ONKO SIELUNKUMPPANEITA OLEMASSA?

Noin juuri mullekin kävi; oli nuoruudenrakkaus, toistakymmentä vuotta kestänyt avioliitto ja lopulta kuin salama kirkkaalta taivaalta se Sielunkumppani! No; vieraalta maalta se löytyi mutta löytyi! Ihan saman kulttuurin piiristä tosin, ei olla näitä "monikulttuurisia" vaikka äidinkieli eri onkin.

Olin jo jätettynä valmis elämään elämäni yksin, vain lasteni kanssa kun kohtasin Rakkauden jollaisesta me kaikki haaveilemme. Ja samoin mulla; ei hänkään ollut sellainen jollaiseksi unelmieni miehen kuvittelin mutta tiesin välittömästi hänet löytäneeni kun kohtasimme. Ja tunne on molemminpuoleinen, sen voin varmaksi sanoa hänenkin puoleltaan.

...olla mun kirjoittamani! kirjoitti:

Noin juuri mullekin kävi; oli nuoruudenrakkaus, toistakymmentä vuotta kestänyt avioliitto ja lopulta kuin salama kirkkaalta taivaalta se Sielunkumppani! No; vieraalta maalta se löytyi mutta löytyi! Ihan saman kulttuurin piiristä tosin, ei olla näitä "monikulttuurisia" vaikka äidinkieli eri onkin.

Olin jo jätettynä valmis elämään elämäni yksin, vain lasteni kanssa kun kohtasin Rakkauden jollaisesta me kaikki haaveilemme. Ja samoin mulla; ei hänkään ollut sellainen jollaiseksi unelmieni miehen kuvittelin mutta tiesin välittömästi hänet löytäneeni kun kohtasimme. Ja tunne on molemminpuoleinen, sen voin varmaksi sanoa hänenkin puoleltaan.

Lue lisää

No kiitos teille! Saitte sydämeni taas vähän värähtelemään toivosta. Minusta olisi vaan aika kurjaa, jos joutuisin odottelemaan vielä parisenkymmentä vuotta ja kokeilemaan sillä välin kaiken maailman psykopaatteja tai kärvistelemään yksin... Tietty vanhempana on kypsempi silti. En tosin halua naimisiin kenenkään kanssa ellen oo ehdottoman varma siitä hengenheimolaisuudesta. Kai noita maagisia tarinoita sitte on, ja vois kai ajatella niinkin, ettei mulle ois annettu suurta visiota ja toivetta jostain, jos ei mulle semmosta ihmistä olis! Pitäs vaan nyt rauhottua ja avata silmät. Kai se sieltä sitte tuloo.

huuhaamuumi kirjoitti:

No kiitos teille! Saitte sydämeni taas vähän värähtelemään toivosta. Minusta olisi vaan aika kurjaa, jos joutuisin odottelemaan vielä parisenkymmentä vuotta ja kokeilemaan sillä välin kaiken maailman psykopaatteja tai kärvistelemään yksin... Tietty vanhempana on kypsempi silti. En tosin halua naimisiin kenenkään kanssa ellen oo ehdottoman varma siitä hengenheimolaisuudesta. Kai noita maagisia tarinoita sitte on, ja vois kai ajatella niinkin, ettei mulle ois annettu suurta visiota ja toivetta jostain, jos ei mulle semmosta ihmistä olis! Pitäs vaan nyt rauhottua ja avata silmät. Kai se sieltä sitte tuloo.

Lue lisää

ja juuri silloin tuo ihminen ilmestyy. Itse olin lopen kyllästynyt kaksilahkeisiin ja päätin sisimmässäni, että nyt riittää, olen rauhassa yksin. Eipä mennyt kauaa kun tuon miehen kohtasin, ja se oli siinä. Nyt yli 20vuotta avioliittoa takana, kaikki yhä edelleen hyvin. Sielunkumppaneita on todella olemassa. Odotat vain rauhassa sitä oikeaa.

