Olemme keski-ikäinen pari. Ollaan oltu n.12 vuotta jollain tapaa yhdessä.
Jollain tapaa siinä mielessä, että molemmilla on omat asunnot, puolisolla pienempi minulla isompi.
Asumme pääasiassa minun luonani.
Puoliso on siivoushullu joka oikoo maton hapsuja jälkeeni, valittaa että taas hänen on imuroitava jos ulos lähtiessäni avaimeni jäävät esim. keittiön pöydälle ja puolikengillä varovasti harpon eteisestä keittiöön ne hakemaan lähtiessäni.
Asumme samassa rivitalossa. Hän käy asunnossaan lähinnä kuistilla tupakoimassa ja vaatteita vaihtamassa. Silti hän siivoaa sielläkin varmaan kerran päivässä ainakin jotain ja imuroi kerran pari viikossa.
Minun luonani hän imuroi ehkä kerran viikossa, joka kyllä riittää minulle kokonaisuutta silmällä pitäen.
Olen hiukan sillä kannalla, että hulluhan olisin jos vielä itse imuroisin viikoittain kaiken tämän päälle. Kyllä se minultakin onnistuu mutta en nyt ehkä ihan viikoittain mutta joka toinen olisi sopiva.
Puolisoni valittaa etten tee mitään. Hän kiertää asunnon läpi huoneittain ja petaa sängyn vaikka useamman kerran päivässä aina kun palaa asunnostaan tupakalta. Ruokakaupassa hän käy kuten minäkin, mutta jääkaapin sisällöstä hän ei tunnu koskaan olevan oikein jyvällä. Lähes viikoittain heittelen homeisia ruokia pois ja samalla yritän puoliääneen opiksi ihmetellä mikset ole tätäkään syönyt, kun olet jo uutta ostanut. Kuuroille korville on jo 12 vuotta mennyt
Itse hoidan meillä ruuanlaiton, astioiden päivittäisen tiskaamisen ja tiskikoneeseen asettelun. Jos puoliso itse tökkää jotain koneeseen, astiakoria vedetään juuri sen verran että vaikka koko astiasto laitetaan siihen etuosaan yhteen läjään mitään järkeä käyttämättä. Itse ne on korjattava että kone edes mahtuisi pyörimään.
Nyt jonkun aikaa työttömänä ollessani olen lakannut laittamasta hänelle ruokaa töistä palattuaan. Koska vastaus on aina ettei hänellä ole nälkä ja että hän on huonolla tuulella. Jonka jälkeen hän häipyy omaan kämppäänsä ja tulee joskus klo.19 aikoihin takaisin kiertäen asuntoni ja nostellen ja asetellen tavaroita joka huoneessa ja valittaen että taas tuli omassa asunnossa siivottua jne.
Molempien pyykin pesen itse, koska hän ei osaa kuulemma käyttää konetta. Jos puoliso sen tekisikin ei millään olisi mitään tolkkua värin eikä lämpötilan suhteen. Kaikki olisi lopulta samaa harmaata. Vielä 12 vuotta sitten hän vei äidilleen kaiken pyykkinsä pestäväksi. Ikänäni en ole edes työpaikalla nähnyt niin likaisia käsipyyhkeitä mitä hän tuo välillä kämpästään pestäväksi minulle.
Paitani silitän aina itse. Samoin verhot ja muut silitystä tarvitsevat. Hän ei ole muistaakseni koko aikana koskenut silitysrautaan eikä ompelukoneeseen. En sitä tosin ole edellyttänytkään. Itse osaan tarvittaessa sujuvasti ommella rikkinäisiä vaatteitani ja kerran tuli kavennettua hameen vyötäröäkin jotta juhliin päästiin.
Olen kuunnellut ärsyyntyneenä sitä narinaa miten hän joutuu täällä kaikki tekemään ja kuinka raskasta siivoaminen hänen mielestään on. Samalla voi vaan voimattomana seurata miten tietyt pakkoneuroosit vaikeuttavat hänen jokapäiväistä elämäänsä.
Sanotaan ettei toista ihmistä voi muuttaa. Se tuntuu pitävän paikkansa. Mikään ei tunnu muuttuvan. Vaikka yrittäisit mitä. Alkaa jo välillä itselläkin hämärtyä, missä mennään. Naimisiin ei kuulemma koskaan, tosin avoliitto sopii minulle yhtä hyvin.
Onko se aina näin vaikeaa vai ollaanko oltu liian kauan sinkkuina molemmat. Välistä vaan tuntuu, että avopuoliso syyttää turhaan ja että saisi olla tyytyväinen että on saanut miehen, joka edes yrittää hoitaa kotiaskareita.
Lisäksi ihmetyttää tuo oman asunnon puolelle pakeneminen päivittäin useammaksi tunniksi ”rauhoittumaan” kuten hän itse asian ilmaisee.
Jollain tapaa siinä mielessä, että molemmilla on omat asunnot, puolisolla pienempi minulla isompi.
Asumme pääasiassa minun luonani.
Puoliso on siivoushullu joka oikoo maton hapsuja jälkeeni, valittaa että taas hänen on imuroitava jos ulos lähtiessäni avaimeni jäävät esim. keittiön pöydälle ja puolikengillä varovasti harpon eteisestä keittiöön ne hakemaan lähtiessäni.
