on 30-v vanhempi kuin lapsensa. Jos sinulla on asiaa jollekulle, sanot sen tälle henk.koht. , et loukkaa tätä sanomalla sitä muiden kuullen. Tosin mieleni tekisi tehdä kuten anoppi, ja selvittää välit kaikkien edessä, ettei kukaan sitten pystyisi vääristelemään, mitä tuli sanottua. Tosin tämäkään ei takaisi mitään, mieheni vain vihastuisi minulle, eli täytyy vain odottaa sitä oikeaa tilaisuutta, sitä kun anoppi huutaa ensin. No, siihen ei varmaan kauaa taas mene.
Perheen lapsetkin ovat yli kolmenkympin, mutta eivät sano äidilleen vastaan, niissä todella tärkeissä asioissa, arkipäivän tilanteissa. Mieheni sisarukset ovat eräällä tavalla sidoksissa vanhempiinsa vieläkin, asuinpaikan takia. Eivät teknisesti asu enää kotona, mutta käytännössä kyllä. Asuvat vanhempiensa osaksiomistamassa taloyhtiössä, jonka kaikkiin asuntoihin appivanhemmilla on vielä avaimet, vaikka eivät enää itse ole asuneet siellä vuosikausiin. Mutta käyvät silti joka pv kääntymässä pihalla.
Tekisi mieli räjäyttää lika pois kertaheitolla, puhdistaa pöytä ja sanoa päin naamaa, mikä teitä äitiä ja isiä oikein vaivaa. Mutta en tee sitä. Olen hiljaa vain, mutta niin ovat muutkin perheen "lapset". Äiti ja isi kun nyt vaan ovat tällaisia, kyllä he siitä rauhoittuvat. Äiti ja isi ovat liki 60-v, ei ihminen tästä ainakaan muuksi/paremmaksi muutu.
Väkisin et saa ihmistä pitämään sinusta. Minäkin haluaisin, että appivanhemmat kunnioittaisivat meitä, mutta kun he eivät kunnioita omia lapsiaankaan, niin minäkään en voi vaatia parempaa kohtelua. Ja vaikka huutaisin tuskani julki, eivät he sitä ymmärtäisi. Se vaan kääntyisi minua itseäni vastaan, ja todennäköisesti vieraannuttaisi meidät mieheni sisaruksista. Ainoa mahdollisuus ratkaista asia olisi muodostaa koalitio, liittouma, joka yhdessä asettuisi tämän naisen ja sen miehen tielle, ja yhdessä vastustaisivat ja puhuisivat asiat halki ja poikki ja pinoon. Mutta näin ei tule käymään, koska anoppi ja appi ovat kuitenkin heidän vanhempiaan.
Mikä mahtaa olla tilanne n. parinkymmenen vuoden päästä, kun toinen näistä vanhemmista on tod.näk.kuollut ja toinen tulee tarvitsemaan ja hakemaan vielä enemmän huomiota? Riitojen selvittäminen silloin aiheuttaisi toiselle varmaankin sydämentykytyksiä, ja vihat taas minun niskoilleni, jos anopin tappaisin kälätykselläni. Uskon, että appi tulee tässä perheessä menemään ensin. On sen verran heikkoa tekoa. Jotenkin on sellainen tutina, että meidän välejämme ei tulla koskaan ratkaisemaan.. Ei mykkäkoulukaan ole mikään ratkaisu, jos toinen osapuoli ei ymmärrä toista. Vaikeaa on ehdottaa ratkaisua, itse kun haluaisin tietää sen kanssa.
Ihminen voi elämänsä aikana ärsyttää moniakin, mutta hautajaisissaan häntä ylistetään maasta taivaisiin. Kukaan ei koska puhu totuutta, eikä sen josta puhutaan, sitä kuitenkaan koskaan todellakaan kuule.
aivan noin pahasti minulla ei vielä ole ollut sukset ristissä kenenkään kanssa, muttä näistä on ollut apua samantyyppisessä tilanteessa:
1. Mene hiljaiseen ja yksinäiseen paikkaan ja mieti kaikessa rauhassa, mistä appivanhempiesi kätös voisi johtua. Onko kyseessä jokin väärinkäsitys, ennakkoluulo, tahaton loukkaus tms. Tämä voi viedä paljon aikaa, mutta jos pystyt pääsemään selville anoppisi motiiveista, olet jo voiton puolella.
