Kelailin tuossa keskusteluja lukiessani, miten omassa elämässäni on nuo anoppi-miniä suhteet onnistuneet.
Huomasin, että oma äitini, jolla on 8 lasta, poikia ja tyttöjä, on ollut aina erinomaisen hyvissä väleissä sekä miniöiden että vävyjen kanssa ja lämpimät tunteet on olleet molemminpuolisia.
Itse olen ollut elämäni varrella miniäehdokkaana viidelle eri anoppikokelaalle ja kenenkään kanssa ei ole tarvinnut riidellä, ei alistua ei arvostella aikä kilpailla.
Yksi heistä on jo valitettavasti kuollut, mutta nämä muut ovat edelleenkin hyviä tuttaviani.
Nykyistä anoppiani voin sanoa jopa ystäväkseni.
Olen myös kokenut sen toisen puolen, eli ollut anoppikokelaana kahdelle eri miniäehdokkaalle. Ensimmäisen kanssa olimme vuosia ystäviä, mutta sitten tapahtui jotain minusta riippumatonta joka rikkoi välimme. Pojan kanssa hän seurusteli senkin jälkeen.
Nyt minulla on se vakituinen miniä, jonka kanssa olimme hyvää pataa siihen saakka että he menivät naimisiin.
Sen jälkeen tuli kova komento anopille. Jos aion mennä kylään, on sovittava edeltäkäsin aika. Enää ei siis voi mennä poikansakaan luo vierailulle ilman ajanvarasuta vaikka asumme tässä lähekkäin.
Monenlaista pientä ongelmaa on syntynyt ja muutama suurempi yhteenottokin on ollut aivan mitättömistä asioista joita kenen tahansa muun ihmisen kanssa ei voisi ongelmiksi rakentaa.
Nyt kun olen myös mummu heidän suloiselle lapselleen, olisin niin mielelläni mukana jollain tavalla heidän elämässään, mutta se rajoitetaan minulta minimiin.
Sain vauvan syliini vasta kun miniäni vanhemmat ja ystävät olivat ensin sen ilon saaneet kokea.
Poikani on minun ainoa lapseni ja näinollen lapsenlapsi on jotain käsittämättömän tärkeää ja arvokasta ja ihmeellistä. Rakkainta mitä elämäsäni voi olla.
Olen masentunut ja tuskainen kun en saa kuulla hänestä edes viikottain saatika nähdä häntä.
Soitot on rajoitettu ja he itse eivät soita kuulumisiaan minulle. Paitsi tietysti jos jotain kamalaa on tapahtunut ja riitelevät keskenään. Silloin miniä ottaa minuun yhteyttä ja arvostelee sekä minua kasvattajana että poikaani aviomiehenä. Mielettömän raskasta näin vanhemmalla iällä kuulla vain ne negatiiviset uutiset ja olla sitten aina huolissaan mitä siellä tapahtuu.
Olen jutellut asioista poikani anopin kanssa ja hän kertoi, että tyttärensä on nähnyt nonesti sen, miten hän itse on miniöidensä kanssa riidellyt. Heillä ei kuulemma ole ollut hyviä väleä koskaan, tai ovat nykyisin aika neutraalit, että ei juuri lämpöä mutta ei suurempia riitojakaan.
Itse olen saanut erilaisen mallin ja mielelläni noudattaisin niitä, eli haluaisin olla miniäni kanssa sopuisa ja jopa ystävä ja jakaa heidän perheessään myös ne iloiset asiat.
Luuln aikoinani, että saisin poikani lisäksi myös tyttären kun he menivät naimisiin, mutta kävikin niin, että menetin poikanikin ja samalla lapsenlapseni jota olin kaivannut jo vuosia.
Päivittäin itken ja suren tätä tilannetta, mutta kun olen nähnyt mitä minun seurani aiheuttaa miniälleni, en ole uskaltanut tuppautua ja olen luovuttanut. Enkä halua missään tapauksessa aiheuttaa erimielisyyttä poikani perheessä menemällä vaatimaan oikeuksiani poikaani ja lapsenlapseeni. Kai minulla kuitenkin sellaisia olisi äitinä ja mummuna. Kai minulla olisi oikeus vaalia niitä ihmissuhteita, jotka ovat elämässäni tärkeimmät.
En ymmärrä sitä ajattelua, että kun poikalapsi avioituu, hänen on katkaistava kaikki siteet kotiinsa ja ennenkaikkea äitiinsä. Enkä ymmärrä sitäkään, että lapsenlapsella ei olisi oikeutta tutustua omaan mummuunsa ja saada häneltä se rakkaus mitä vain mummu voi antaa.
Omassa elämässäni olen kokenut nuo ihmissuhteet erinomaisen tärkeiksi ja haluaisin jatkaa sitä myös tulevan sukupolven kanssa.
Mitä minun olisi tehtävä, että tekisin oikein äitinä, anoppina ja mummuna ? Ja että saisin sen, mihin katson olevani oikeutettu.
On surullista ajtella, että minun kuoltua, poikani joutuu kantamaan syllisyyttä siitä, että meillä ei ollut yhteyttä ja lapsenlapseni suree sitä, ettei hän saanut tutustua omaan mummuunsa.
Ajatus siitä särkee sydämeni.
Huomasin, että oma äitini, jolla on 8 lasta, poikia ja tyttöjä, on ollut aina erinomaisen hyvissä väleissä sekä miniöiden että vävyjen kanssa ja lämpimät tunteet on olleet molemminpuolisia.
Itse olen ollut elämäni varrella miniäehdokkaana viidelle eri anoppikokelaalle ja kenenkään kanssa ei ole tarvinnut riidellä, ei alistua ei arvostella aikä kilpailla.
Yksi heistä on jo valitettavasti kuollut, mutta nämä muut ovat edelleenkin hyviä tuttaviani.
Nykyistä anoppiani voin sanoa jopa ystäväkseni.
Olen myös kokenut sen toisen puolen, eli ollut anoppikokelaana kahdelle eri miniäehdokkaalle. Ensimmäisen kanssa olimme vuosia ystäviä, mutta sitten tapahtui jotain minusta riippumatonta joka rikkoi välimme. Pojan kanssa hän seurusteli senkin jälkeen.
Nyt minulla on se vakituinen miniä, jonka kanssa olimme hyvää pataa siihen saakka että he menivät naimisiin.
Sen jälkeen tuli kova komento anopille. Jos aion mennä kylään, on sovittava edeltäkäsin aika. Enää ei siis voi mennä poikansakaan luo vierailulle ilman ajanvarasuta vaikka asumme tässä lähekkäin.
Monenlaista pientä ongelmaa on syntynyt ja muutama suurempi yhteenottokin on ollut aivan mitättömistä asioista joita kenen tahansa muun ihmisen kanssa ei voisi ongelmiksi rakentaa.
Nyt kun olen myös mummu heidän suloiselle lapselleen, olisin niin mielelläni mukana jollain tavalla heidän elämässään, mutta se rajoitetaan minulta minimiin.
Sain vauvan syliini vasta kun miniäni vanhemmat ja ystävät olivat ensin sen ilon saaneet kokea.
Poikani on minun ainoa lapseni ja näinollen lapsenlapsi on jotain käsittämättömän tärkeää ja arvokasta ja ihmeellistä. Rakkainta mitä elämäsäni voi olla.
Olen masentunut ja tuskainen kun en saa kuulla hänestä edes viikottain saatika nähdä häntä.
Soitot on rajoitettu ja he itse eivät soita kuulumisiaan minulle. Paitsi tietysti jos jotain kamalaa on tapahtunut ja riitelevät keskenään. Silloin miniä ottaa minuun yhteyttä ja arvostelee sekä minua kasvattajana että poikaani aviomiehenä. Mielettömän raskasta näin vanhemmalla iällä kuulla vain ne negatiiviset uutiset ja olla sitten aina huolissaan mitä siellä tapahtuu.
Olen jutellut asioista poikani anopin kanssa ja hän kertoi, että tyttärensä on nähnyt nonesti sen, miten hän itse on miniöidensä kanssa riidellyt. Heillä ei kuulemma ole ollut hyviä väleä koskaan, tai ovat nykyisin aika neutraalit, että ei juuri lämpöä mutta ei suurempia riitojakaan.
Itse olen saanut erilaisen mallin ja mielelläni noudattaisin niitä, eli haluaisin olla miniäni kanssa sopuisa ja jopa ystävä ja jakaa heidän perheessään myös ne iloiset asiat.
Luuln aikoinani, että saisin poikani lisäksi myös tyttären kun he menivät naimisiin, mutta kävikin niin, että menetin poikanikin ja samalla lapsenlapseni jota olin kaivannut jo vuosia.
Päivittäin itken ja suren tätä tilannetta, mutta kun olen nähnyt mitä minun seurani aiheuttaa miniälleni, en ole uskaltanut tuppautua ja olen luovuttanut. Enkä halua missään tapauksessa aiheuttaa erimielisyyttä poikani perheessä menemällä vaatimaan oikeuksiani poikaani ja lapsenlapseeni. Kai minulla kuitenkin sellaisia olisi äitinä ja mummuna. Kai minulla olisi oikeus vaalia niitä ihmissuhteita, jotka ovat elämässäni tärkeimmät.
En ymmärrä sitä ajattelua, että kun poikalapsi avioituu, hänen on katkaistava kaikki siteet kotiinsa ja ennenkaikkea äitiinsä. Enkä ymmärrä sitäkään, että lapsenlapsella ei olisi oikeutta tutustua omaan mummuunsa ja saada häneltä se rakkaus mitä vain mummu voi antaa.
Omassa elämässäni olen kokenut nuo ihmissuhteet erinomaisen tärkeiksi ja haluaisin jatkaa sitä myös tulevan sukupolven kanssa.
Mitä minun olisi tehtävä, että tekisin oikein äitinä, anoppina ja mummuna ? Ja että saisin sen, mihin katson olevani oikeutettu.
On surullista ajtella, että minun kuoltua, poikani joutuu kantamaan syllisyyttä siitä, että meillä ei ollut yhteyttä ja lapsenlapseni suree sitä, ettei hän saanut tutustua omaan mummuunsa.
Ajatus siitä särkee sydämeni.
Vastaukset 140
Vanhimmat
Haluaisitko hiukan kertoa tarkemmin:
Mitkä olivat nuo "minusta riippumattomat syyt", jotka katkaisivat suhteesi ensimmäiseen miniäkokelaaseen?
Entä mitä tapahtui, kun poikasi meni naimisiin? Mitä silloin tapahtui, kun komento muuttui? Oliko silloinkin kyseessä Sinusta riippumaton syy?
Entä mihin Sinä katsot olevasi oikeutettu?
Nuo syyt eivät katkaisseet meidän suhdetta vaan saivat aikaan sitä repivää eripuraa ja ne syyt liittyvät rahaan ja omaisuuteen.
Eli hän käytti minun autoani, tankkasi minun kortillani jne. ja sitä en voinut hyväksyä. Olin antanut autoni ja huoltamon kortin pojalleni ja hän oli ottanut ne häneltä omaan käyttöön silloin kun poika oli matkoilla.
Monta muutakin asiaa ilmeni kun tuota aloin selvitellä nutta tuokin jo riitti. Eli katsoin, että hän oli aika röyhkeä hyväksikäyttäjä kun itse olin hyväuskoinen ja liian kiltti hölmö.
Kun poikani meni naimisiin, vietimme upeat ihanan ikimuistoiset häät.
Häiden jälkeen miniäni käytös muuttui torjuvaksi minua kohtaan ja enemmän määräileväksi miestään kohtaan.
Enää mikään minun sanomani tai tekemäni palvelus ei ollut kiitoksen arvoinen vaan tunkeilua ja pikkuhiljaa minun oli vetäydyttyvä syrjään jotta säästyttäisiin riidoilta.
En osaa sanoa tapahtuiko siinä mitään sen kummempaa, hänen suhtautumisensa minuun vain jotenkin viileni. Ehkäpä hän tarkoituksella halusi ottaa etäisyyttä ja kyllähän hän sanoikin, että he ovat nyt perhe kun ovat naimisissa ja minä en enää kuulu poikani perheeseen.
Mielestäni ne olivat minusta riippumattomia syitä ainakin siinä mielessä, että en niitä itse aiheuttanut muutoin kuin pelkällä olemassaolollani.
Koskaan en ole näyttänyt miniälleni mitenkään hapanta naamaa enkä arvostellut hänen tekemisiään ja valintojaan missään suhteessa.
Ja KOSKAAN en ole puhunut pojallenmi mitään pahaa hänen vaimostaan, enkä aio sitä tehdä tulipa tässä tapahtumaan mitä tahansa.
Ja miksi sen tekisinkään, minä kuitenkin pidän miniästäni ja ihailen häntä äitinä ja ihmisenä muutoin, mutta en ymmärrä enää hänen suhtautumistaan minuun ja minun sukuuni.
Hän ei nimittäin halunnut kutsua ketään sukuuni kuuluvaa häihinsä eikä hän ole koskaan halunnut heihin kehenkään tutustua saatika edes heitä tavata.
Itse olen tutustunut hänen vanhempiinsa jo ennen häitä ja samoin hänen sisaruksiinsa ja heidän perheisiin.
Olen sitä mieltä että kun kaksi ihmistä menee yhteen, heidän sukunsa vain kasvaa eikä suinkaan niin, että toisen suku katoaa lähipiiristä kokonaan.
Selvensikö
En kysynyt kysymyksiä itseni vaan Sinun takiasi. Kun luin ensimmäistä viestiäsi, näin vain syytöksiä toisia kohtaan. Siksi kysyin tarkennuksia.
Yleensä ihmissuhteissa on kaksi osapuolta ja ongelmien ilmetessä molempien tulisi katsoa myös peiliin.
Jos Sinulla on molemmat miniäsuhteet menneet mutkalle, kannattaa varmasti pohtia syitä, ei syyllisiä. Jotain on mennyt vikaan vuorovaikutuksessa ja todennäköisesti molempien käyttäytymisessä on jotain, joka aiheuttaa riidat.
En oikein jaksa uskoa, että kenelläkään on olemassa sellaista perussääntöä, että naimisiin mennessä välit vanhempiin vaan periaatteessa pannaan poikki. Todennäköisempää on, että olet tietämättäsi tehnyt jotain, joka on aiheuttanut poikasi ja miniäsi etääntymisen.
Niinpä rakentavampaa, kuin syyllisten etsiminen, olisikin keskustella asiasta avoimesti ja syyttämättä. Ja kysyä vaikka miniältä suoraan, miksi tilanne on mennyt sellaiseksi kuin se on mennyt. Kuuntele tarkkaan, äläkä välittömästi asetu puolustuskannalle. Saatat löytää yllättäviä ja yksinkertaisiakin ratkaisuja ongelmaasi. Ja samalla saattaa myös miniäsi ja poikasi huomata, kuinka ankarasti ovat Sinua kohdelleet.
Tämä saman kommentin voisin laittaa jokaiselle anopistaan tai miniästään tällä palstalla valittavalle, eli en kohdistanut sitä välttämättä vain Sinulle.
