Oisko kellään hyviä ideoita mitä tehdä, kun sinkkuelämä alkaa toden teolla ahdistaa? Kun tilanne on nyt se, että mittariin tulee 30 vee, ja olen edelleen sinkku. Nuorempana kuvittelin, että tässä iässä mulla ois jo mies ja lapsia, tai ainakin tulossa, ja olisin jo rakentamassa omaa pesää. Mutta ei, tämänhetkinen todellisuus ei vois kauempana noista mun nuoruudenajatuksista olla. Mun elämänarvoissa onnellinen ihmissuhde - parisuhde - ja lapset ja oma perhe on todella korkealla, ja mitä enempi ikää tulee, sitä suuremmaksi niiden merkitys käy. Tämänhetkinen elämäni ei toteuta näitä kyseisiä suuria elämänarvojani millään tavalla, ja sekös saa mielentilan seilaamaan masennuksen, väsymyksen ja mikä inhottavinta, joskus jopa katkeruuden ja epäonnistumisen tunteiden sekamelskassa. Hymykin tuntuu aina aika ajoin olevan vähän tiukassa, vaikka koetankin päivästä toiseen tsempata ja psyykata itteäni että jaksaisin iloita elämästä ja hymyillä. Mutta en vaan voi sille mitään, että elämän tarkoitus on viime aikoina ollu kyllä pahan kerran hukassa... Tiedän, että tärkeintä on se, että saan tehtyä itse itseni onnelliseksi ja sen olen tehnytkin, mutta totuus on, etten yksin voi itseäni enää tämän onnellisemmaksi tehdä. Jotta onneni ja yleinen tyytyväisyyteni elämään tästä vielä lisääntyisi, siihen tarvittaisiin toinen ihminen. Ei tekemään mua onnelliseksi, mutta täydentämään mun tämänhetkisen onnellisuuden. Enkä häpeä yhtään tunnustaa sitä, että tarvitsen toista ihmistä ja että tarvitsen miestä, en ole luotu elämään yksin. En myöskään tunne tarvetta piilotella sitä, että mulla on halu ja tarve pariutua ja lisääntyä ja rakentaa oma pesä. Jos en voi näitä tarpeita toteuttaa, se vaikuttaa väistämättä mielialaan ja laskee tyytyväisyyttä elämään.
Koska tiedän, että mulla on kohtalotovereita, niin mitä te teette kun iskee vastaavanlainen olotila? Terapia tietty ois yksi mahdollisuus, mutta ei sekään perimmäistä syytä valitettavasti korjaa... :( Ja onko ideoita siihen, miten sais pois mielestään sellaiset ajatukset, että on jotenkin epäonnistunut kun ei oo "päässy elämässä eteenpäin" tällä alueella, tai sellaiset pelkoajatukset, että "jäänkö mä todella yksin enkä saa ikinä omaa perhettä"? Ja muutenkin mua itteäni inhottaa, kun oon huomannu itsessäni silloin tällöin kateuden ja katkeruudenkin tunteita, ja sitten tulee noita masennuskausia aika ajoin (joita varmaan kyllä tulee suurimmalle osalle pakkosinkuista, mut silti). Kaikki hyvät ideat ja vinkit siihen, miten saisi oloaan rennommaksi ja ahdistusta vähenemään ovat tervetulleita! Haluaisin oikeasti nauttia elämästä, tää ikäkausihan pitäis olla ihmisen parasta aikaa! Mulle se ei vaan valitettavasti tällä hetkellä sitä ole, koska tää sinkkuahdistus tuntuu kyllä hitaasti uuvuttavan ja vievän voiton musta, enkä tiiä, kuinka kauan jaksan sitä vastaan vielä taistella...
Aurinkoista kevättä kaikille, kaikesta huolimatta!