2. Tarkkaile myös itseäsi, omia reaktioitasi ja tunteitasi ikään kuin ulkopuolisena. Onko esim. jokin reaktio, joka yllyttää appivanhempiasi jatkamaan samalla linjalla? Jos pystyt analysoimaan käytöstäsi, voit tietoisesti muuttaa sitä ja pelata anoppisi kanssa eräänlaista sosiaalista peliä.
3. Kerro anopillesi suoraan, miltä sinusta tuntuu. Voi tosin olla, että hän siitä aluksi suivaantuu, mutta voi hyvinkin alkaa ajattelemaan asiaa ja omaa käytöstään, niin että tilanne siitä lopulta korjaantuu.
4. Jos mitkään näistä eivät auta, voit ottaa itse etäisyyttä. Eihän niitä anoppisi posteja ole pakko edes aukaista. Eiköhän ne aikanaan lopu, jos ei vastauksia tule. Toivon kyllä, että voisitte selvittää välinne puhumalla eikä mykkäkoululla. Mutta kerro ensin anopillesi tunteistasi, ehkä hän sitten ymmärtää myös miksi sinua ei huvita vastata.
monta hyvää neuvoa. Vuosia sitten luin artikkelin, jossa opetettiin anteeksiantoa. Minulla oli tuolloin vaikeuksia, joten päätin kokeilla. Harjoituksessa käskettiin joka ilta, ennen nukahtamista, antamaan anteeksi, mitä tahansa. Ensin kehoitettiin antamaan omia virheitä anteeksi, sitä ettei ole täydellinen, ettei osaa kaikkea jne jne. Pikkuhiljaa alettiin sitten antamaan toisten tekemiä vääryyksiä anteeksi, siis hiljaa omassa mielessään. Ihme juttu, mutta se auttoi ja tuli paljon rauhallisempi olo. Toinen juttu olisi, miten hyvin tulet tuon miehesi sisaren kanssa toimeen. Voisitko hänen kanssaan puhua syvällisemmin asiasta. Hän tuntee äitinsä, joten hän saattaa oivaltaa, jos vaikka kyseessä olisi väärinkäsityksiä tai muten selittää äitinsä käytöstä. Uskoisin kuitenkin että olet jo noinkin pitkän avioliiton jälkeen ansainnut oman paikkasi anopin sydämessa, vaikka hän ei sitä tarpeeksi hyvin osaisikaan tuoda julki. Ja jos mikään ei auta, voithan harventaa käyntejä. Kerran viikossa tuntuu paljolta, silloin kun on paha olla. Tsemppiä
Minulla on samanlaisia kokemuksia oman vaikean anoppini takia. Sinun tapauksessasi sinun on turha katkeroitua ja pilata elämääsi murehtimalla, miksi et kelpaa. Kyseessä saattaa olla appivanhempiesi empatian kyvyn puute; he eivät vain ajattele, miltä sinusta tuntuu, kun he eivät hyväksy sinua. Toisaalta se, että he eivät hyväksy sinua, ei välttämättä ole henkilökohtainen loukkaus sinua vastaan. Heillä saattoi olla esim. (perustelemattomia) ennakkoasenteita jo alunperin sinua vastaan. Tai heillä saattoi suhteenne alkuaikoina olla omia ongelmia, joten he eivät kyenneet iloitsemaan puolestasi. Tai he saattoivat olla kateellisia sinun ja miehesi onnesta. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki ihmiset eivät vain voi tulla toimeen keskenään. Ehkä anoppisi on ottanut opikseen, ja nyt on ajatellut kohdella uusia miniöitä/vävyjä paremmin. Minusta sinun ei tule hakea heidän hyväksyntäänsä, vaan heidän tulisi hyväksyä sinut sellaisena kuin olet (kunhan käyttäydyt itse asiallisesti). Älä katkeroidu! Kaikkien ihmisten sosiaaliset taidot eivät ole kovin kypsyneitä korkeasta iästä huolimatta....Toivottavasti tämä jotain auttaa.
Minuakin ahisti.
Mun anoppi yritti tehä musta samanlaista kuin itse on. Nyt mulla on takana 2 vuotta hiljaiseloa.En ole anopille vihassa.