Lämmöllä Tiittiäinen
Nyt alan tajuta mistä voi johtua ne ongelmat joita meillä miniäni kanssa joskus on. Eihän minua voi ollenkaan ymmärtää oikein. Löysit vain pelkkiä syytöksiä viestiketjun aloitavasta jutustani ja itse vaikka luen sen kuinka moneen kertaan en löydä niitä yhtään, en ainoatakaan.
Voisitko ystävällisesti valaista minua ja kertoa mistä ne löytyy.
1. Olisikohan opittua (syyllinen miniän äiti?)
2. kenenkään kanssa ei ole tarvinnut riidellä, ei alistua ei arvostella aikä kilpailla. (eli tällaistako se on miniöitten kanssa?
3. sitten tapahtui jotain minusta riippumatonta 4. Sen jälkeen tuli kova komento anopille.
5. Jos aion mennä kylään, on sovittava edeltäkäsin aika.
6. Enää ei siis voi mennä poikansakaan luo vierailulle ilman ajanvarasuta vaikka asumme tässä lähekkäin.
7.- 10 Monenlaista pientä ongelmaa on syntynyt ja muutama suurempi yhteenottokin on ollut aivan mitättömistä asioista joita kenen tahansa muun ihmisen kanssa ei voisi ongelmiksi rakentaa.
11. olisin niin mielelläni mukana jollain tavalla heidän elämässään, mutta se rajoitetaan minulta minimiin.
12. Sain vauvan syliini vasta kun miniäni vanhemmat ja ystävät olivat ensin sen ilon saaneet kokea.
13. Soitot on rajoitettu
14. he itse eivät soita kuulumisiaan minulle. 15. Paitsi tietysti jos jotain kamalaa on tapahtunut ja riitelevät keskenään.
16. Silloin miniä ottaa minuun yhteyttä ja arvostelee sekä minua kasvattajana että poikaani aviomiehenä.
17. miten hän itse on miniöidensä kanssa riidellyt. Heillä ei kuulemma ole ollut hyviä väleä koskaan,
18. kävikin niin, että menetin poikanikin
19. ja samalla lapsenlapseni jota olin kaivannut jo vuosia.
20. En ymmärrä sitä ajattelua, että kun poikalapsi avioituu, hänen on katkaistava kaikki siteet kotiinsa ja ennenkaikkea äitiinsä.
21. Enkä ymmärrä sitäkään, että lapsenlapsella ei olisi oikeutta tutustua omaan mummuunsa ja saada häneltä se rakkaus mitä vain mummu voi antaa.
Sekosinko jo laskuissani. Minä kuitenkin tulkitsin nämä kaikki syytöksiksi ja syyllisten etsimiseksi.
Kun taas puhuit itsestäsi, kerroit kymmenen hyvää ja kaksitoista kaunista (älä pyydä minua luettelemaan niitä, vaan katso tekstitstäsi, kuinka Sinulla on vain hyviä ominaisuuksia ja tarkoituksia) ja myös sen, että kaikki on tapahtunut Sinusta riippumatta.
Eli jollei tämä kommenttini mitään muuta saisi Sinua huomaamaankaan, huomaa edes se, että me ihmiset voimme todellakin tulkita toisiamme hyvin monella eri tavalla.
Ja jos vielä kerron Sinulle sen, että täällä päässä ei ole mikään anoppiinsa katkeroitunut miniä, vaan sekä anoppiaan että entisiä anoppikokelaitaan syvästi arvostava ja rakastava nainen, saanet käsityksen siitä, etten minä tässä mitään kokemaani vääryyttä ole kostamassa. Vaan ihan tosissani yritän kommentoida vain lukemaani.
Hyvää jatkoa, Sinulle.
Tuohan kuulosta ihan hirveätälä jos tuon noin ottaa. Että lähes jokainen lauseeni on syytös !! Ja tietysti miniää tai hänen äitiään (kenestä kovasti myös pidän) kohtaan.
Apua, ei ollenkaan ollut tarkoitus siinä hengessä sitä kirjoittaa.
Otsikkoa kirjoittaessani ajattelin omaa äitiäni ja hänen äitiään ja meidän saamiamme esimerkkejä ja vaikutteita heistä.
Olen näemmä vaikeaselkoinen, siitä ne ongelmat varmasti johtuukin :(
Ajatukseni oli alunperin vain tuoda esille se mitä olen kokenut anopin ja mummun roolissa. Ja jokainen ymmärtää sen, että nämäkaikki kirjoittamani on YKSIN MINUN ajatuksiani ja näkemyksiäni, minun kokemaani.
Kun meitä anoppeja niin kovasti morkataan, halusin tuoda esille omat kokemukseni, että kyllä miniätkin jotain osaavat kun hallitsemisesta on kyse.
Ja itse olen sellainen lepsu, että en kai vain ole osannut anoppieni kanssa riidellä.
Olen ilomielin ottanut heiltä neuvojakin vastaan enkä ole edes ymmärtänyt että niistä pitäisi loukkaantua.
Ja minulle on jo pienestä asti opetettu että vanhempia ihmisiä on kunnioitettava.
Ja yksinkertaisesti he ovat olleet kivoja.
En väitäkkään että kaikki ne positiiviset kokemuksen miniänä olosta olisivat minun ansiotani. Olin vain toisena osapuolena.
Mutta ihan totta, ei noita kaikkia mainitemiasi kohtia voi mitenkään kuitenkaan syytöksinä ottaa, toteamuksina vallitsevasta tilanteesta, ei ne ketään syytä.
He, tässä me kasvetaan ja viisastutaan kokoajan kun on opittu keskustelemaan....
kiitos kommenteista
ja helteistä kesää sinulle !
Sinä puhut oikeuksista ja hallitsemisesta. Ne ovat aika vahvoja sanoja kuvaamaan vallitsevaa tilannettanne.
Mitä jos lähtisit siitä, että sinulla ei ole mitään oikeuksia poikaasi eikä lapsenlapseesi? Ja kun ymmärrät, että sinulla ei ole oikeuksia, niin ymmärrät, että sinulta ei ole kukaan niitä pois ottanutkaan.
Miniäsi hallitsee omaa elämäänsä, mutta ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Kyllä miniällä on oikeus yksityisyyteen ja omaan perhe-elämäänsä niin kuin meillä kaikilla pitäisi olla.
Pidät niin monia asioita itsestäänselvyyksinä, koska ne ovat aina olleet niin. Sinä et selvästikään kunnioita poikasi perhe-elämää, vaan tahtoisit muokata sitä.
Korostat turhaan myös asemaasi tai tärkeyttäsi lapsenlapsesi ja poikasi elämässä. Mummon tärkeys lapsen elämässä syntyy lämpimästä suhteesta, ei pelkästä mummon olemassaolosta. Turha maalailla synkkiä pilviä poikasi tai lapsenlapsesi tulevaisuuteen, sillä heistä voi tulla onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä, vaikka et olisikaan heidän kanssaan jatkuvasti tekemisissä, tai juuri sen vuoksi.
Huolettomasti olet kuitannut jokaisen viestin, jossa olisi ollut sinulle paljon ajattelemisen aihetta. Miksi? Oletko aina vain sitä mieltä, että sinulla olisi paljonkin annettavaa muille, mutta kenelläkään ei sinulle?
Miniäsi on ilman muuta törppö soittaessaan sinulle ja arvostellessaan kasvatustasi. Riita sinänsä ei avioliitossa niin harvinaista ole, että kannattaisi olla asiasta sen enempää huolissaan.
Malliteoriasi on hakuammuntaa, eikä sen avulla voi selittää miniän käytöstä. Sen avulla voi kyllä tehokkaasti väistää vastuunsa, olla huomaamatta tekojensa seurauksia ja selittää seuraukset joksikin opituksi käyttäytymismalliksi. Tehokkaampaa olisi nyt sinun mennä itseesi ja muistaa käyneesi.
Toivoisin sinulle enemmän tilannetajua ja ymmärrystä ihmisten käyttäytymisestä. Jos nyt unohdat ne kuvitellut oikeutesi, niin mitä jää jäljelle?
Kirjoitan tämän lapsenlapsen roolissa, olen 23-vuotias avoliitossa elävä lapseton nainen, joten minulla ei ole tässä asiassa sen kummemmin "omaa lehmää ojassa".
Sanot: "Mummon tärkeys lapsen elämässä syntyy lämpimästä suhteesta, ei pelkästä mummon olemassaolosta. Turha maalailla synkkiä pilviä poikasi tai lapsenlapsesi tulevaisuuteen, sillä heistä voi tulla onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä, vaikka et olisikaan heidän kanssaan jatkuvasti tekemisissä, tai juuri sen vuoksi."
Lämmintä suhdetta lapsen ja mummon välille ei voi syntyä, jos he eivät saa olla riittävästi tekemisissä toistensa kanssa.
Oman äitini ja hänen anoppinsa, eli minun mummoni välit olivat aina hiukan hankalat. Jossain vaiheessa äiti ei käynyt lainkaan mummoni luona, mutta hän ei koskaan kieltänyt meitä lapsia menemästä, päinvastoin. Sanoi vain, että vaikka heidän välinsä olisivatkin viileät, se ei tarkoita sitä, etteikö mummo olisi meille hyvä isoäiti.
Monet mukavimmat lapsuudenmuistoni sijoittuvat juuri mummolaan. Mummo rakasti meitä varauksettomasti ja kannusti ja tuki monessa asiassa, teimme yhdessä kaikkea hauskaa ja vähän vanhempana keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Olisin menettänyt paljon, jos äitini olisi rajoittanut meidän tapaamisiamme sen vuoksi, etteivät he tulleet keskenään toimeen. Mielestäni mummon rooli kasvussani onnelliseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi ei todellakaan ollut vähäpätöinen, vaikka minulla onkin myös hyvät vanhemmat.
Voihan asian kääntää niinkin päin, että jos anopilla ei ole oikeutta lastenlapsiinsa, lastenlapsilla on kyllä jonkinlainen oikeus isovanhempiin (jos sitä ei ole alkoholisimin tai muun lapsen kehitystä vaarantavan syyn takia rajoitettava). Useimmiten isovanhemmilla on lastenlapsilleen paljonkin annettavaa.
"Mitä jos lähtisit siitä, että sinulla ei ole mitään oikeuksia poikaasi eikä lapsenlapseesi? Ja kun ymmärrät, että sinulla ei ole oikeuksia, niin ymmärrät, että sinulta ei ole kukaan niitä pois ottanutkaan.
Miniäsi hallitsee omaa elämäänsä, mutta ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Kyllä miniällä on oikeus yksityisyyteen ja omaan perhe-elämäänsä niin kuin meillä kaikilla pitäisi olla."
Just joo....
Noin sanoo nimim. Tuhkimo ja ellen aivan väärin näe, ensimmäisessä kappaleessa sanotaan ettei minulla ole mitään oikeuksia äitinä, anoppina ja mummuna.
Ja heti perään, että miniällä on oikeudet omaan perhe-elämään, eli siis mieheensä, lapseensa omaan äitiinsä, isäänsä sisaruksiin jne. Omaa perhettähän hekin hänelle ovat.
Ja perään vielä kommentti, että kaikilla pitäisi nuo oikeudet olla.
Eli taas anoppi ulkopuolelle !!!
Kuinka ihmeessä anoppi voi jollekkin olla noin vihattu ja hyljeksitty ihminen.
Sinulla on tietysti oikeudet omaan perheeseesi. Sinun miniäsi, sinun lapsenlapsesi eivät ole sinun perhettäsi. Isoäitinä sinulla ei taatusti ole mitään oikeuksia lapsenlapseesi. Joku mainitsi, että lapsella olisi oikeus tuntea isovanhempansa. Höpö höpö teille. Tällaisista oikeuksista puhutaan ylipäätään vain vaatimusmielessä, kun ei oikeasti ole mihin vedota.
Voisitteko vähän valaista tietämätöntä, että missä ne oikeudet on jaettu ja annettu. Minä en ainakaan silloin ollut paikalla.
Valitettavasti sinun poikasikaan ei ole enää sinun perhettäsi. Sinä olet hänen äitinsä ja hän on sinun poikasi, mutta samaan perheeseen te ette kuulu.
Jotta ei jäisi epäselväksi, mitä perhe-sanalla suomen kielessä tarkoitetaan, selvennän sen sinulle nyt. Suomen kielen perussanakirjan mukaan näin:
perhe = yhdessä asuvien ihmisten ryhmä, jonka tavallisesti muodostavat kaksi keskenään avio- tai asuinliitossa olevaa henkilöä ja heidän lapsensa tai yksinhuoltaja lapsineen tai lapseton pariskunta.
Perheellä tarkoitetaan useita sukupolvia tai sukuhaaraa vain puhuttaessa perheyrityksestä tai kun kerrotaan jonkin olevan hyvästä perheestä.
Tässä on totuus, se miten tunteet vääntelevät itse kullakin sanojen merkitystä, on täysin eri asia. Voiko tätä enää selvemmin sanoa?
On naivia ajatella, että jokainen mummo olisi hyvää seuraa lapsenlapselleen. Meitä on onnekkaita, joille mummo on ollut rakas ja läheinen, siis ainakin sinä ja minä, mutta kaikilla ei käy yhtä hyvin.
Mummolla ei ole oikeuksia eikä velvollisuuksia lastenlapsiinsa. Eikä sitä voi kääntää toisin päin, sillä jos lapsella olisi oikeuksia isovanhempiinsa, se tarkoittaisi, että isovanhemmilla olisi velvollisuuksia lastenlapsiaan kohtaan. Näin ei todellakaan ole. Oikeudet ja velvollisuudet kulkevat rinnakkain. Ei voi esimerkiksi ottaa lastenlastaan hoitoon tai vierailulle mummolaan, mutta väittää, ettei ole sinä aikana vastuussa lapsesta mitenkään.
Toiveet voivat olla toiset ja onneksi käytäntökin usein on. Jos lapsen suhdetta isovanhempiin rajoittaa, on siihen varmasti jokin syy. Ei ole aina mahdollista olla läheisissä tekemisissä mummojen kanssa, sillä ongelmat ne ovat mummoillakin.
Mitä jos lapsi on saanut tutustua mummoonsa, mutta kasvaessaan huomaa, että ei halua olla mummonsa lähelläkään. Pitäisikö äidin sanoa lapselle, että kuule mummolla on oikeus olla sinun kanssasi? Tai että lapsen tulisi käyttää oikeuttaan olla mummonsa kanssa?
Siteeraan vielä meitä molempia. Väitin, että mummon tärkeys syntyy lämpimästä suhteesta, ei pelkästä mummon olemassaolosta. Sinä taas kirjoitit, että lämmintä suhdetta ei voi syntyä, jos mummo ja lapsenlapsi eivät saa olla tekemisissä toistensa kanssa. Eikös me väitetty ihan samaa? Ensin tulee siis yhdessä vietetty aika ja sitten vasta tärkeys, ja vain siinä järjestyksessä.
Sanon nyt vielä tähän, että olen ehdottomasti sitä mieltä, että kenenkään isovanhemman ei tarvitse ottaa lastenlapsiaan hoitoon, jos eivät sitä halua. Lastenlasten elämässäkin mukana oleminen on kaikin tavoin vapaaehtoista. Ei ole olemassa mitään velvollisuuksia, että kun on lapsensa hoitanut maailmalle, pitäisi hoitaa vielä ne lastenlapsetkin. Niinkin monet kuvittelevat.