Niinpä se kävi mullekin. Maailman parasta elämää viettäneenä... Vuosiakin meni ensin joidenkin "heikkojen signaalien" vaikutuspiirissä, että jotain tulee tapahtumaan ja pelottikin. Mitä lie intuitiota. Ja sitten viimein se tapahtuikin ja se pelotti ja kummastutti, kuinka niin voi käydä. Kuinka niin kaksi eri maailmasta ja jopa eri ikäluokastakin voivat löytää toisensa tavalla, jota ei voi sanoin kuvata. Se vain tuntuu ja sen vain tietää heti, kun se tapahtuu. Nyt vain on sanoinkuvaamaton rauha, luottamus ja vahva tietoisuus siitä, että on koskettanut erikoisella tavalla, puhtaalla rakkaudella toisen ihmisen sisintä rikkomatta silti mitään ympäriltään.
On vain tunne, että tuossa edessäni, tuolla vain ajatuksen päässä on sielunsisareni, ystäväni lopun elämääni. Sisäinen voima, jonka siitä ajatuksesta saa, on suunnaton.
Ja siltikin kaikki muu maailma toimii ja pyörii ympärillämme edelleen samanlaisena .. särkymättä, rikkoutumatta. Eikö siinä olekin jotain suurta?!

ihanaa, kun tietää, että sielunkumppani tosiaankin on olemassa. Meillä kaikillahan on kuitenkin se oma kohtalon määräämä tie kuljettavana, ennen kuin olemme valmiit kohtaamaan sen oikean eikä sitä voi välttää. Löysin omani vuosi sitten, mutta elämäntilanteistamme johtuen en kuitenkaan saa häntä omakseni, mutta ystäviä voimme silti olla. Hän ei usko sielunkumppanuuteen samalla tavalla kuin minä, mutta on sanonut, että ei ole koskaan aikaisemmin tavannut ihmistä, jonka kanssa olisi niin samalla aaltopituudella kuin minun kanssani. Itse tiesin heti tavatessamme ja tutustuessamme, että tätä miestä olen odottanut koko elämäni. Toivossa on silti hyvä elää, ehkä joskus olemme yhdessä, vaikka se nyt näyttääkin epätodennäköiseltä.

Lellukka45 kirjoitti:

ihanaa, kun tietää, että sielunkumppani tosiaankin on olemassa. Meillä kaikillahan on kuitenkin se oma kohtalon määräämä tie kuljettavana, ennen kuin olemme valmiit kohtaamaan sen oikean eikä sitä voi välttää. Löysin omani vuosi sitten, mutta elämäntilanteistamme johtuen en kuitenkaan saa häntä omakseni, mutta ystäviä voimme silti olla. Hän ei usko sielunkumppanuuteen samalla tavalla kuin minä, mutta on sanonut, että ei ole koskaan aikaisemmin tavannut ihmistä, jonka kanssa olisi niin samalla aaltopituudella kuin minun kanssani. Itse tiesin heti tavatessamme ja tutustuessamme, että tätä miestä olen odottanut koko elämäni. Toivossa on silti hyvä elää, ehkä joskus olemme yhdessä, vaikka se nyt näyttääkin epätodennäköiseltä.

Lue lisää

Myönnän, että en ole koskaan seurustellut vain seurustelemisen vuoksi. En ole väkisin etsinyt itselleni poikaystävää, vaan olen ollut ennemmin yksin ja odotellut sitä oikeaa. Eikä se ole koskaan ollut minulle ongelma, sillä osaan pitää itsestäni huolta ja olen itsenäinen, tosin joskus sitä on tuntenut itsensä yksinäiseksi ja ihmiseksi, joka ei kelpaa kenellekään ja miettinyt, että mikä minussa ihan oikeasti on vikana.

Olen kuitenkin luottanut siihen, että minulle on olemassa jossain se henkilö, jota rakastan ja joka rakastaa minua ikuisesti.

Sitten lähdin reippain mielin Ranskaan töihin, koska halusin ylläpitää ranskan kielen taitoani. Se oli syyni lähteä sinne. Minulla ei ollut mitään aikomusta ihastua saatikka rakastua kehenkään.

Siinä sitten vaan kävi niin, että rakastuin. Välimatka on edelleen pitemmän puoleinen, sillä minä opiskelen Suomessa ja hän Ranskassa.

Mutta ehdottomasti on totta se, että "silloin kun sitä ei etsi, se tulee vastaan ja sen löytää". Olemme toisillemme ehdottomat sielunkumppanit, että itseäkin ihan hämmästyttää.

Meillä samankaltaisuudet (molemmat oinaita) vetivät puoleensa ja vetävät edelleen. On ihanaa olla sellaisen ihmisen kanssa joka ymmärtää, joka pitää samoista asioista, joka ajattelee samalla tavoin, ja jolla on samanlaiset arvot ja asenteet.