Asumme samassa rivitalossa. Hän käy asunnossaan lähinnä kuistilla tupakoimassa ja vaatteita vaihtamassa. Silti hän siivoaa sielläkin varmaan kerran päivässä ainakin jotain ja imuroi kerran pari viikossa.
Minun luonani hän imuroi ehkä kerran viikossa, joka kyllä riittää minulle kokonaisuutta silmällä pitäen.
Olen hiukan sillä kannalla, että hulluhan olisin jos vielä itse imuroisin viikoittain kaiken tämän päälle. Kyllä se minultakin onnistuu mutta en nyt ehkä ihan viikoittain mutta joka toinen olisi sopiva.
Puolisoni valittaa etten tee mitään. Hän kiertää asunnon läpi huoneittain ja petaa sängyn vaikka useamman kerran päivässä aina kun palaa asunnostaan tupakalta. Ruokakaupassa hän käy kuten minäkin, mutta jääkaapin sisällöstä hän ei tunnu koskaan olevan oikein jyvällä. Lähes viikoittain heittelen homeisia ruokia pois ja samalla yritän puoliääneen opiksi ihmetellä mikset ole tätäkään syönyt, kun olet jo uutta ostanut. Kuuroille korville on jo 12 vuotta mennyt
Itse hoidan meillä ruuanlaiton, astioiden päivittäisen tiskaamisen ja tiskikoneeseen asettelun. Jos puoliso itse tökkää jotain koneeseen, astiakoria vedetään juuri sen verran että vaikka koko astiasto laitetaan siihen etuosaan yhteen läjään mitään järkeä käyttämättä. Itse ne on korjattava että kone edes mahtuisi pyörimään.
Nyt jonkun aikaa työttömänä ollessani olen lakannut laittamasta hänelle ruokaa töistä palattuaan. Koska vastaus on aina ettei hänellä ole nälkä ja että hän on huonolla tuulella. Jonka jälkeen hän häipyy omaan kämppäänsä ja tulee joskus klo.19 aikoihin takaisin kiertäen asuntoni ja nostellen ja asetellen tavaroita joka huoneessa ja valittaen että taas tuli omassa asunnossa siivottua jne.
Molempien pyykin pesen itse, koska hän ei osaa kuulemma käyttää konetta. Jos puoliso sen tekisikin ei millään olisi mitään tolkkua värin eikä lämpötilan suhteen. Kaikki olisi lopulta samaa harmaata. Vielä 12 vuotta sitten hän vei äidilleen kaiken pyykkinsä pestäväksi. Ikänäni en ole edes työpaikalla nähnyt niin likaisia käsipyyhkeitä mitä hän tuo välillä kämpästään pestäväksi minulle.
Paitani silitän aina itse. Samoin verhot ja muut silitystä tarvitsevat. Hän ei ole muistaakseni koko aikana koskenut silitysrautaan eikä ompelukoneeseen. En sitä tosin ole edellyttänytkään. Itse osaan tarvittaessa sujuvasti ommella rikkinäisiä vaatteitani ja kerran tuli kavennettua hameen vyötäröäkin jotta juhliin päästiin.
Olen kuunnellut ärsyyntyneenä sitä narinaa miten hän joutuu täällä kaikki tekemään ja kuinka raskasta siivoaminen hänen mielestään on. Samalla voi vaan voimattomana seurata miten tietyt pakkoneuroosit vaikeuttavat hänen jokapäiväistä elämäänsä.
Sanotaan ettei toista ihmistä voi muuttaa. Se tuntuu pitävän paikkansa. Mikään ei tunnu muuttuvan. Vaikka yrittäisit mitä. Alkaa jo välillä itselläkin hämärtyä, missä mennään. Naimisiin ei kuulemma koskaan, tosin avoliitto sopii minulle yhtä hyvin.
Onko se aina näin vaikeaa vai ollaanko oltu liian kauan sinkkuina molemmat. Välistä vaan tuntuu, että avopuoliso syyttää turhaan ja että saisi olla tyytyväinen että on saanut miehen, joka edes yrittää hoitaa kotiaskareita.
Lisäksi ihmetyttää tuo oman asunnon puolelle pakeneminen päivittäin useammaksi tunniksi ”rauhoittumaan” kuten hän itse asian ilmaisee.
Vastaukset 4
Vanhimmat
On teillä aika ihmeelliset suhdekuviot. Ystäväsi ei ole tyytyväinen, kun hän koko ajan valittaa tai sitten se on hänen tapansa. Ei tuo oikein kuulosta avoliitoltakaan. Niin, kait hän sentään nukkuu luonasi?
Olen aina ihmetellyt sitä, että joku hankkii itselleen sopimattoman puolison, jota yrittää muuttaa sopivaksi. Eikö kannattaisi hankkia puoliso, joka sopii heti aluksi?
Hei,
kuulostaa himan siltä, että puolisosi täydentää tuolla aika järjettömältä kuulostavalta siivomaisellaan jotain muuta vajavaista elämänaluetta.
Jos näin olisi, mistähän tämä vajavainen elämänalue voisi löytyä?
Miten dorkan puolison voivat ihmiset hyväksyä.