Jokainen kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan, eikä yhtään enempää. Vanhemmilla on sitten ihan eri oikeudet ja velvollisuudet, ja ne on myös kirjattu lakiin.
On se kuitenkin hvyä että ihmisen tunne-elämää ei ole vielä pakotettu tuon Suomen kielen perussanakirjan vaatimuksien mukaiseksi.
Eli saamme tuntea edelleenkin olevamme yhtä suurta perhettä laajemmankin joukon kesken.
Minulla on mielestäni suuri perhe kun meitä on paljon sisaruksia ja heillä puolisot ja heillä paljon lapsia ja heilläkin jo puolisoita ja lapsia ja siihen vielä mieheni lähisuku mukaan.
Tunnen kuuluvani siihen suureen perheeseen ja olenpa todella iloinen siitä, että ei tarvitse olla perheenä tuon sanakirjan mukaan, silloin me oltaisiin ukon kanssa ihan kaksin, kun koirakin jo kuoli vanhuuttaan.
Allekirjoitan logiikkasi 100%:sti.
Taitaa vaan olla helmiä sioille ;-)
"On naivia ajatella, että jokainen mummo olisi hyvää seuraa lapsenlapselleen. Meitä on onnekkaita, joille mummo on ollut rakas ja läheinen, siis ainakin sinä ja minä, mutta kaikilla ei käy yhtä hyvin."
Missäköhän kohtaa kirjoitin, että jokainen mummo on ilman muuta hyvää seuraa lapsenlapselleen? Kirjoitukseni pointti oli, että on mielestäni itsekästä evätä lapselta mahdollisuus luoda hyvä ja läheinen suhde isovanhempiinsa _pelkästään_ sillä perusteella, että hänen äitinsä ja mummonsa välit eivät ole parhaat mahdolliset. On melko mustavalkoista ajatella, että jos miehen äiti ei ole paras mahdollinen anoppi, hän on automaattisesti myös huono isoäiti.
"Mitä jos lapsi on saanut tutustua mummoonsa, mutta kasvaessaan huomaa, että ei halua olla mummonsa lähelläkään. Pitäisikö äidin sanoa lapselle, että kuule mummolla on oikeus olla sinun kanssasi? Tai että lapsen tulisi käyttää oikeuttaan olla mummonsa kanssa?"
Maalaisjärki käyttöön...
Palasin keskusteluun oikeastaan kirjoittamaan oikeuksien ja velvollisuuksien suhteesta, mutta sinä olitkin niistä jo hyvin kirjoittanut.
Sanon kuitenkin, (uudestaan :) että on hyvä muistaa, että jos vanhemmilla/isovanhemmilla ei ole mitään oikeuksia lapsiinsa tai lastenlapsiinsa nähden, ei heillä myöskään ole velvollisuutta esimerkiksi toimia murheiden kuuntelijana, lapsenvahtina tai auttaa taloudellisesti.
"Joku mainitsi, että lapsella olisi oikeus tuntea isovanhempansa. Höpö höpö teille. Tällaisista oikeuksista puhutaan ylipäätään vain vaatimusmielessä, kun ei oikeasti ole mihin vedota."
Minä kirjoitin tuosta oikeudesta *lapsenlapsen* roolissa. Sen vuoksi toteaisinkin, että onpa kylmää ja mustavalkoista ajattelua. En puhunut lakikirjoihin präntätyistä "oikeuksista", eiväthän lait jokaista elämän aspektia tunnista.
Tällä palstalla eletään kummallisessa kuplassa, jossa yhdessäkään ihmisessä ei ole kuin pelkästään hyviä tai pelkästään huonoja ominaisuuksia. Välimuotoja ei ole olemassakaan.
"Isoäitinä sinulla ei taatusti ole mitään oikeuksia lapsenlapseesi."
Kuinka moni tällä palstalla kirjoittavista on tehnyt tuon selväksi omalle äidilleen?
Huomaatko, kukaan ei vastaa kysymykseesi. Kaikille on täysin luonollista, että isovanhemmat ovat heidän elämässään läsnä ja joillekin jopa läheisiä.
Ei varmasti kenelläkään tulisi mieleenkään ilmoittaa äidille tylysti, että nyt on sitten välit poikki, minulla on puoliso ja lapset, sinä et kuulu enää elämääni.
Hyvä pointti, pojantytär.
osuit suoraan asian ytimeen. Hiljaisuus tosiaan kertoo paljon. Hyvä oivallus noin nuorelta ihmiseltä.
Älkäähän nyt joka asiasta tehkö niin hätäisiä johtopäätöksiä. Hiljaisuus tarkoitti vain sitä, että olin lasten kanssa pihalla, ;))))
En muista tiedä, mutta ei minun äidilleni ole tarvinnut tehdä selväksi yhtään mitään. Kuten jo sanoin, oikeuksia keksitään, kun on vaatimuksia, jotka eivät perustu mihinkään.
Hiljaisuus kertoo että ei kaikilla äideillä ole aikaa istua netissä. Muksutkin tarvitsee hoitoa ja huomiota.
kirjoituksesi on niin hyvä,että tulostan sen ja sopivan tilaisuuden tullen annan anopille.
varmaan vetää taas herneen nenäänsä:))
"Kuten jo sanoin, oikeuksia keksitään, kun on vaatimuksia, jotka eivät perustu mihinkään."
Mielestäni minulla oli oikeus tavata isoäitiäni, vaikka äitini ei hänen kanssaan toimeen tullutkaan. Olin ilmeisen onnekas, kun en joutunut tätä "tapaamisoikeutta" vaatimaan, sillä eihän vaatimukseni olisi perustunut mihinkään (paitsi siihen, että mummoni oli minulle tärkeä ja rakas, ja halusin sen vuoksi ylläpitää suhdettani häneen, kuten varmasti hyvin monet lapsenlapset).
Mummosta ei tietenkään pelkällä olemassaolollaan tullut minulle tärkeää ja rakasta, vaan se edellytti yhdessä vietettyä aikaa. Onneksi äiti ei tätä aikaa rajoittanut pelkästään sen vuoksi, että mummo oli anoppina vaikea. Jos mummo olisi ollut mummonakin vaikea, olisin varmasti ajan myötä itse vähentänyt tapaamisia, omasta halustani. Minulle annettiin mahdollisuus muodostaa oma mielipiteeni mummosta ja toimia sen mukaan. Se oli mielestäni lapsen kunnioittamista.
Enkä tarkoita kirjoituksellani, että vanhempieni olisi tullut toimia täsmälleen samoin, jos mummon kanssa viettämäni aika olisi jostain syystä ollut minulle vahingollista.
Lapsen kunnioittamisella en tarkoita lapsen jokaisen oikun noudattamista, vaan sen ymmärtämistä, että lapsi on yksilö, jolla on (iik!) oikeus omaan tahtoon ja oman mielipiteen muodostamiseen, oikeus hänelle merkittäviin ihmissuhteisiin. Tiedän, mitä vastaat tähän, mutta
Sekoilin hiiren kanssa, ja lähetin viestin keskeneräisenä... Tässä loput:
...Tiedän, mitä vastaat tähän oikeuksista, mutta kirjoitin mietteeni siitä huolimatta.
Kannattaa miettiä tarkoin omia motiivejaan tällaisissa asioissa. Tiedän kyllä, että sinun anoppisi on tapaus aivan omaa luokkaansa. Yritän kuitenkin keskustella yleisellä tasolla ja tuoda näkökulmaa anoppi-miniä asetelman ulkopuolelta, vaikka omaa tapaustani esimerkkinä käytänkin.
kyllä, minä tuntematon, haluaisin huomauttaa, että äitisi on todella viisas nainen. Ei antanut omien huonojen suhteidensa myrkyttää lastensa elämää. Hieno ihminen, joka on kasvattanut hienon tyttären.
Nyt olet sekoittanut perheen ja ruokakunnan.
Ruokakunta on samalla jääkaapilla elävät, esimerkiksi toimeentulotukea haettaessa.
Tuhkimo:
"Voisitteko vähän valaista tietämätöntä, että missä ne oikeudet on jaettu ja annettu. Minä en ainakaan silloin ollut paikalla."
Et ole ollut paikalla useampia lakeja laadittaessa kiva ajatus, että vain ne oikeudet ovat voimassa joiden jaossa Sinä olit läsnä.
"Perhe- ja perintöoikeus ovat Suomen oikeusjärjestyksen keskeisimpiä oikeudenaloja. Nämä oikeudenalat sääntelevät mm. avioliittoa, avioeroa, lasten huollon sekä perintöasioiden järjestämistä. Perhe- ja perintöoikeuden keskeisiä lakeja ovat mm. avioliittolaki, laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta, isyyslaki ja perintökaari."
Tuhkimo:
"Jotta ei jäisi epäselväksi, mitä perhe-sanalla suomen kielessä tarkoitetaan, selvennän sen sinulle nyt."
Luet tietysti kuten haluat, mutta täysi-ikäisyys, vastuu omasta elämästä = oma jääkaappi ei katkaise perhesuhdetta. Vanhemmat eivät silloin muutu EI SUKULAISEKSI / tai EI PERHEEKSI.
Neuvon ihan hyvässä hengessä opiskele: Google perhe ja lue.
"Keskimäärin avioliitto kestää Helsingin seudulla seitsemän vuotta ja muualla Suomessa 11 vuotta. Tilastojen mukaan joka kolmas suomalainen avioliitto päättyy eroon."
Sinulla on ennemmin tai myöhemmin, yhden aikuisen perhe, siihen asenteesi on todellinen takuu, ei miehen suku eikä miehen perhe.
Minä sekoittanut? Lue paremmin. Määritelmä on sanakirjamääritelmä eikä mielipide. Perhe on perhe ja ruokakunta on asia erikseen. Ruokakunta käsittää samaan ruokatalouteen kuuluvat henkilöt. Jos nyt vaikka anoppi asuisi aikuisen lapsensa luona, hän ei kuulu perheeseen vaikka kuuluisikin samaan ruokakuntaan.
Minä olen opiskellut ja opiskelen edelleen, kuuluu tapoihin. Valitettavasti en pidä googlea tai googlettamista kovinkaan vakavastiotettavana tiedonlähteenä tai opiskelumenetelmänä, joten hankin tietoni muualta. Jatka sinä vain googlettamista, pääasia että ihmisellä on tekemistä.
Viestisi lopussa oleva ennustus kertoo enemmänkin sinusta kuin minusta. En lähtisi ennustelemaan sinulle yhden kirjoituksesi perusteella mitään ja kykyni ennustaa muutenkin toisten tulevaisuutta on aika olematon.
Sinä ennustit minulle yksinäistä tulevaisuutta, anoppini on ennustanut minulle tulevaisuutta Siperiassa. Ehkäpä jonain päivänä elänkin erakkona Siperiassa, mutta siihen asti kuitenkin ihan tavallista perhe-elämää oman aviomieheni ja lasteni kanssa.
todella tulevaisuutesi.
Olet valinut väärän nimimerkin, Tuhkimo oli hyvä ja sydämellinen ihminen.
Sinä olet ilkeä ja ahdasmielinen elämmääsi tyytymätön sottapytty.
Sanot, että isovanhemmilla ei ole oikeutta lapsenlapsiinsa. Miten ja missä asiasta on päätetty?
Millaiset ovat vanhempien oikeudet omaan lapseen?
Miten se selitetään tyhmälle.
OIKEUS mihin? Olla äiti, olla isä, mitä muuta? OIKEUS lapsilisään?
Vanhemmilla on VELVOLLISUUS huolehtia lapsesta, ruokkia, kouluttaa ja kasvattaa.
Vanhemmilla EI ole OIKEUTTA tehdä lapselleen pahaa, lyödä, sulkea häkkiin tai heittää ulos pakkaseen.
Lasta suojelee monet lait ja asetukset YK:n peruskirjaa myöten.
Mitkä ovat lapsen oikeudet?
Ovatko ne vähäisemmät kuin vanhempien?
Onko lapsella oikeus vanhempiin, sisaruksiin, isovanhempiin ja sukuun?
Onko lapsella oikeus koulutukseen? Entä vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa paitsi vanhempiensa?
Voivatko lapsen vanhemmat estää lapsen oikeuden toteutumista?
Tekeväkö he silloin oikein?
Onko heidän oikeutensa lapsen oikeutta oikeampi?
Lainaus kirjoitukseni alussa ei ollut omani. En siis ole sanonut, ettei isovanhemmilla ole oikeutta lapsenslapsiinsa, vaan totesin, että tuollainen ajattelu on kylmää ja mustavalkoista.
Jos lukisit vastauksiani Tuhkimolle ylempää tai alempaa ketjusta, tai lukisit edes ajatuksella kirjoitukseni, johon vastasit, huomaisit, että olen kanssasi samoilla linjoilla.
ole mitään muuta tarkoitusta kuin pahoittaa toisen mieli. Mistä näin katkerat ihmiset oikein tulevat. Pilkka vain voi osua myös omaan nilkkaan, jos ei nyt, niin myöhemmin.
Ketju on niin pitkä, että en enää kai tajunnut, kuka alkuun heitti tuon väitteen oikeuksista ja ei-oikeuksista.
Tuhkimohan se, etkä sinä.
Anteeksi sekaannus.
niinhän anoppikin tekee.Itse en ole VIELÄ sitä tehnyt
Tunnut puolustelevan ehdoitta isoäitisi käytöstä. Oletkos koskaan miettinyt, MIKSI äitisi ei tule toimeen isoäitisi kanssa? Onko isoäiti kohdellut äitiäsi miniänä huonosti, loukannut, puhunut pahaa, arvostellut? Onko äidilläsi oikeus vastustaa ja inhota anoppiaan?
Onko Sinulla kunnollista suhdetta omaan äitiisi? Tunnut pitävän isoäitiäsi jopa tärkeämpänä aikuisena kuin omaa äitiäsi. Näin käy monesti, jos isoäiti hoitaa lapsenlastaan enemmän kuin oma äiti. Suhde äitiin jää heikoksi, koska voimakas isoäiti "varastaa" äidin roolin lapsen elämässä. Sitäkö Sinä haluat lapsille?
Jos mummo/anoppi arvostelee lapselle hänen omaa äitiään, lapsikin omaksuu "äitivihamielisen" asenteen mummolassa. Voidakseen olla "kunnon lapsenlapsi" anoppilassa, on käyttäydyttävä kuin mummo, ilkeästi omaa äitiään kohtaan.
Missä kulkee raja isovanhempien käytöksen sietämisessä? Pitääkö miniän/vävyn sietää ilkeätä anoppia/appea ja lähettää silti lapsia anoppilaan aivopestäviksi?
kertaisuus.
Joillekin äideille on tärkeämpää, että saa lapset vähäksi aikaa pois jaloista (saa sitä kuuluisaa omaa aikaa) kuin se että lapsi todellisuudessa olisi hyvässä paikassa hoidossa. Siinäpä sitten selitellään asiat parhain päin.