Jokaisella suhteella on tietysti omanlaiset asiat, mitkä tekevät suhteesta tärkeän ja sen päähenkilöistä sielunkumppanit.

Uskoin alusta lähtien, että joku jossainpäin maailmaa kuuluu minulle ja se päivä, 14.7., se hetki oli tarkoitettu minulle. Silloin tapasin oman sielunkumppanini.

Sanonkin sinulle, että usko siihen, ole kärsivällinen, äläkä turhaan etsi, sillä et sinä etsimällä sitä löydä! Se tulee aikanaan vastaan.

En voi muuta kuin ihmetellä, että niin moni tosiaan uskoo sielunkumppanin olemassaoloon - jo on vielä kohdannutkin sen!! Minulla vaihtelee tunnista toiseen suurin piirtein ajatukset. Välillä sitä mieltä, että se on höpöhöpöä, ei semmoista oo kaikille (just toi miesten ja naisten lukumäärän ero), välillä tuntuu siltä, että koska tunne/intuitio siitä on niin vahva, sellaisen on PAKKO olla mulle jossain. Luulen et homoille ja lesboille on sit omat oikeansa homojen ja lesbojen joukossa, onhan niitä onnellisia ja pysyviä homoseksuaalisiakin parisuhteita. Ja toisaalta on myös niitä, jotka menee luostariin tai jonnekin tai muuten vaan haluaa olla yksin, niille ei sit oo tarkotus ollakaan ketään.

Oon seurustellut yli 3 vuotta kai vaan siksi, kun ei ole ketään muutakaan. Tää ihminen on maailman kiltein ja kai paras mitä vois toivoa, mutten oo ikinä rakastunut tai ihastunut siihen, oon vaan yrittänyt. Kiintynyt olen ja välitän hänestä hirmuisesti, mutta mulla on just toi levottomuus mistä joku (en nyt tähän hätään muista nimimerkkiä) mainitsi, koko ajan odotan jotain, on toive muusta. Ennen kaikkea haluaisin että kaikki lähtis tutustumisesta ja molemminpuolisesta rakastumisesta. Usein tuo ihminen jonka kanssa olen tuntuu täysin vieraalta, jos ei nähdä vähään aikaan, mulla kestää aina sopeutua siihen. Se rakastaa mua hirmuisesti ja musta on sääli, kun en voi antaa samaa takas. Pystytään kyllä puhumaan tästä. OOn ajatellut jos tuo ihminen ois sitte se mun kohtalo, se pitäs vaan tajuta. Koska eihän mulla muuta valittamista oo suhteessa kuin se että mun syvä tunne puuttuu ja henkinen yhteys mun puolelta. Ja tiedän taas, että pystyn antamaan enemmän, pystyn rakastumaan ja rakastamaan syvästi.

Näyttää siltä, että Sen Oikean kohtaa siis vasta keski-iässä?! Pitäskö mun vielä kymmenisen vuotta odottaa... Aika surullista! Mutta oon nyt vähän pirteämpi ja toiveikkaampi kuitenkin! Pitäs vaan olla myös kärsivällinen.

Niin sitä jäin miettimään että missä niitä ihmisiä sitten kohtaisi. Joku sanoi mulle, että jos kyseessä on sielunkumppani, se toinen voi olla vaikka roskakuski, ei tarvitse olla yhteisiä juttuja. Minusta sielunkumppanuuden suuri osa taas on ne yhteiset jutut! Nykyiseni kanssa mulla ei hirveästi oo mitään yhteistä ja se häiritsee. Pidän itseäni taiteilijasieluna ja parhaimmat ystävät, sinänsä hengenheimolaiset esimerkiksi, olen löytänyt juuri eri taiteenalojen parista.

Tällä hetkellä on vaan vähän hankalaa tavata uusia ihmisiä kun elämässä on vaan työ, pitäisi hirveästi liikkua kai ihmisten ilmoilla ja varsinkin sellaisissa paikoissa, mitkä itseä kiinnostaa. Mutta silti epäilyttää, että näistä kaikista ihmismassoista joskus sattuisi törmäämään vain siihen yhteen, joka kolahtais... Neulan etsimistä heinäsuovasta!? Kohtalo apuun pliis!