Hän kutsui omia vieraitaan meille kylään omin luvin kun meillä oli uusi koti. Esitteli paikkoja niinkuin olisi talon omistaja.
Syötti lapsillemme valtavat määrät herkkuja eikä ottanut kuuleviin korviinsakkaan jos kielsin.
Lopussa mulla räjähti, minä väsähdin itkin ja huusin suoraa huutoa, että eikö hän tajua kunnioittaa meitä ja hyväksyä omat tapamme elämässä.
On mennyt kaksi vuotta etten ole jaksanut vetää kilttiä roolia ja mennä esim. perhejuhliin. Olen jäänyt pois onneksi mieheni on sen hyväksynyt.
Katsotaan mitä ajan kanssa tapahtuu.
Sinun tapauksessa on ihan selvästi kysymys siitä,
että anoppi ei halua luopua rakkaimmasta pojastaan.
Oma äitini käyttäytyy joskus samoin miniäänsä kohtaan. Huomaan, miten hän toivoisi, että miniä osaisi antaa saman hoivan pojalleen kun hän itse.
Se on oikeestaan sairasta kateutta sinua kohtaan.
Voit ihan huoletta ajatella mielestäni, että anopillasi on oikeesti tosi paha olla kun käyttäytyy noin.
Eläkä vaan anna anopin pilata eläämäsi sillä että murehdit hänen tapojaan.
Iselle selvisi tosi paljon asioita kun täytin 40 ja
rupesin arvostamaan itseäni. Voin jopa nauraa anopilleni. Viha kasvaa ja syövyttää sydäntä.
Mullakin meinas käyä niin mutta onneksi tajusin ettei vihalla saa mitään aikaseksi.
Kiitos kaikille kommenteista! Tuli hyvin rakentavia vastauksia. Luulen myös, että anoppini on jostain syystä minulle kateellinen, näin olen rivien välistä ymmärtänyt. Purkaa pahaa oloaan sitten minuun. Koitan olla vastaamatta hänen posteihinsa ainakin heti ja kirjoittelen vain ympäripyöreitä juttuja. Pitää opetella olemaan kovempi ja sanomaan tarvittaessa takaisinkin.
ai, sitä on opittu laittamaan sähköpostia tsm. tai ai tekin oottte hankkinu tietsikan, kuinkas te nyt sillai raaskitte rahojanne tuhlata tsm.
Minun suvussani oli voimakkaita naisia, äitini ja äidin sisaret, ja kun menin naimisiin, anoppini oli sen suvun matriarkka.
Kovasti jouduin työtä tekemään, että pysyin hyvissä väleissä näitten naisten kanssa.
Aina jollakin oli huomauttamista, vaikka yritin noudattaa saamiani ohjeita ja neuvoja.
Monista asioista kyselinkin apua, kun nämä monissa sopissa keitetyt tantit osasivat kaiken niin paljon paremmin kuin minä. - Ikinä en edes yrittänyt vastustaa heitä, olin kyllä koulutettu alistumaan ja kuuntelemaan.
Mutta sitten aloin herätä itsenäiseen elämään, yli kolmikymppisenä. Lapset menivät kouluun, minulla oli työtoverit, harrastukset jne. Huomasin, että muutkin ihmiset ovat selvinneet ilman näitä minun sukuni hengettäriä.
Aloin vapautua niin äidistä kuin anopistakin, ja siinä nelikymppisenä ei ollut enää ainuttakaan asiaa, josta olisin ottanut neuvoja vastaan tai edes kuvitellutkaan niitä pyytäväni.
Niinpä voin sanoa kokemuksen nojalla, että ikäkysymys se onkin. Emme me itsenäisty 18-vuotiaina. Me olemme ohjattavia ja neuvottavia vielä kauan aikuisikäisinäkin, kunnes oma minämme potkaisee sen alistuneen ja nöyrän minän pois ja ravistautuu todelliseen aikuisuuteen.
Odota vain ja itsenäisty. Tee kuten haluat, ja jos teet virheen, niele tappiosi valittamatta. Opi omista virheistäsi, älä kuuntele noita muita. Älä etsi hyväksyntää, vaan pidä itsestään selvänä, että sinut hyväksytään.
Hekin ovat oppineet elämisensä kantapään kautta.