Jos äiti tietää, että anoppi tai oma äiti ei ole niitä parhaimpia äitejä niin kyllä melkoinen logiikka täytyy olla, että saa itselleen uskoteltua, että lapset olisivat sen paremmassa hoidossa tai kohtelun alaisena.
Sitten nämä itsekkäät äidit viettävät laatuaikaa itsekseen ja toteavat, että olenpa minä jalo ja fiksu kun en anna aikuisten keskinäisten välien vaikuttaa lapsiin.
En usko hetkeäkään, että tilanteissa, joissa äidit ovat riidoissa mummujen kanssa, mutta lapset "saavat" silti käydä mummolassa, olisi kyse äidin epäitsekkyydestä. Äiti siinä vain siirtää omaa tyhmyyttään jälkipolville.
Ymmärsit viestini oikein :)
Ihmettelen puheita "Emme ole tavanneet anoppini kanssa moneen vuoteen. Silti hän on mitä parhain isoäiti ja lapset saavat kyläillä mummolassa koska haluavat."
Miten uskallatte laittaa lapsenne hoitoon sellaiselle ihmiselle, johon ette voi luottaa? Mistä tiedät, miten mummo hoitaa lapsiasi, jos et ole näkemässä?
Itsekkäiden äitien ainut päämäärä on saada omat lapset POIS JALOISTA. Täytyyyhän äidin saada "omaa aikaa" ja "viettää aikuisen ihmisen elämää". Kun äidin vapaahetken tarve iskee, kelpaa lastenhoitajaksi ilkeimpikin anoppi. Kukahan tässä ajattelee lapsen etua? Ei ainakaan äiti.
Anoppi, jolla on erittäin kielteinen asenne miniäänsä, ei ole hyvä hoitaja lapsenlapsille. Melko varmasti anoppi siirtää negatiivisen asenteensa miniäänsä kohtaan lapsenlapsille, tavalla tai toisella. Hän saattaa esim. kumota miniän ohjeet lastenhoidosta ja puhua lapsille pahaa äidistä.
Onko kysymys naisten vallanhalusta (kumpi määrää, äiti vai mummo?) vai opitun asenteen siirtämisestä sukupolvelta toiselle? Oma anoppini on sammakoita suustaan päästävä, vaikea luonne. Myös hänen äitinsä on ollut ns. vaikea anoppi miniöitään ja vävyjään kohtaan. Onko anoppi oppinut suhtautumisen jo äidiltään?
Aivopesuteoriasi on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti ainakin omalla kohdallani vailla todellisuuspohjaa.
Tiedän varsin hyvin (koska äitini on kertonut minulle nyt aikuisiällä) miksi äitini ei ajoittain tullut toimeen isoäitini kanssa, johan sen sanoinkin: Anoppina hän oli vaikea. Sitä en ole mitenkään puolustellutkaan. Sen sijaan lapsenlapsen näkökulmasta totesin, että vaikea anoppi oli isoäitinä ihana: jaksoi touhuta meidän kanssamme ja rakasti meitä sellaisina kuin olimme. Sitä tuskin pystyy useita vuosia näyttelemään, edes miniän kiusaksi.
Suhteeni omaan äitiini on lämmin ja kahden aikuisen tavalla läheinen, kiitos kysymästä. Olemme (murrosikää lukuunottamatta...) tulleet aina hyvin toimeen keskenämme. En pystyisi pistämään äitiäni ja mummoani tärkeysjärjestykseen; äiti on äiti ja mummo on mummo, molemmat omalla tavallaan tärkeitä. (Tosin mummoa ei enää ole.)
Emme myöskään olleet lapsina säännöllisesti mummolla hoidossa. Kävimme yhdessä vanhempien (ja toisinaan vain isän) kanssa mummolassa n. kerran viikossa muutaman tunnin visiiteillä. Kesälomilla olimme ilman vanhempia mummon luona esim. 3-4 päivää, joskus myös viikonloppuisin yökylässä. En muista, että mummo olisi arvostellut tai haukkunut äitiä meille näiden vierailuiden aikana. Jos hän olisi niin tehnyt, olisin varmaankin kokenut oloni ahdistuneeksi ja muistaisin sen.
Meitä ei myöskään "itsekäs, omaa aikaa haluava äiti sysännyt mummon hoiviin pois aikuisten jaloista", vaan me lapset itse pyysimme päästä mummolaan ja usein myös sovimme itse puhelimessa mummon kanssa, voimmeko tulla ja kuinka kauan voimme hänen luonaan olla. Vanhemmat tietysti asettivat jotkut aikarajat, mummonkin jaksamista ajatellen.
Vielä kommentteja ja vastauksia esittämiisi kysymyksiin.
"Onko äidilläsi oikeus vastustaa ja inhota anoppiaan?"
- Yhtä suuri oikeus, kuin minulla oli myönteisiin tunteisiin isoäitiäni kohtaan. Tämä on kaikkien kirjoitusteni pointti. Lasten tunteet eivät ole aikuisten valtapelin välineitä.
"Suhde äitiin jää heikoksi, koska voimakas isoäiti "varastaa" äidin roolin lapsen elämässä. Sitäkö Sinä haluat lapsille?"
- Tähän en jaksa edes vastata.
"Jos mummo/anoppi arvostelee lapselle hänen omaa äitiään, lapsikin omaksuu "äitivihamielisen" asenteen mummolassa. Voidakseen olla "kunnon lapsenlapsi" anoppilassa, on käyttäydyttävä kuin mummo, ilkeästi omaa äitiään kohtaan."
- Tällaisiakin anoppeja/mummoja varmasti on, en osallistunutkaan tähän keskusteluun julistaakseni kaikki isoäidit pyhimyksiksi. Useimmat ihmiset kuitenkin sijoittuvat jonnekin pyhimyksen ja pirun välimaastoon, joten vaikeastakin ihmisestä löytyy niiden negatiivisten ominaisuuksien lisäksi myös hyviä puolia, jotka ilmenevät eri rooleissa eri tavoilla.
"Missä kulkee raja isovanhempien käytöksen sietämisessä? Pitääkö miniän/vävyn sietää ilkeätä anoppia/appea ja lähettää silti lapsia anoppilaan aivopestäviksi?"
-Vanhempien velvollisuus on turvata lapsilleen turvallinen kasvuympäristö. Jokainen vanhempi varmasti ymmärtää rajoittaa lasten ja isovanhempien kanssakäymistä, jos siitä on lapsille haittaa (niinkuin vanhempien haukkumisesta lapsille tai heidän kuultensa on). Jokainen vanhempi/puoliso myös päättää itse, mitä ja kuinka paljon sietää isovanhemmilta/appivanhemmiltaan ja miten silloin toimii, kun raja tulee vastaan. Isovanhempien "tapaamisoikeuksia" harkitessa kannattaisi silti mielestäni miettiä todellisia motiivejaan.
... että teidän kahden maailma on kirjoitustenne perusteella aika karu:
Lapsensa anopille hoitoon antavat äidit ovat tyhmiä ja itsekkäitä naisia, joiden ainut päämäärä on saada omat lapset POIS JALOISTA. Kun vapaahetken tarve iskee, lapset heitetään vaikka noita-akka-anopin luo, joka on yksinkertaisesti "pure evil". Varmaankin hakkaa lapsia kellarissa nahkavyöllä, jos eivät tottele. Kumpikin nainen käyttää lapsia vain valtataistelunsa pelinappuloina. Puuttuu vain, että lasten nimet olisivat Hannu ja Kerttu...
Onneksi en elä teidän mustavalkoisessa Kauniit ja Rohkeat -maailmassanne. Toivottavasti en koskaan sinne joudukaan. Pyristelen ainakin kovasti vastaan.
ei ole velvollisuus. oikeus,jonka tulisi toteutua.
Sinulla on aika ruusuinen kuva itsestäsi ja monestikin ihminenhän haluaa uskotella että syy on aina muualla. Tekstisi olivat hirveitä ja niistä huokui syyttävä asenne miniääsi kohtaan. Kerrot asioista aivan kuin miniä jotenkin estäisi poikaasi ottamasta yhteyttä sinuun. Oletko miettinyt, että poikasi ehkä haluaa itsenäisyyttä ja sen vuoksi tahtoo ottaa etäisyyttä sinuun ja on vähentänyt yhteydenottoja? Hänellä on nyt oma perhe, joka vie hänen huomiotaan ja aikaansa. Sinun poikasi ja miniäsi tehtävä ei todellakaan ole miettiä sitä, kuinka sinä saisit ensimmäisenä nähdä lapsenlapsesi ja kuinka usein sinä haluat viettää aikaasi lapsenlapsesi kanssa. Heillä on omat menot, omat harrastukset, työt ja tekemisensä. Lisäksi kun olet viljellyt tuota omistavaa asennettasi, niin ehkä he ovat sen vuoksi etenkin vähentäneet yhteydenottoa. Kerroit kuinka sinulle on opetettu että vanhempia ihmisiä pitää arvostaa. Miksi ihmeessä vain vanhempia ihmisiä pitää arvostaa? Minä itse olen sitä mieltä, että arvostus ansaitaan. Sokeasti ei tarvitse arvostaa esim. murhaajia, kieroja poliitikkoja, lastenraiskaajia, valehtelijoita, manipuloijia jne. vaikka he kuinka olisivatkin vanhempia ihmisiä. Ihminen itse ansaitsee omat risunsa ja ruusunsa omilla teoillaan, eikä vain sen verukkeella, että on vanhempi ihminen.
Miniäsi oli sanonut sinulle että hän ja poikasi ovat nyt naimisissa ja sinä et enää kuulu poikasi perheeseen. Tuon luulisi olevan selvä viesti sinulle, että olet yrittänyt puuttua liikaa heidän elämäänsä ja ehkä jopa luulet omistavasi vielä poikasi ja lapsenlapsesi ja nyt "suvun laajetessa" jopa miniäsi. Minun käy todella sääliksi sinua, jos et nyt ymmärrä muuttaa asennettasi. Sinä olet nyt siinä asemassa, ettei sinulla ole oikeutta sanella heille mitään sääntöjä tai vaatia enempää tapaamisia. Tuolla tavalla ajat heidät yhä kauemmas itsestäsi ja saatat vaikka huomata olevasi tilanteessa, jossa he eivät enää ikinä ota sinuun yhteyttä.
Omistushalustasi ja siitä, kuinka kuvittelet kuuluvasi heidän perheeseen kertoo seuraava lauseesi: "Kun poikani meni naimisiin, vietimme upeat ihanan ikimuistoiset häät." Voi kuule, kun häät eivät olleet "teidän" vaan ne olivat HEIDÄN HÄÄT, poikasi ja miniäsi häät.
Jos muutat asennettasi ja ymmärrät, ettei sinulla ole heihin mitään valtaa sekä ymmärrät ettei miniän tarvitse ajatella asioista samoin kuin sinun (kaikkia vanhempia ihmisiä täytyy kunnioittaa jne.), voit ehkä päästä vielä sopuun heidän kanssaan. Katso itseäsi peiliin ja tunnusta virheesi. Ehkäpä itsetutkiskelun ja tapojen sekä asenteiden muuttamisen jälkeen näet peilissä jo aivan toisenlaisen ihmisen =)
Häiden jälkeen miniäni käytös muuttui torjuvaksi minua kohtaan ja enemmän määräileväksi miestään kohtaan.
Siinäpä mietittävää kerrakseen ja toivottavasti saa anopitkin katsomaan asioita toiselta kantilta ja etsimään syitä myös itsestään..
edelliset kirjoittajat tarkoittivat sitä, että äidit, jotka antavat ILKEIDEN anoppien hoitaa lapsiaan ovat itsekkäitä. Itse en antaisi kenenkään ihmisen(olipa sitten hoitotäti, lastentarhaopettaja, perhepäivähoitaja, naapuri, sukulainen, jne), joka on mustasukkainen, kiero ja ilkeä tms, vahtia lapsiani. Mistä voisin tietää, miten hän hoitaa lapsiani, jos hän kohtelee jo minuakin huonosti?
älä saivartele.
Perheeseen kuuluu se, jonka haluat siihen kuuluvan. Samassa taloudessa asuva anoppi kuuluu perheeseen, jos haluat. Voit toki ilmoittaa, ettet sinä ole sitten perheen jäsen. Tai olla lojaalimpi ja ilmoittaa, että kuulut perheeseen. Ihan oma valintasi.
Nyt menee pieleen. Minulla on ihan samanlainen kokemus kuin edellisellä, jolle mummo oli ollut tärkeä ja äiti ja mummo olivat riidoissa. Minunkaan äitini ei koskaan kieltänyt minua olemasta mummolassa. Kiitos siitä hänelle ! Mummossani oli varmasti vikaa ja äidissäni myös. Ei mitään puolusteltavaa kummankaan eduksi. Mutta minulle ja muille lapsille mummo oli ihana mummo ja äiti oli äiti. Turha se on pelätä, että mummo menee äidin edelle, jos niin käy, hyvä, että on sitten ymmärtävä ja rakastava mummo. Lapsella todellakin on oikeus muodostaa ihmissuhteita erilaisten ihmisten kanssa. Mummot ja papat ovat arvaamattoman tärkeitä, eikä se silti meinaa, että suhde äitiin olisi pielessä.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia ! Ja vielä aloittajalle, sinulla nyt sitten sattuu olemaan hieman nirppanokka miniä. Yritä jaksaa, pidä suhdetta poikaasi yllä, kyllä se siitä tasaantuu. Tuossa on kyllä valitettavasti asetelma, josta voi seurata ero, kun mies ikäänkuin hylkää sukulaisensa ja vaimo haluaa nimenomaan niin käyvän.
Minulla on hyvä anoppi ja lapseni voivat vapaasti olla hänen luonaan. Ikinä en sitä kieltäisi heiltä. Samaa mieltä emme kaikesta ole, mutta luultavasti niitä ihmisiä, joiden kanssa en ole samaa mieltä, tulee lasteni elämään vielä paljon. Hän on kuitenkin ihan normaali hyvätapainen ihminen.
"Siinäpä mietittävää kerrakseen ja toivottavasti saa anopitkin katsomaan asioita toiselta kantilta ja etsimään syitä myös itsestään.."
Ei elämä koostu pelkästään syistä ja seurauksista. Se koostuu elämisestä, jokaisen omasta elämästä.
Aikuisesksi kasvanut nainen ei kaipaa enää äitiä omaan elämäänsa, kun hänellä on perhe ja lapsensa. Ei myöskään miehen äitiä eli anoppia.
On mielestäni outoa ajatella, että vanhemmilla olisi joku suurempi oikeus aikuisten lastensa perhe-elämään kuin muilla sukulaisilla. Emmehän pyri esim. sisarustemme elämään mukaan, vaikka luulisi heidänkin olevan lähellä sydäntä. Päin vastoin, monet sisarukset etääntyvät aikuisina toisistaan niin että tapaavat vain häissä ja hautajaisissa, vaikka ei sen kummempaa känää olisi.
Omat lapset ovat aikuistuttuaan ihan yhtä itsenäisiä. Eivät he tarvitse aineellista tai käytännön apua jo ikääntyviltä vanhemmilta. Luulisi, että olisi kiusallista ottaa vastaan rahaa tai siivousapua itseä heikommassa asemassa olevalta.