Koska tiedän, että mulla on kohtalotovereita, niin mitä te teette kun iskee vastaavanlainen olotila? Terapia tietty ois yksi mahdollisuus, mutta ei sekään perimmäistä syytä valitettavasti korjaa... :( Ja onko ideoita siihen, miten sais pois mielestään sellaiset ajatukset, että on jotenkin epäonnistunut kun ei oo "päässy elämässä eteenpäin" tällä alueella, tai sellaiset pelkoajatukset, että "jäänkö mä todella yksin enkä saa ikinä omaa perhettä"? Ja muutenkin mua itteäni inhottaa, kun oon huomannu itsessäni silloin tällöin kateuden ja katkeruudenkin tunteita, ja sitten tulee noita masennuskausia aika ajoin (joita varmaan kyllä tulee suurimmalle osalle pakkosinkuista, mut silti). Kaikki hyvät ideat ja vinkit siihen, miten saisi oloaan rennommaksi ja ahdistusta vähenemään ovat tervetulleita! Haluaisin oikeasti nauttia elämästä, tää ikäkausihan pitäis olla ihmisen parasta aikaa! Mulle se ei vaan valitettavasti tällä hetkellä sitä ole, koska tää sinkkuahdistus tuntuu kyllä hitaasti uuvuttavan ja vievän voiton musta, enkä tiiä, kuinka kauan jaksan sitä vastaan vielä taistella...
Aurinkoista kevättä kaikille, kaikesta huolimatta!
Vastaukset 12
Vanhimmat
mutta nyt jo helpottaa
Yleensä tälläisissä "kriisi/masennus" tai mikäpä lieneekään epätoivon tilassa,johtui se sitten kuten sinulla tunne-elämästä, tai toisissa tapauksissa sairaudesta , helpottaa pirusti kun saa keskustella kohtalotovereiden kanssa.
Pahintahan on se tunne että on todella ainutlaatuisen yksin ongelmansa kanssa. Kuten jaettu ilo on jaettu tuskakin jotenkin helpompaa.
Eli itseasiassa just se että kirjoittelet tänne on sitä keinoa tilanteeseen jota haet..
Toisekseen: 30 vee ei ole mikään ikä vielä, omassa lähipiirissa "ikisinkkuneito" meni naimisiin 40 vuotiaana. Siihen asti kesti kun se oikea marssi eteen. Annan neuvoksi että älä katkeroidu vaan humputtele ja harrasta, kyllä se sulho sieltä vielä löytyy. Ajattele silleen,että etpähän ole tässä ns. yksinhuoltaja-äiteekaartissa ,jossa katkeruus on ihan todellista joillakin, kun ei enää miltään tyhjältä pöydältä voi lähteä liikkeelle. ( ja yksinhuoltaja ei nyt sitten vedä hernettä nokkaan pls).
sieltä saan itse lohdutusta sinkkuuteeni... esimerkiksi, kivoja hitaita sylitansseja poski poskea vasten...ja taas jaksaa... ehkä se oma kulta, sieltä vielä joskus löytyy ?
Jos et osaa tanssia, aloita tanssikursilla niin
minä tein.
Hei vaan,
Kylläpä tosiaan melkein lohduttaa, että joku tässä maailmassa ajattelee kuten minäkin:)Itsekin olen ns. pakkosinkku ja ikää on 31-vuotta. Välillä tuntuu ettei tässä elämässä ole mitään mieltä, eikä sitä elämäntarkoitusta meinaa nähdä. Joskus tosiaan masentaa.. mutta onneksi tulee aina niitä iloisempiakin ajanjaksoja kuten tämä kevät:)
Tuossa joku sua jo vähän neuvoikin, että humputtele vielä kuin voit. Olen tässä kevään korvalla huomannu, että välillä vauhdikkaankin elämän viettäminen saa taas hymyn huulille ja aurinko paistaa. Ehkä sitä onkin ollut jotenkin kaavoihinsa kangistunut ja näkee elämästään vain tietyn osan.