Vanhemmat ovat viisaita, jos sallivat lapsensa itsenäistyä ajoissa. He selviytyvät elämästään paremmin, kun luottavat ensisijaisesti itseensä ja puolisoonsa.
Isovanhemmat ovat kyläilijöitä, kuten muukin suku. Tavataan kun on aihetta, lasten synttäreillä tai vaikkapa jouluna. Ei jokaviikkoinen tapaaminen ole monellekaan kiireiselle perheenemännälle mieluista. Kotona on aina niin paljon toimintaa, että on tuskastuttavaa tietää, että mummu pitää taas ottaa vastaan.
Eivät lapset mummua unohda, vaikka eivät joka viikko tapaakaan.
Monelle ihmiselle se muutamat kerrat lapsuuden mummulassa ovat jääneet mieluisina muistoina mieleen. Turhaan sitä pelätään, että lapset unohtavat.
Meillä on kuvitelma muka oikeasta isovanhemmuudesta. Tuskinpa sellaista ihanneyhteyttä on missään, tai jos on, kaikki kunnia heille. Ja onnittelut.
Mutta on myös niin, että elämä eletään niillä eväillä, joita on käytettävissä. Turhaan ihmiset katkeroituvat tai katkeroittavat toisten elämää, kun olosuhteet nyt ovat nämä. On aika itsekästä vaatia toista elämään elämäänsä siten kuin minä olen ajatellut ja suunnitellut.
Kysyppä joskus pajaltasi kun hän yksin tulee sinun luoksesi että olko pokaisi tossunalla. Poikasihan siitä pättää ketä hän häihinsä sinun suvustasi kutsuu eikä miniä. Keskustele poikasi kanssa ja sanot pojallesi että älä päästä vaimiaan niskan päälle ja poikasi on kerrottava vaimoilleen myös sen mitä hän haluaa tehdä oman sukunsa kanssa ja niin edelleen.
No en minäkään tykkäisi, että ovemme taakse pölähdettäisiin ilman ennakkovaroitusta. Eikä anoppimme sitä koskaan teekään - onneksi.
Mielestäni miniältäsi on taas typerää, että hän kertoo riidoistanne sinulle. Jos hän haluaa pitää oman reviirinsä, niin pitäköön sen sitten joka tilanteessa.
Tietääkö miniäsi, kuinka kovasti kaipaat lastenlapsiasi? Voi kun minunkin anoppini osoittaisi tulevaa lastamme kohtaan kiinnostusta edes vähän. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa minun vointini, vauvan liikkeet saati ajatuksemme tulevasta lapsesta. Jos jotakin uskallan sanoa, niin aina ollaan räkyttämässä vastaan tai huokailemassa, kuinka helvetillisen rankkaa meille vielä tulee. Anoppini ei esimerkiksi voi olla kanssani siitä samaa mieltä, että lisääntynyt virtsaamisentarpeeni johtuu vauvasta.
Minun äitini kutoo vauvalle valkoista villatakkia, isäni on hakenut ullakolta vanhoja vauvan tarvikkeita (syöttötuoli, hoitopöytä...) Aivan itkettää heidän hyväsydämisyytensä verrattuna anopin ja appiukon töksäyttelyyn. (Voit lukea hieman lisää pahoista fiiliksistäni keskustelusta "Miehen työ".) Appivanhempiani on tässä lapsessa kiinnostanut toistaiseksi eniten se, oliko raskaus vahinko vai suunniteltu.
Eli taidan perua puheeni vierailuista ilman ennakkovaroitusta. Noin hyväsydäminen ja tunteva ihminen olisi tervetullut meidän kotiimme aina.
Vielä opitusta käyttäytymisestä...
Oma äitini muistelee omaa anoppiaan hyvin lämpimästi. Mummi kuoli jo vuosia sitten, mutta äitini jaksaa aina muistuttaa, kuinka hyväsydäminen ja työteliäs ihminen hän oli. Hän antoi kaikkensa omalle perheelleen, huolehti huonokuntoisesta miehestä ja hoiti talon työt. Lapsenlapsilleen hän oli tasapuolinen ja hellä mummi.
Seurustelin ennen avioliittoani pitkään erään nuoren miehen kanssa. Hänen äitinsä oli aivan ihastuttava ja viisas nainen. Joskus saatoin mennä poikaystäväni vanhemmille, vaikka poika oli armeijassa. Aloin seurustella pian ko. suhteen päätyttyä nykyisen mieheni kanssa ja halusin tutustua avoimin mielin hänen sukuunsa. Olen aina vienyt kiitoskukkaset tms. tuliaiset viettäessäni aikaa anoppilassa, mökillä osallistun kotitöihin enkä koskaan ole pyytänyt rahaa (vrt. miniäsi autotörppöilyt). Kuitenkin minuun on suhtauduttu alusta lähtien inhottavasti. Se kertoo mielestäni hyvin paljon appivanhemmistani, ettei kummallakaan heistä ole ystäviä. Mieheni aina valittaa, etteivät he osaa keskustella.
Joskus siis hankaluudet anoppilassa voi johtua aivan muusta kuin yleishuonosta asenteesta tai äidin huonoista väleistä anoppiin. Onneksi miehelläni on fantastinen mummo ja upeita tätejä! Heidän kauttaan pystyn nauttimaan myös mieheni suvusta.
Niin, se on valitettavasti totta, että nykyisin ei saa mennä kylään ilman ennakkovaroitusta. Toista se oli ennen, aina olitiin iloisia kun joku poikkesi yllättäin käymään. Ja olen iloinen sellaisesta vieläkin vaikka on olemassa nuo kirotut kännykät, joilla voi milloin vain mistä vain soittaa varoitussoiton tai kyselyn, saako tulla. Olenkin sanonut kaikill, että ovat tervetulleita meille milloin vain, varoittamatta.
Sen unohdin tuossa lisäselvityksessä kertoa, että katson äitinä ja mummuna olevani oikeutettu olemaan yhteydessä poikaani, lapsenlapseeni ja jopa miniääni ja näyttämään heille tunteeni ja antamaan tukeni kun sitä tarvitsevat. Ikävä vain etteivät enää tunnu tarvitsevan.
Minulla pitäisi olla oikeus hoitaa lapsenlastani, kertoa hänelle satuja, ommella hänelle vaatteita, puhua hänelle vanhemmistani ja isovanhemmistani ja yleensä ottaen olla läsnä hänen elämässään.
Miniäni tietää, miten tärkeä ja rakas lapsi minulle on, hän tietää että kaipaan häntä ja myös heidän perhettään joka päivä. Hän pitää asiaa ahdistavana ja kehoittaa minua hankkimaan itselleni uusia harrastuksia jotta unohtaisin asian. Siispä minun on tyydyttävä katselemaan lapsenlapseni kuvia ja haaveilemaan että saisin hänet taas syliini. Se on todella rankkaa.
Miniäni sanoo, että on vaarallista rakastaa lapsenlasta niin paljon, se kuulemma vääristää minun ajatusmaailman ja minä voin alkaa kuvitella olevani lapsen äiti enkä vain mummu.
Miniälleni oma mummu ei kuulemma ole koskaan ole ollut mitenkään tärkeä ja läheinen, muutaman kerran vain tavannut hänet.
Omalle pojalleni omat mummut olivat todella läheisä ja tärkeitä ihan aikuisikään saakka. Nyt he molemmat ovat suruksemme jo poissa.
Minusta on väärin, että miniäni pitää paljon yhteyttä omaan äitiinsä ja hän saa touhuta heidän kotonaan kuin omassaan, mutta minä olen vieras ja poikani ei voi pitää minuun yhteyttä niinkuin ehkä haluaisi. Vain sen takia sekin, ettei sitä riitaa tulisi.
Voi miten onnellinen minä olin kun miniäni oli tuossa tilassa missä sinä nyt olet. Kun innolla odotimme vauvaa ja haaveilimme ja nauroimme kenenkähän näköinen siitä tulee ja millainen vesseli. Ja hän on maailman suloisin, kuten varmasti arvaat. Ja niin on sinunkin vauvasi :)
Onnea teidän odotukselle ja jos anoppisi jotenkin lähestyy sinua positiivisesti, yritä antaa hänelle mahdollisuus ja ymmärtä, että meitä on niin moneksi, niin anoppeja kuin miniöitä. Ja vanhemmiltasi ainakin saat tuen kun sitä tarvitset.
Nauttikaa kesästä, sinä ja perheesi, se on nyt tullut !
Tilanne kuulostaa siltä, että sinä olet tunteidesi kanssa tasapainossa elävä ihminen kun taas miniäsi elää täysin omien oikkujensa varassa. Jos anoppini lähestyisi minua ja kertoisi, kuinka tärkeitä olemme, minulle ei tulisi mieleenkään kehottaa häntä "parempien harrastusten" pariin.
Jos ja kun et ole miniääsi loukannut, totta kai sinun kuuluisi saada pitää lapseen yhteyttä siinä missä toisenkin mummun. Oman anoppini mielen vieressäkään ei ole varmasti käynyt ajatus vauvalle ompelemisesta. Itse asiassa hän jo ilmoitti meille häidemme jälkeen, että meillä ei ole eikä tule tärkeämpää ja erityisempää lastenlasta kuin hänen tyttärentyttärensä. Voitko kuvitella?!
Olen päättänyt siten, että vaikka minä en halua pitää anoppiini yhteyttä toistaiseksi, mieheni saa olla äitinsä kanssa tekemisissä. Ja ottakoon lapset mukaan, jos tahtoo. Minä en kuitenkaan halua kuulla anopin ja apen loukkauksia varsinkaan näin herkässä tilassa. Mutta mikä minä olen säätelemään mieheni sosiaalisia suhteita, etenkin kun kyse on hänen elämänsä pisimmistä ihmissuhteista.
Kiitokset kannustuksesta! Odotan jo kovasti syksyä ja sitä, että saan jäädä kotiin hoitamaan lastani. Toivoisin, että sitä iloa riittää minulle pitkään.
Emme voi kuin toivoa, että miniäsi heräisi tilanteen tasalle. Käske hänen käydä lukemassa vaikka minun tarinani - miettiköön sitten, mistä valittaa. Toivon, että kaikki kääntyy parhain päin. Lapsenlapsellasi on valioluokan mummi!
Luen viestejäsi 30-v. miniänä, jolla ei ole lasta, eikä tule. Tunnen suurta sympatiaa miniääsi ja poikasi perhettä kohtaan. He ovat aloittaneet uuden elämän, perustaneet oman perheen, johon sinä et välttämättä aina kuulu. Vaikka oletkin poikasi äiti. Miniäsikin äiti, miksei hänellä ole oikeuksia valvoa, kenen päästää lapsensa lähelle? Etkö arvoasta äitiyttä muissa, vain itsessäsi? Et ole enää äiti. Lapsesi on aikuinen.
Viesteissäsi puhut vain lapsestasi ja lapsenlapsestasi, ja mummuista lapsien hoitajana, ihmettelet, mikset nyt pääse poikasi luo katsomaan hänen perhettään, vaikka asutte lähekkäin? Nämä ongelmasi miniäsi kanssa alkoivat kauan ennen, kuin lapsi tähän perheeseen tuli. Ei tarvitse lukea edes rivin välistä, että syytät vain miniääsi, lapsenlapsesi äitiä tästä välirikosta. Et syyllistä poikaasi, vain tämän vaimoa. Luuletko, ettei miniäsi ole tätä asennetta muissa asioissa jo aiemmin huomannut? Että kaikki vika on hänessä? Miksikähän et pääse kylään?
Kuinkahan usein, aiemmin, olet vierailujen aikana viitannut lapsenlapsen tuloon, ja kysellyt miniän mielestä ehkä tunkeilevia kysymyksiä heidän perheenlisäyksestään?
On vaarallista esittää marttyyriä, ja etsiä syyllistä vain muissa. Kyllä ihminen saa käskeä kotiinsa, kenet haluaa, ja jättää käskemättä, ne joita ei halua. Ja jos miniä on puhunut sinulle riidoista poikasi kanssa, yrittää hän vain kertoa sinulle, ettei poikasi ole täydellinen.
"Et ole enää äiti. Lapsesi on aikuinen"
Äitiyteni ei häviä sillä, että lapseni kasvaa aikuiseksi. Olen äiti ikuisesti kun kerran olen äidiksi tullut.
"Nämä ongelmasi miniäsi kanssa alkoivat kauan ennen, kuin lapsi tähän perheeseen tuli."
Kiitos tiedosta, tuo oli minulle aivan uutta.
"Kuinkahan usein, aiemmin, olet vierailujen aikana viitannut lapsenlapsen tuloon, ja kysellyt miniän mielestä ehkä tunkeilevia kysymyksiä heidän perheenlisäyksestään? "
Emme ottaneet asiaa puheeksi koskaan.
Toisaalta en kyllä käynyt heidän luonaan vierailullakaan koska he asuivat niin kaukan.
Perheenlisäys oli meille kaikille iloinen yllätys kun siitä saimme tietää ja minä olin ensimmäinen ulkopuolinen ihminen kenelle se kerrottiin.
Miksi syyllistäisin poikaani mistään, meillä ei koskaan ole ollut keskenämme mitään ongelmia eikä ole vieläkään.
En kyllä syyllistä miniäänikään, kerroinpahan vain omaa kokemaani.
Minusta ei ole lojaalia puolisoa kohtaan jos kerrotaan riidoista esim. vaikka anopille toisen siitä tietämättä.
PS. täydellinen meistä ei ole kukaan, et edes sinä.
Turha kommentoida täällä, jos et kritiikkiä alkuperäisenä kirjoittajana kestä. Eivät perhesuhdeongelmat ala tyhjästä, vasta lapsen syntymisen jälkeen, jotenkin olet saanut ongelmia aikaan, tietämättäsi. En ole täydellinen, mutta et ole sinäkään. Tunnusta se, äläkä vikise, miksei sinua hyväksytä. Koeta etsiä selitystä, vaikka itsestäsi ja teoistasi.
Oma anoppini oli kiinnostunut lapsen isästä.
Siis siitäkin huolimatta, että olimme olleet naimisissakin jo kauan.
Ei niin kamalan kiva onnittelu lapsen tulon johdosta - niinkuin ei sinullakaan. Kuulostaa muuten hyvin samankaltaiselle kuin oma anoppini - täydellisen negatiivinen epäempaattinen vallanhimoinen naikkonen.
Olen lukenut kirjoittamiasi viestejä ja sinun omistushalusi näkyy lähes joka tekstissä mitä kirjoitat. Kuvittelet todella olevasi lapsen äiti tai jotenkin oikeutettu kaikkeen kun olet poikasi äiti ja nyt mummo ja anoppikin. Selvitä ajatuksesi ja ymmärrä, että mitä tulee poikasi ja miniäsi perhe-elämään, sinulla ei ole sen suhteen mitään oikeuksia. Jos se on vahingollista heidän suhteelleen, perhe-elämälleen tai lapselleen, niin tottakai he eivät anna sinun tulla kyläilemään. Syytit tässäkin tekstissäsi jälleen kerran rankasti miniää. Ehkäpä asenteesi on ajanut heidät siihen tilanteeseen, etteivät he halua enää olla tekemisissä kanssasi.
Kehotan sinua käymään keskustelua jonkun ulkopuolisen, asiantuntevan henkilön kanssa. Se sinun kannattaa tehdä ihan sen vuoksi, että saisit ulkopuolisen, ammatti-ihmisen näkökulmaa asioihin. Tällä palstalla vilisee ties minkälaisia mielipiteitä asioista ja et voi millään tietää onko täällä palstalla kirjoittavilla itsellään mielenterveys kohdallaan. Monet merkit viittaavat siihen, että ongelma on suurimmaksi osaksi lähtöisin sinusta ja on vaarallista jos haet täältä palstalta vain vahvistusta omalle käsityksellesi tilanteesta, vahvistusta sille, että olet toiminut oikein.
Sen sijaan, että juokset täällä palstalla kyselemässä asiaa, voisit olla selvittämässä tätä poikasi ja miniäsi kanssa. Mikset kysy heidän näkökulmaansa asioihin? Mikset soita heille, lähde käymään, lähetä kirjettä, jossa kysyt missä on mennyt vikaan? Mikset kuuntele mitä he sinulle sanovat ja yritä eläytyä heidän tilanteeseensa? Keinoja, joilla voisit selvittää asian, on monia, mutta kaikki niistä vaativat sen, että tunnustat oman virheellisyytesi, väärän toimintasi ja sen, ettei sinulla ole mitään valtaa kehenkään heistä, eikä sinulla ole oikeuksia joihin voisit vedota. Hyvää kesää sinulle ja toivottavasti yrität oikeasti muuttaa itseäsi, et muita.
ettei sinulla ole lapsia, mutta toivottavasti saat. Silloin ehkä oppisit sen, että vanhemmat on vanhempia niin kauan kuin elävät. Eivät he pysty tuosta noi katkaisemaan yhteyttään lapsiin, kun he muualle muuttavat. Ehkä se joillekin ja sinulle onnistuu, mutta suurin osa vanhemmista tulee koko elämänsä ajan kantamaan huolta lapsistaan. Minkäs sille voi, he ovat vanhempia kuolemaansa asti.
Oletko itse lakannut olemasta vanhempiesi lapsi?
Tässä lueskelin ketjua ja täytyy todeta, että aika ilkeä ihminen olet suhteessa aloittajaan. Ettei vaan olisi ongelmia jo.. tulossa varmaan :)
Voiko turhempaa viestiä olla.. tässä niitä syytöksiä vasta onkin !
Herraisä sentään!olen miniäsi kanssa aivan samaa mieltä. Kerran viikossa on aivan liian usein kenen tahansa vierailulle tai soitoille.
pojallasi ja miniälläsi on varmaan ystäviä ja muitakin sukulaisia ja tuskin hekään käyvät joka viikko.
Oma äitini käy korkeintaan neljä kertaa vuodessa.Harvoin edes soittaa,eikä anoppikaan ole enää tullut kutsumatta vaikka ennen saattoi käydä kolmekin kertaa viikossa,tai soittaa kolmesti päivässä.Se alkoi ahdistamaan niin että aloin parhaani mukaan välttelemään häntä.
Olisikin tullut lapsenlapsia katsomaan, mutta hänellä oli ja on poika etusijalla. Murheellisena katselin kun lapset kerjäsivät huomiota roikkumalla mummon jalassa ja tämä näki vain poikansa hätistellen lapsia kauemmas.
No se minusta ja anopistani.
Neuvoisin sinua elämään omaa elämääsi äläkä tuppaudu kutsumatta heidän kotiinsa.
Kuten miniäsi sanoi,hanki harrastuksia tapaa ystäviäsi,ja matkustele.
Lapsenlastasi voisit muistaa lähettämällä hänelle neulomiasi nuttuja.
Muista laittaa paketti lapsen nimellä niin miniäsi suhtautuu siihen suopeammin kuin jos lähettäisit paketin poikasi nimellä.Eli löyää köyttä niin luulen miniäsi ahdistuksen helpottavan ja välinne palautuvat ennalleen.
Sinuna sanoisin vielä miniällesi ettei heidän keskinäiset riitansa kuulu sinulle.
Ainoan pojan vaimona luulen kamppailevani samankaltaisten ongelmien kanssa kuin sinunkin miniäsi,vaan ei jaksa nyt kirjoitella enempää.Toivotan Sinulle hyvää kevättä uusien harrastusten parissa:))))
Löysäsin köyden jo vuosia sitten kun poikani läksi maailmalle. Meillä ei keskenämme ole koskaan ollut siitä ongelmaa.
Meillä on ollut oma elämä jo kauan, minullakin ja on harrastuksia ja matkustelua. Asuin useita vuosia ulkomailla joten näin sukuani vain enintään kerran vuodessa. Myös poikaani.
Harrastuksia ei mahdu päivääni enää yhtään enempää, tekemistä kyllä riiittää mutta en ymmärrä miten se korvaisi ne ihmissuhteet jotka koen tärkeimmiksi.
Jos jutuistani voi saada sen käsityksen, että olemme miniäni kanssa riidoissa tai ettäi meillä ole mitään kanssakäymistä, olen antanut väärän kuvan. Kyllä me aikoinamme keskustelimme näistäkin asioista.
Sen olen hänelle sanonutkin, että ellei hän halua jakaa kanssani niitä vastoinkäymisiä mitä tulee on parempi ettei hän kerro niistä minulle mitään. Jos kertoo, se takoittaa mielestäni sitä, että minulla on oikeus ja velvollisuus ottaa niihin kantaa.
Siellä kirjoittaa taas joku psykonarttu, jonka mielestä kotoa lähdettyä katkaistaan käytännöllisesti katsoen välit vanhempiin.
On varmasti ollut ankea lapsuus ja kurjat välit vanhempiin, jos aikuisena tavataan 4 kertaa vuodessa. Omaa itsenäisyyttämme puolisoni kanssa ei mitenkään vähennä se, että tapaamme molempien vanhempia vähintään kerran viikossa ja soittelemme vielä kerran viikossa ja vaihdamme kuulumisia. Ainakin meille he ovat olleet tärkeitä ihmisiä lapsuudessamme, eikä se, että olemme kotoamme pois muuttaneet ole tilannetta miksikään muuttanut.
Ei ihme, että ihmiset ovat sekopäitä nykymaailmassa, kun tuntuu, että minkäänlaisia suku- tai perhesiteitä ei saisi pitää yllä leimautumatta keskenkasvuisesksi ja itsenäistymättömäksi. Eteläläisemmässä euroopassa perheet ja suvut ovat kiinteästi toistensa kanssa yhteyksissä, eikä ihmiset koe itseään juurettomiksi tai yksinäisiksi. Siellä ei myöskään ylpeillä sillä, että jo pikkulapset ovat "itsenäisiä" ts. oman onnensa nojassa kymmenen vuotta täytettyään. Kunhan vain ei venhempien tarvitse luopua "omasta tilastaan". Sitä omaa tilaa sitten tavoitellaan sellaisella mittakaavalla, että lehdistä saadaan lukea vainajista, joita edes omat, aikuiset lapset eivät ole kuukausiin kaivanneet. Se vasta sairasta on. Yltiöpäinen riippumattomuuden tavoittelu on mennyt varsinkin pohjoismaissa liiallisuuksiin. Ja usein näitä juttuja lukiessa tuntuu, että juuri nuoret naiset ovat tämän airueen lipunkantajina, vaatiessaan miestensä ja perheidensä katkovan välinsä lapsuudenkoteihinsa.
Höpsistä sinulle. Tapaamiskertojen määrä ei kerro ihmissuhteista yhtään mitään. Voit tavata äitiäsi vaikka päivittäin ja suhde on silti vaikea. Tai niin kuin minä, tapaan äitiäni kerran vuodessa, eikä ole mitään vaikeuksia. On vain pitkät välimatkat ja vanhemmilla sairauksia, jotka estävät matkustelut.
Älä sekoita tapaamiskertojen määrää ja suhteen laatua keskenään. Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää. Ei lähelläkään.
vaikeuksia ole, jos kerran vuodessa tapaa. Eipä siinä enää oikein ihmissuhdettakaan ole. Vähän niinkuin tapaisi muodon vuoksi.
Kyse olikin siitä, että kerran viikossa olikin kirjoittajan mielestä liikaa. Eihän ystäviä tai muitakaan sukulaisia kuulemma tavata viikoittain. Mistä johtuu tämä valtava eristäytyminen muista ihmisistä? Ja miksi varsinkin omista vanhemmistaan? Onko se jokin erityisen itsenäisyyden osoitus, että ei halua vanhempiaan nähdä? Ja miksi se usein on, ainakin tämän palstan perusteella niin, että miniä mielellään kieltäisi miehensä kanssakäymisen vanhempiensa kanssa? Mikä pelottaa, jos mies on perheensä kanssa läheinen? Nimitellään mammanpojiksi ja ties miksi. Miksi miehet eivät pistä valitsemaan naisiaan vanhempiensa ja itsensä välillä? Miksi miestä ei näe tilanteessa kilpailua? Miksi miehet eivät tee asiasta arvovaltakysymystä. Miksi naiset vetävät herneen erityisen syvälle, jos tulee vaikutelma siitä, että äiti pitää pojastaan parempaa huolta kuin vaimonsa? Miksi vaimot eivät samalla tarmolla keskity miehiensä hyvinvointiin kuin yrittävät kammeta kiilaa miehen ja tämän lapsuudenkodin väliin.
Miksi pikkuprinsessoja pitäisi paapoa ja keskittää koko elämä heidän navan ympärillä pyörimiseen? Miksi miehellä ei saisi olla elämää ja ihmissuhteita vaimonsa lisäksi. Vaimot/avokit kyllä saavat kerätä ympärilleen ystävistään koostuvan haaremin, jossa sitten pohditaan ja retostellaan sitä omaa parisuhdetta, eikä yhtään kiveä jätetä kääntämättä, sopiipa se miehelle tai ei, että _miehenkin_ yksityisasioita levitellään ja ruoditaan akkalaumassa. Kun mies ei samaan aikaan saisi edes äidilleen elämästään puhua. Tältä ainakin vaikuttaa, kun näiden mustasukkaisten, uusavuttomien pikkunarttujen tekstejä ja tilityksiä lukee täälläkin.
Eräillä vaan on niin paljon ystäviä ja sukulaisia että seuraelämä on tarpeeksi vilkasta ilman äidin ja anopin jokaviikkoisia vierailujakin.
Vieraita riittäisi viikon jokaiselle päivälle,ja mielellämme lähdemme joskus pois kotoa ystävienkin luo.Näitäkin suhteita on vaalittava,koska lapset varttuvat ja muuttavat pois kotoa.
Sitten huomaakin olevansa yksin kuten anoppini,koska suututti kaikki ystävänsä.
Ja jos sinulla "ystäväiseni"on jonkinlainen vaikeus luetun ymmärtämisessä,on parempi olla kirjoittelematta.
Lue sinäkin vastaukseni "herraisälle"Sairas anoppinarttu.
Ehkä tuollaisia norsunvittunaamoja me miniät karttelemmekin.
Ystävien kanssa on monin verroin hauskempaa:)))))
Mene sinä vaan mammanpoikasi lahkeeseen roikkumaan.
Kirjoituksesi antaa sellaisen kuvan että istut kaiket päivät kotonasi valokuva kädessä nyyhkimässä poikasi ja hänen perheensä vuoksi.
Voisin verrata miniääsi kissaan.Jos lähestyt sitä,se juoksee karkuun,mutta pysähdy paikallesi niin se tulee luoksesi:))
Lue tekstini uudelleen.Missään en maininnut että tapaamme neljä kertaa vuodessa,vaan äitini käy meillä.
Tapaamme useimmiten muissa merkeissä,esim.sisarusteni lasten syntymäpäivillä,ja niitähän riittää
"Lue sinäkin vastaukseni "herraisälle" Sairas anoppinarttu.
Ehkä tuollaisia norsunvittunaamoja me miniät karttelemmekin."
Onneksi roosa et ole miniäni. Välimme olisivat varmasti katkenneet tuollaisten sanavalintojen vuoksi.
siinä se taas nähtiin!
Anoppi saa sanoa millaisia loukkauksia hyvänsä miniälle ja jos antaa samalla mitalla takaisin niin johan on herne nenässä.
Luuletko että ikäpäivänä uskaltaisin noin anopilleni sanoa,vaikka mieli tekisi.
Karttelen vaan ettei vaan joskus lipsahtaisi:)
Ei ole ollut ongelmia poikasi suhteen? Niin, minähän äitinä en sitten koskaan ole tapellut poikani kanssa, mutta vain tämän vaimon kanssa tulee ongelmia. Olen kuullut saman virren aikaisemmin, alkaa pikku hiljaa kyllästyttää. Lakkaa näkemästä poikasi täydellisenä.
En todellakaan ole koskaan riidellyt poikani kanssa. Miellä onaina ollut erinomaisen hyvät välit ja hän on aina ollut erinomaisen fiksu !
Jos ei ihan täydellinen niin lähellä kuitenkin ;)
ja jos kyllästyttää, vaihda kanavaa
Tuohan selvensi koko asian.
Pöikasi on mielestäsi erittäin hyvä ellei täydellinen,eikä kukaan ole hänelle riittävän hyvä.
Et varmaan muusta puhukkaan kuin omasta pojastasi.
Miniäsi on väärä ihminen kuuntelemaan näitä
"poikajuttuja",koska hän tuskin pitää miestään täydellisenä
Miniäsi huomaa tämän palvonnan,ja kokee olevansa
alempiarvoinen ihmisenä.Välttämätön paha sinun,poikasi ja lapsenlapsen elämässsä.
Nyt roosa panet omiasi, enhän sanonut ettei kukaan ole hänelle riittävän hyvä.
Puheenaiheena poikani ei monestikkaan ole, on paljon muutakin puhumista, mutta kieltämättä hänestäkin joskus puhutaan ja olen saanut käsityksen että ainakaan vastenmielisyydeestä ei miniäni ole hänen kanssaan naimisiin mennyt. Taitaa kovastikkin tykätä ja ihailla.
Heh, vai palvonnan. Miniälläni on varsin hyvä itsetunto, ei hän miehensä rinnalla alemmuutta tunne vaikka anoppi kuin poikaa kehuisikkin.
Välttämätön paha !! Hänhän on lapsen äiti ja poikani vaimo, eli hyvinkin tärkeä henkilö meidän elämässämme !
Roosa hei, kohta alkaa ulkona sataa, menisitkös vähän tuulettumaan ja etsimään positiivisempaa elämänasennetta, meillä kaikilla oilisi paljon antoisampaa tämä keskustelu kun kykenisit sinäkin asiallisuuteen.
Enpä mennyt ulos vaikka aurinko paistoikin pilvettömältä taivaalta:)
Turhaa tässä on ihmetellä syytä miksi sinulle on asetettu raja milloin saat mennä heidän reviirilleen.
Sinussa ja pojassasi ei ole mitään vikaa,joten se löytyy tavanomaisesti miniästäsi.