En kyllä väitä, että tuo hauskanpitäminen toisi tähän olotilaan mitään pysyvää parannusta, ei edes mielialalle.. mutta kyllä se elämän vähän helpommaksi tekee. Itsekin sen tiedän, että "parantuminen" tapahtuu vasta oman perheen löydettyäni:) ..siihen asti täytyy yrittää tehdä elämästä ihan siedettävää:)
Joo-o, sama juttu. Edellisestä parisuhteesta jo 7 vuotta. Se oli ihme kaukosuhde, nähtiin 4 vuoden ajan noin joka toinen vkonloppu. Sitten sekin loppui, mies löysi toisen. Sen jälkeen en ole löytänyt ketään. En ole ravintoloissa juoksija, vaan koti-ihminen, ja vaikea edes kuvitella, missä sen miehen tapaisin. Kun en kerran käy missään. Ovelta sen pitäisi tulla mut hakemaan. Ulkonäkö tai muu ei ole ongelma, olen akateemisesti koulutettu, missimittainen ja usein kauniiksi kehuttu nainen. Mutta tällainen "nyhjääjä", en mikään bilettäjä enkä miesteniskijä. Varmasti ikuisesti yksin. Lapsentekoikä alkaa jo olla ohi, pitänee alkaa tehdä surutyötä sen suhteen... :(
vaikkei saisi, ihan samanlaisia fiiliksiä itsellä, jotenkin aika on vaan mennyt intin ja 30-kympin välillä huomaamattomasti ohitse, suhteita ja tutustumisia ollut silloin tällöin, kaikki on kuitenkin ollut jotenkin kaukosuhteita jopa sen "naapurissa" asuvan ihastuksen kanssa johon olisi voinut panostaa kaikki paukut vaan märjiksi jäi nekin..=)
Ehkä olen jotenkin "luovuttanutkin" vanhoilla päivilläni, katsotaan mitä eteen tulee ja näkeekö niitä kukkamekkoisia lapsia kurahaalareissaan joskus, vaikea ajatella unelmia ja haaveita eteenpäin kun kuiteskin haluaisi ne toteuttaa jonkun toisen kanssa, nyt se arki menee itseään toistaen..!!
"Lapsentekoikä alkaa jo olla ohi, pitänee alkaa tehdä surutyötä sen suhteen... :("
Mitä? Hä? Jaa???
Olen saman ikäinen nainen eikä lapsentekoikä vielä tietääkseni ole ohi. Tai tietysti joillain se päättyy aiemmin kuin toisilla, mutta mm. isoäitini sai 1. lapsensa 39-vuotiaana ja kaikkiaan sitten 3 lasta. Toinenkin isoäiti sai viimeiset lapsensa reilusti yli 40-vuotiaana, että kyllä tässä geenien puolesta pitäisi vielä olla 10 vuotta aikaa...
Muutenkaan nykyinen sinkkustatukseni ei ahdista mitenkään, päin vastoin: viimeisin seurustelu päättyi kuukausi sitten, ja sen jälkeen on ollut taas niin vapautunut olo. Ja huom: tämä ei tarkoita, että viettäisin mitään sex and the city -sinkkuelämää - en tosiaan. Vaan kiva omistautua harrastuksille, kavereille jne.
"Lapsentekoikä alkaa jo olla ohi, pitänee alkaa tehdä surutyötä sen suhteen... :("
Hei nainen, sähän olet laskujeni mukaan vasta 32-vuotias, joten lapsentekoiässä olet lähes parhaimmillasi!! Naisen hedelmällisyys alkaa heiketä nopeammin vasta 35. ikävuoden jälkeen, mutta jos ittestään pitää huolta niin neljäänkymppiin on varsin mainiosti aikaa. Saihan esim. Erja Häkkinenkin lapsensa vasta 39- ja 43 -vuotiaana, ja terveitä tais olla molemmat. Että mikään ei oo ohi menny vielä, ei todellakaan!
Joo, tutulta kuulostaa!
Oli kuin omasta kynästäni kirjoituksesi ja myös muut tässä ketjussa olevat tekstit. Syyllisyyttä tunnen erityisesti siitä, että aina vain on vaikeampaa olla onnellinen toisten puolesta, joilla hää- ja vauvauutisia.
Lapseton loppuelämä hirvittää ainakin tällä hetkellä. Sitä yrittää pitää negatiiviset ajatukset kurissa ja tekohengittää toivon näkökulmaa. Joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin.