Ihmettelen vaan että miksi edes kirjoitit,
kun tiesit sen alunalkaenkin.
nyt sitten vaan pohtimaan miten saisit miniäsi
ruotuun.
Muista kuitenkin,että jokainen meistä kaipaa
myös yksityisyyttä.
En tiedä minkä ikäinen lapsenlapsesi on mutta ehkä he suunnittelevat päivärytminsä sen mukaan.
Tiedän sen ettei ole kivaa kun saa juuri lapsen nukahtamaan ja joku tulee kolkuttamaan ovelle.
Ja entä jos on valvonut sairaan lapsen kanssa koko yön?
Mitä jos kuitenkin soittaisit ja kysyisit milloin heillä olisi aikaa sinulle.
Jutelkaa ja sopikaa kaikkia tyydyttävät pelisäännöt.Viimeksimainitun voisin tehdä itsekkin:)
Antoisia hetkiä lapsenlapsen kanssa...
lukisitko viestit, ennen kuin vastaat? Kävitkö yhtään tuulettumassa :)
Tää on kolme vuotta vanha juttu...
Liekö enää hengissäkään:)
Sinulla ei ole mitään oikeutta lapsenlapseesi, jos miniä ja poikasi kieltävät tapaamiset. Miniäsi ei ole Sinua valinnut, vaan olet tullut parisuhteen kaupanpäällisenä.
"En ymmärrä sitä ajattelua, että kun poikalapsi avioituu, hänen on katkaistava kaikki siteet kotiinsa ja ennenkaikkea äitiinsä. Enkä ymmärrä sitäkään, että lapsenlapsella ei olisi oikeutta tutustua omaan mummuunsa ja saada häneltä se rakkaus mitä vain mummu voi antaa."
Voi taivas mitä tekstiä! Et ole ihan terve. Lapsenlapsi pärjää, vaikka hän ei tapaisi mummoaan ikinä. Taidat korostaa omaa asemaasi miniän kustannuksella? Luuletko tosiaan olevasi aikuisen poikasi tärkein ihminen? Entä kuvitteletko olevasi lapsenlapselle tärkeämpi kuin hänen oma äiti? Älä kuvittele!
Jätä miniäsi, poikasi ja lapsenlapsesi rauhaan. Mene terapiaan ja hanki itsellesi oma elämä! Lopeta aikuisen poikasi perheen asioihin sekaantuminen.
Omistushaluiset anopit ovat parisuhteen ongelmien alku ja juuri.
Onneksi miniä ja poikani ei ole kieltäneet tapaamisia. Hirvittävä jo ajatuksenakin !
Poikani ei tekisi sitä koskaan, siitä olen vakuuttunut.
Hän tuntee minut ja tietää miten paljon mummulla yleensä on lapsenlapselle annettavaa. Hänellä itsellään kun on ollut kaksi rakastavaa ja läheistä mummua.
Miniä ei todellakaan ole minua valinnut enkä minä miniääni mutta me molemmat olemme olleet tietoisia toistemme rooleista poikani elämässä.
Tuskin se minua sairaaksi tekee, että haluan pitää yhteyden perheeseeni, lapseeni ja lapsenlapseeni. Minusta se on aivan tervettä.
Vain täysin kylmä ja tunteeton ihminen voi ajatella noin kuin sinä tunnut ajattelevan.
Tottakai pikkuinen pärjää ilman minuakin, eihän siitä ole kysymys.
Mutta korostamatta asemaani, olen mummu ja äiti ja kyllä minulla niissä ominaisuuksissa on myös oikeuksia.
Mistään jutuistani ei voi myöskään lukea että minä kuvittelisin olevani aikuisen poikani tärkein ihminen, luehan tarkemmin ennenkuin kiihtyneenä syöksyt haukkumaan ketään.
Sanon että hän on tärkeä minulle ja tiedän myös olevani tärkeä hänelle.
Heh, aika huono päivä sinulla....mistä sait ajatuksen että kuvittelen olevani lapsenlapselleni tärkeämpi kuin hänen äitinsä. Pienelle lapselle äiti on tärkein.
Jossain myöhemmässä vaiheessa se asia voi muuttua, kuten olemme saaneet lukea näissäkin keskusteluissa.
Lapselle mummu voi tulla rakkaamaki kuin konsanaan oma äiti.
Jos minulla ei ole oikeuksia äitinä ja mummuna niin kuinka sinulla voi olla oikeus vaatia minua unohtamaan oman lapseni perhe ?? Vaati minua menemään hoitoon sen takia, että rakastan heitä ja haluan olla heidän kanssaan ?
Olet uskomaton tapaus ja varmaankin ihmisenä aika hankala ja ehkä jopa agressiivinen tekstistäsi päätellen.
Minulla on oma elämä, koti ja perhe, harrastukset, ystävät kaikki mitä tavitsen paitsi enenmmän yhteistä aikaa lapsenlapseni kanssa.
Omistushaluiset, itsekeskeiset miniät ovat tärkeitten ihmissuhteitten ylläpidon este !
Haistele tuulta, kesä on tullut :)
Vasta nyt huomaan nimimerkkisi ja alan ymmärtää.....hyytävän kiukkusi ja vihasi
Neuvosi ovat todella kypsymättömän ihmisen!
Tuolla asenteella katkaiset välisi joka suuntaan. Varo vaan, että et joudu siihen tilanteeseen, että roikut lapsissasi niín että he katkaisevat välisi sinuun sinä päivänä, kun muuttavat kotoa.
Opettele katsomaan elämään laajemmin. Opi ymmärtämään ja hyvklsymään se, että meitä on moneksi.
Sitaatti:
"Et ole ihan terve. Lapsenlapsi pärjää, vaikka hän ei tapaisi mummoaan ikinä. Taidat korostaa omaa asemaasi miniän kustannuksella? Luuletko tosiaan olevasi aikuisen poikasi tärkein ihminen? Entä kuvitteletko olevasi lapsenlapselle tärkeämpi kuin hänen oma äiti? Älä kuvittele!"
Noin ahdasmielinen ajattelu ei ole kenellekään hyväksi. Herää huomaamaan, että saatat tulla aivan samanlaiseksi kuin nyt kauhistelemasi anoppi on.
pärjää ilman mummoaankin, mutta kyllä suurimmalla osalla isovanhemmista olisi lapsenlapsilleen paljon annettavaa. Toista isoisääni en ole koskaan tavannut, koska hän kuoli pari kuukautta ennen syntymääni ja toinen isoisäni kuoli kun olin alle kolmivuotias. Siltikin vaikka minulla ei heistä ole mitään muistoja, olen kaivannut heitä. Uskon, että elämäni olisi entistä rikkaampaa, jos olisin saanut heidät tuntea ja saada heidän annoksensa elettyä elämää ja sen mukanaan tuomia kokemuksia.
On järjetöntä yrittää riistää lapselta osa perhettä ja sukuaan sen takia, että miniä ei jostain henkilöstä pidä. Varo, ettet saa maistaa omaa lääkettäsi kun olet vanha ja saat "nauttia" yksinäisestä vanhuudesta.
itse kuvitella olevasi miehen elämän tärkein ihminen. Ihminen joka moiseen ajattelumalliin sortuu, kaipaisi asennetarkistusta.
Miehen ja vaimon historia saattaa olla laskettavissa muutamassa vuodessa, äidin ja pojan historia 20-30vuotta. Minkälainen ihminen voi vaatia katkaisemaan tuollaisen suhteen. Aivan kuin , pyytäisi miestään pyyhkimään aikaisemman elämänsä kokonaan yli.
Ymmärrän että on todella vaikeitakin anoppi/miniä suhteita, enkä niihin puutukkaan. Välillä näitä lukiessa syyt vain tuntuvat aika vähäpätöisiltä. Ikäänkuin, joku nirppanokka pikkuprinsessa sanelisi miehensä joka liikkeen ja ajatuksen.
Pojallani on tuollainen Pikkuprinsessa. Tosin vasta avoliitto-asteella. Aikansa on siinä temppuillut, tietämättään itselleen kuoppaa kaivanut. Minunkaan "anoppina" ei tarvitse kaikkea sietää, joten otin välimatkaa. "Miniä" on ollut enemmän kuin tyytyväinen poissaolooni. Hänen oma sukunsa toki on hyvin tärkeä. Nyt emme ole tavanneet vuoteen, poikani käy säännöllisesti tervehtimässä ja soittelee silloin tällöin. En ole asioista edes kysynyt, mutta rivien välistä olen ymmärtänyt, että hänen suhteensa tyttöön on lähinnä "kämppäkaveri" ja tyttöparka ilmeisesti odottelee kosintaa. Veikkaan, ettei mene pitkäkään aika kun poikani ottaa ja lähtee.
Juuri tuo valtava omahyväisyys, toisten ylenkatsominen tuntuu olevan vallalla nykytytöillä. Vaikka miehet eivät välttämättä näistä asioista niin paljon rutise, he ajattelevat kyllä ja tekevät omat johtopäätöksensä. Jotka, ikävä kyllä ovat sitten monta kertaa tulevat kumppanille kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Huonosti ovat sinunkin asiasi olleet, jos et ole saanut kokea koskaan olevasi miehesi tärkein ihminen. Jos poikasi ajattelee samoin kuin sinä, ei hänellekään koskaan kämppäkaveruutta kummempaa suhdetta voi tulla.
Äiti ja poika elävät yhdessä parikymmentä vuotta. Mies ja vaimo loppuelämän, jos hyvin käy. Se tekee nykyään parhaimmassa tapauksessa viitisenkymmentä vuotta. Elämää kannattaa jokaisen katsoa eteenpäin, ei taaksepäin.
Ei tietenkään sinun tarvitse sietää poikasi avovaimon käytöstä. Miksi sinun yleensä pitäisi olla sitä näkemässä?
Poikasi on mielestäsi ilmeisen viisas, kun harkitsee avoeroa. Miksi kuitenkin vain harkitsee? Onko saamaton? Vai eikö oikeasti harkitsekaan?
Et näe avominiässäsi mitään hyvää. Itse peräänkuulutat sitä, että puoliso ei ole tärkein ihminen vaan sukulaiset. Eikös se sitten olekin hienoa, että miniäkin on ymmärtänyt sen.
Kuulostaa vähän siltä, että kun sinä teet ja ajattelet, se on oikein ja hieno. Kun miniäsi tekee ja ajattelee, se on temppuilua. Siitä huolimatta, että ajattelee itse asiassa juuri samalla tavalla kanssasi???
verran hyvä, ettei minulla ole koskaan ollut tarvetta "kilpailla" anoppini kanssa. Miehelläni on lupa rakastaa MYÖS häntä. Ehkä juuri tuon vuoksi minulla on myös hyvä anoppisuhde ja hyvät suhteet kaikkiin mieheni sukulaisiin, kuten miehelläni minun sukuuni. Myöskään kumpikaan meistä, ei anoppini, enkä minä, ole mustasukkaisia luonteita, sekin ehkä selittää tilannetta. Olemme sen verran järkeviä olleet, että tiedämme, ettei kumpikaan rakkaus ole toiselta pois.
Realistina myös tiedän, kuinka paljon nykyään erotaan. Jos liitto ei ole kunnossa, mielestäni siihen on oikeuskin. Kenenkään ei ole pakko kituuttaa huonossa suhteessa, ja näin tuhlata elämäänsä. Tämä pätee myös poikaani, jos ei suju, on lupa katsella joku, jonka kanssa sujuu, se on hänen valintansa.
Ne harvat kerrat, kun täällä on saanut miesten kommentteja lukea, tukevat vahvasti omaa ajatusmaailmaani. En todellakaan koe itseäni niin ylivertaiseksi ihmiseksi, että minulla olisi oikeus mitätöidä äiti/poika suhde oman itsetuntoni pönkittämiseksi.
Poikani on kuitenkin ollut aina perhekeskeinen, ja ottanut esimerkin omasta elämästään. Meillä KOKO suku pitää yhtä, eikä hän pysty sisäistämään ko. "syrjintää" joten on vetänyt omat johtopäätöksensä.
Miehen ja vaimon suhde on se tärkein.
Se lukee jo raamatussakin,ja kaikki jotka ovat katsoneet dr phill:iä sen tietävät.
Yliriippuvaiset äidit ja anopit ovat rikkoneet monta lupaavaa elinikäistä liitoa,Ja kehtaavat olla siitä hyvillään.
että jossain myöhäisemmässä vaiheessa mummu voi olla lapselle tärkeämpi kuin oma äiti!!! arvasin heti ensimmäisestä viestistäsi mihin pyrit...eiköhän se nyt kuitenkin ole niin että kyllä se oma äiti ja isi on ne maailman tärkeimmät ihmiset omalle lapselleen!
katsoppa peiliin ja mieti voisiko olla mahdollista että olet liiaksi tyrkyttänyt "äidillisiä" neuvoja minijällesi? ja näetkö lapsenlapsessa muuta kuin oman poikasi yhdennäköisyyden! se on ihan mielettömän rasittavaa jos koko ajan kuuluu: tee niin tee näin, näin täytyy tehdä plaaplaa tai kyllä on isin näköinen lapsi ihan kuin isi silloin ja tällöin plaaplaa!!!
enhän toki sano että sinä olisit tuollainen mutta kokemuksen syvällä rinta-äänellä tiedän kuinka rasittavaa on kuunnella päivästä toiseen tuollaista löpinää ja turhia neuvoja..jokainen osaa kyllä kysyä jos oman lapsen hoidossa apua tarvitsee!
ja siitä olen eri mieltä että muummuna on oikeuksia lapseen...eihän se lapsenlapsi ole isovanhempien tahdosta tähän maailmaan syntynyt! jos nuoret parit tahtoo lapsen niin itselleen he sitä suunnittelevat eikä isovanhemmille ja jos eivät tahdo niin ei tule lapsenlapsiakaan.
minua ärsytti oman odotukseni aikana kun anoppi saattoi tulla taputtamaan masuani ja tokaista siellä se minun vauvani on ja tyrkytteli jo silloin ahdistavia neuvojaan! ja lapsi kun syntyi niin hyvä kun laitokselta kotia kerkesi kun olisi jo pitänyt olla pikkuista kuskaamassa hänen sukunsa nähtäväksi...aivan kuin lapsella ei muuta olisi ollut kuin hän ja hänen ylisuuri sukunsa!!! sillä kirjoitin tämän pätkän jotta jos olet toiminut samoin niin tiedät mistä saattaa johtua miniäsi käytös!
minä toivon että saat välit paremmaksi minijääsi ja uskon että se onnistuu kun jätät tyhjänpäiväiset neuvomiset sikseen jos olet niitä yrittänyt tyrkyttää ja osoita että ymmärrät ettei lapsenlapsi ole sinun ja kuulu sinulle vaan nimenomaan minijällesi ja hänen miehelleen!!!
nimissä nainenkin hyljätköön oman sukunsa, miehen ja vaimon suhde on se tärkein. Kukaan muu ei avioliittoa pysty rikkomaan kuin aviopari itse. Elä ja ymmärrä.
Irtautuminen ei tarkoita samaa kuin hylkääminen.Lapsikin sen tietää.