Tämä synergia muiden vp:jen (vanhojen piikojen) kesken kyllä auttaa, koska ei tunne olevansa niin kummajainen ja ainoa koko maailmankaikkeudessa sinkkuutensa kanssa.
Teille kaikille voimia toivotellen, TytsäTätsä
Huoh, ihanaa että teitä on muitakin tässä jamassa. Ikää 30v, edellinen pitkä suhde melkein 3v sitten. Siinä välissä lukuisia merkityksettömiä treffejä ja max muutaman kk tapailua. Välillä tuntuu että oon ihan hullu. Mikä lopulta tekisi onnelliseksi? Enkö kelpaa loppupeleissä kenellekään? Pitäisikö pakastaa munasoluja ennenkun ne kuluvat loppuun? Adoptoida lapsi? Luovuttaa? Ryhtyä suvun vanhaksi piiaksi? Katkeroitua?
Enkä jaksa enää keksiä uusia harrastuksia tai tapailla perheellisiä kavereita sillon kun niille sopii, kun mullahan nyt on aina aikaa.. Baarit todella Boring! Nettiäkin kokeiltu.
Ihanaa että aurinko paistaa ja on lämmintä. Kyl tää tästä taas pikkuhiljaa..
Ei tuo ole vielä ikä eikä mikään. Moni sälli alkaa vasta miettiä vakiintumista kolmenkympin jälkeen, ja senikäisiä uroksia kulkee Suomessa vapaana jumalaton lauma.
Tuntemattomissa 30 naisissa ensimmäinen dilemma on ettei niistä tiedä onko ne vapaita vai varattuja. Toinen pulma on siinä, ettei tiedä onko ne ihan pirskatin kranttuja kun niillä ei ole miestä. Eli onko niillä rima yläilmoissa, uskaltaako tulla juttelemaan?. Monet vapaat 30 naiset ovat ns. tasokkaita, ja ainakaan minulla ei (aina) oma taso riitä.
Yritän monesti ulkona käydessä viihdyttää myös varttuneempia tavisnaisia jutuillani, mutta pyyhkeitä tulee aina. Huvittavinta on että meikäläistä syytetään aina ensimmäiseksi iskemisen yrittämisestä ja kuvitellaan kauheaksi pelimieheksi, vaikka asia ei niin todellakaan ole. Tuntuu vähän siltä, että 30 tavallisten naisten suurin ongelma on heikko itsetunto. Ns. rotunaisiin ja nuoriin pimatsuihin on paljon helpompi tutustua kuin Teihin.
Ainoa neuvo mitä Teille osaan antaa on että pyrkisitte hollilla ollessanne käyttäytymään kuin fiksut aikuiset käyttäytyvät. Miehen kanssa voi keskustella asioista ilman että vedetään heti ihan jumalattoman pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ja ennen kaikkea, antakaa ymmärtää vaikka ette ymmärtäisikään antaa.
Nyt voin kyllä sanoa että ymmärrän sinua täysin! Oon 31v. sinkku nainen ja nyt on se kauhea masennus päällä. Olen itkenyt koko viikonlopun yksinäisyyttä, toisen ihmisen kaipuuta. Pahin aika minulle on kevät, kun luonto herää henkiin, ihmiset liikkuvat pareittain rakastuneina ja minä olen yksin, niin saamarin yksin! Ei jää ulkonäöstä kiinni, en vain ole löytänyt sitä sielunkumppania tai ihmistä jolla on samat arvot elämässä tärkeitä.
Myönnän, olen katkera paska! Tunnen itseni huonoksi, epäonnistuneeksi, vajaavaiseksi ihmiseksi.
Minua helpottaa se kun saan itkeä vollottaa omaa kurjuuttani, märehtiä itsesäälissä, itkeä itseni niin väsyneeksi ja veteläksi että todella tunnen olevani pohjalla. Kun tämä kamala aallonpohja on mennyt ohi, tuntuu pienikin onnen murunen suuremmoiselta, tiedän sen jo valmiiksi ja se on ainut kantava voima tässä ahdistuksessa.