Et varmaankaan ole lukenut ketjussa muita kirjoituksiani,muuten tietäisit,että meillä on paljon ystäviä sukulaisissa,myös miehen.Anopin ja miniän välillä on sukupolvien välinen kuilu,joten ystäviä heistä harvemmin tulee.
mistähän johtuu,että äidit ei Yleensä jää roikkumaan tyttärien helmoihin.Johtuisiko kenties siitä,että naiset uskaltaa sanoa äidilleen,jos tämä tuppautuu,eikä siitä välirikkoa synny.
Anopille on miniän vaikea sanoa
mitään,vaikka tämä tuppautuisikin.(Tuppautuminen on vaan esimerkki monesta muustakin asiasta) Se olisi miehen tehtävä.
Tai no sama kumpi anopille sanoo.ainahan kaikki on miniän syytä.
Jos poika ärähtää äidilleen,niin anopin mielestä miniä on "käskenyt poikaa" niin sanomaan,ja taas alkaa vihanpito miniälle.
jos lukisit lehtiä,niin tietäisit,että avioerotilastot kasvavat silloin kun jompikumpi puolisoista hoitaa vanhoja vanhempiaan.
Toinen kokee silloin tulevansa hylätyksi ja etsii seuraa muualta.
Aiheesta oli artikkeli kotilääkärilehdessä.
Elä sinäkin ja anna muiden elää omaansa:)
tapauksen, jossa tytön äiti suorastaan asuu nuorenparin pienessä kodissa. On tuo kuulemma sanonutkin että on niin vaikea irrottautua, on ikävä ja yksinäistä. Tytöllä ei ole mitään sitä vastaan, päinvastoin. Jos äiti ei ole viikonloppua tyttärensä luona, tytär menee äitinsä luo???? Siis kyseessä on nuoripari. Mikä on miehen asema tuossa tilanteessa? Missä on parin yksityisyys? Mielestäni parisuhde tulee kärsimään tilanteesta väistämättä.
huonosti käy.
Sama se on näinkin päin,
on vaan harvinaisempaa.
Joku siinä on kolmas pyörä.
Luulen että se mies,koska ilmeisesti tytär ei ole kypsä parisuhteeseen.
Mutta jos tilanne sopii kaikille,niin sittenhän se on ok.
mutta jos tuo tunkeilija olisikin anoppi, asiahan olisi aivan eri, ja saisikin varmasti täällä oikein ryöpyn niskaansa (: Näin arvelinkin, kiitos vahvistuksesta!
Taas yksi väärinymmärtäjä.
se on täsmälleen sama asia.Epäkypsät miehetkin voisivat muuttaa takaisin äitinsä helmoihin.
Miniä on siinä se kolmas pyörä
Parisuhde vaatii sitoutumista eikä siinä kaivata KUMMANKAAN äitejä
Olen aivan samaa mielt. Alkuperäinen kirjoittaja saisi rauhoittua ja lopullisesti. Lapselle kaikkein tärkeimmät ihmiset tässä maailmassa ovat omat vanhemmat, eivät ne vanhempien vanhemmat. Lapsi viettää suurimman osan ajastaan kuitenkin joko omien vanhempiensa kanssa, hoidossa, koulussa ja ylim. vapaa-ajan ystäviensä kanssa. Mummin ja papan kanssa ollaan silloin, kun muut hoitomuodot eivät onnistu. Minä muistan mammasta ja papasta vain vähän, hetkiä sieltä täältä, en muista mitään rakkauskeskusteluja eikä luentoja äitini ja isäni välisistä suhteista. Ei ollut mitään pullantuoksuista lapsuutta minulla. Muistan vain isäni isän, joka ei tykännyt isästäni, ja sanoi tämän tälle suoraan. Minulle pappa oli aina kärttyinen vanha ukko, joka ei elänyt koskaan sovussa itsensä kanssa eikä muidenkaan. Mummiksi ja papaksi ei tulla, siihen kasvetaan, ja jotkut eivät kasva sitten ollenkaan koskaan. Näin pappani viimeksi 15 vuotta sitten. Hän on kuollut nyt. Isääni kaipaan, pappaa en yhtään.
Joten mummit ja papat, älkää pitäkö itseänne kaikkitietävinä rakkauden enkeleinä. Me lapset näemme teidän läpi. Me emme ole tyhmiä. Ja suht tuoreena miniänä, oman historiani tuntevana aikuisena naisena, näen ihmisten tekopyhyyden ja tekorakkauden läpi.
Jaa Sinun tämä NYT ja ainoa "rakkautesi" tekee Sinusta Aidon Rakkauden Ymmärtävän ja Tunnistavan Enkelin, jonka näppäimiltä kirjautuu Aitototuus SE YKSI JA AINOA.
Niin, tarinoita on monia, koska me olemme kaikki erilaisia ihmisiä.
Minun kokemukseni mummuista ja papoista on jotain aivan muuta kuin omasi. Joten siitäkö johtunee, että kykenen ihan vilpittömästi rakastamaan lastani ja lapsenlastani. Kasvatuksestahan monet piirteet tulee.
Jo hyvin pieni lapsi, vauva jopa, tuntee kyllä aidon välittämisen.
Siksipä meidän pikkuinen niin kovasti mummusta tykkääkin. Mitä riemukkaimmat hymyt saan aina kun otan hänet syliini. Ja itkevänä hän rauhoittuu kyllä mummun sylissä jos mikään muu ei auta.
Eli rakkautemme lienee jo nyt molemminpuolista vaikka vauvalle ei paljon ikää vielä olekkaan.
PS: onko olemassa ihan oikeasti jotain tekorakkautta ??
JOS SINULLA EI OLISI ONGELMIA POIKASI JA ETENKIN MINIÄSI KANSSA, ET OLISI KIRJOITTANUT TÄNNE. TÄMÄ KOKO KESKUSTELU ON MENNYT SAMAN KAAVAN MUKAISESTI ALUSTA LOPPUUN. JOKU KRITISOI SINUN TEKEMISIÄSI, SINÄ PUOLUSTAUDUT, KERROT OLEVASI VIRHEETÖN JA LÄHES TÄYDELLINEN SEKÄ SYYTÄT RANKASTI TOISIA IHMISIÄ ESIM. TÄYSIN KYLMIKSI JA TUNTEETTOMIKSI IHMISIKSI. MIKSI SINUN TÄYTYY ALKAA HAUKKUMAAN MUITA IHMISIÄ, JOS HE OVAT ERI MIELTÄ KUIN SINÄ? OLETKO SAMALLA TAVALLA PYYTÄNYT MINIÄÄSIKIN HAISTELEMAAN KESÄN TUULIA SEN JÄLKEEN KUN OLET HAUKKUNUT HÄNTÄ? EI IHMEKÄÄN, JOS HÄN HALUAA PITÄÄ SINUT KAUKANA LAPSESTAAN.
MIETI OIKEASTI MIKSI KIRJOITAT TÄNNE!
SIKSIKÖ ETTÄ HAET NEUVOJA?
SIKSIKÖ ETTÄ HAET SYYLLISIÄ?
SIKSIKÖ ETTÄ TAHDOT ITSESTÄSI JA TEOISTASI VAIN POSITIIVISIA KOMMENTTEJA?
MIKSI IHMEESSÄ?
ETSITKÖ TÄÄLTÄ KEINOA, MILLÄ SAADA MINIÄ LOPETTAMAAN RAJOITTAMASTA SINUN, POIKASI JA LAPSENLAPSESI ELÄÄMÄÄ?
JOS KERRAN TIEDÄT JO VASTAUKSEN (ELI MINIÄT ESTÄVÄT YHTEYDENPIDON), NIIN SILLOIN SINUN EI TARVITSE ENÄÄ VAIVAUTUA KIRJOITTAMAAN TÄNNE KAUNIITA KORULAUSEITA ITSESTÄSI.
JOS ET OLE VALMIS KOHTAAMAAN AIKUISMAISESTI NEGATIIVISTA PALAUTETTA TÄÄLLÄ, ET OLE SITÄ EHKÄ KOSKAAN TEHNYT SITÄ VIRTUAALIMAAILMAN ULKOPUOLELLAKAAN.
HAISTELE SINÄKIN TOKI TUULIA, TOTUUS ON TULLUT JÄÄDÄKSEEN =)
Minulla on samanlainen kokemus poikani nykyisen tyttöystävän kanssa. Poikani raahasi häntä meillä aikansa, nykyisin tulee pääasiassa yksin. Kyllä me vaan olemme hänen perheensä, täällä asuu äiti ja isä ja rakas veli. Emme ole puhuneet asiasta,enkä sekaannu mitenkään. Mutta olen ollut kuulevinani rivien välistä, että poika on näreissään tyttökaverilleen eikä pidä siitä, että hänen pitää laukata tyttökaverinsa sukulaisissa, sensijaan omissä sukulaisissan poika saa käydä yksin. Sillä tavalla ei rakenneta yhteistä elämää, en ymmärrä miten joku voi olla niin hölmö, kuvittelee omistavansa toisen. Mukava tyttö hän on, mutta jotenkin niin jos nyt voi tässä sanoa itsekkään tuntoinen. Epäilen, että se suhde ei tule kestämään. Onhan siinä tietysti paljon muutakin, mutta yksi asia on juuri tuo. Harmittaa pojan puolesta. Ja me tosiaan olemme ihan normaali perhe, ei mitään erityistä eikä riitoja.
Poikani kerran aikoinaan sanoi, että hän ei koskaan tule kelpuuttamaan vakavasti naista, joka yrittää kammeta hänen suhteitaan sukulaisiin ja muihin läheisiin.
Hän sanoi sen, koska oli puhetta vastaavasta tapauksesta. Luulen, että siitä tulee vielä ongelma. Meillä on hyvät ja lämpimät välit, toisaalta emme kyllä häiritse heidän elämäänsä,asuvat sen verran kauempana. Emmekä muutoinkaan.
Joten miettikää ihmiset, viat on kaikissa, toisaalta me tulemme erilaisista perheistä, tavat voivat olla erilaiset jne. Typerää ajatella, että ihmisen pitäisi katkaista välinsä sukulaisiinsa kun alkaa elää jonkun ihmisen kanssa vakinaisesti. Tasapuolista sen pitää olla, tietenkin, jos puoliso ei itse halua, silloin on jotain pielessä. Arvostetaan toisiamme, sillä itse ei voi olla niin hyvä, etteikö toisetkin voi omalla tavallaan sitä olla.
jos tarvitsisitte alle vuoden ikäiselle lapsellenne hoitopaikan ja anoppi-mummu asuisi muutaman sadan metrin päässä ja lähin päiväkoti olisi kilometrin päässä, kumpaan antaisitte lapsenne hoidettavaksi alle vuoden iässä siis ?
Minkä ihmeen takia anopin pitäisi edes harkita ottavansa alle vuoden ikäistä lasta hoitoon? Jos anoppi-mummu on eläkeiässä eli kuusikymppinen, niin hän ei varmasti ole paras henkilö hoitamaan 8-10 tuntia päivässä alle vuoden ikäistä lasta.
jos anoppi mummu olisi alle viisikymppinen ja hoitoaika olisì 4 tuntia niin kuuttaisko se asiaa
Riippuu tietysti siitä, miksi alle viisikymppinen on kotona. Jos on työttömänä mutta työkykyinen, niin silloin tällöin lapsi voisi olla hoidossa pari kolme tuntia. Toisaalta työkykyinen viisikymppinen voi saada äkkilähdön töihin, joten hoitopaikka pitäisi on joka tapauksessa varattuna ja lapsenkaan kannalta ei ole hyvä, että häntä viedään milloin minnekin. Jos taas anoppi on kotona vaikkapa sairauden takia tai oltuaan ikänsä kotirouva, hän ei ole sopiva henkilö hoitamaan vakituisesti pientä lasta. Sama pätisi, jos kyseessä olisi äitini.
sanoisin, että eiköhän lapsen olisi paras olla päiväkodissa. Siellä on ikäistään seuraa, lapsi oppii sosiaalisemmaksi. Siellä on ehkä myös enemmän virikkeitä, lapsia laulatetaan ja leikitetään. Väliaikanen hoitoapu, esim. lapsen sairastaessa, on asia erikseen jos omilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta hoitaa.
sairauden ja kotirouvan rinnastamisella? Eikö kotirouva ole pätevä hoitamaan lasta, vaikka on omansakin hoitanut alusta loppuun?
En siis pidä kotirouvia todellakaan henkisesti tai fyysisesti sairaina. En vain tunne yhtään ikänsä kotona ollutta henkilöä (ei niitä kyllä nykyajan viisikymppisissä taida ollakaan), joka olisi säilynyt maailman menossa mukana ja siksi en usko tällaisen henkilön rakkauden korvaavan ammattitaidon puutetta pienen lapsen hoidossa. On tietysti joitain ulkomailla asuneita edustusrouvia, jotka ovat varmasti nähneet ja kokeneet enemmän kuin esimerkiksi minä, mutta yleensä ottaen vuosikymmenten kotona olo ei ole ainakaan minulle mikään meriitti mihinkään asiaan.
yleistys. Minä jäin kotiin aikoinani lapseni jatkuvan sairastelun vuoksi. Tosin meillä on myös perheyritys jossa olen kyllä toiminut mukana. Mutta, pääpaino on todellakin ollut lastenhoidossa ja kasvatuksessa. Ongelmia oli jos jonkinlaisia ja väittäisin että tiedän lapsen sairauksista ja hoidosta keskivertoäitejä enemmän. Sairaalaolojen yhteydessä, minulta usein kysyttiin olenko hoitoalalla, kun olin niin perillä asioista.
Tavallisessa palkkatyössä oloni olisi tuolloin ollut täysin mahdotonta, poissaoloja kun olisi kertynyt niin paljon.
Minusta on halventavaa puhua kotiäideistä vähättelevään sävyyn. Veljeni sanoin, mikä on arvokkaampaa työtä kuin lastenkasvatus. Onnemme oli että oli taloudelliset edellytykset tuohon. Kyllä kotiäiditkin lukevat lehtiä ja kirjoja, juttelevat muiden ihmisten kanssa, ja pysyvät näin "ajan tasalla"
Jos haluat luokitella itsesi kotirouvaksi, niin sehän on sinun asiasi. Itse en puoliksi yrittäjää tai sairaan lapsen kotihoitajaa pidä kotirouvana. Kuten sanoin, en tunne yhtään vuosikymmeniä kotona ollutta henkilöä, jota pitäisin parhaana oman lapseni päätoimisena hoitajana. Tarkennan vielä, että puhuin nimenomaan pitkään kotirouvina olleista (sitä äidin uraa ei yleensä riitä kuin muutaman vuoden täysipäiväiseksi hommaksi).
Kotiäitiys voi olla ihan hyvä juttu muutaman vuoden ajan. En ikipäivänä uskaltaisi jäädä esimerkiksi kymmeneksi vuodeksi kotiin, koska en halua olla lopun ikääni mieheni varassa. En myöskään halua antaa tyttärilleni kotiäidin naisen mallia.
Jos sinusta on halventavaa puhua kotiäideistä kirjoittamaani sävyyn, minusta on väärin nostaa kotiäitiyttä muita arvokkaammaksi ratkaisuksi. Kotiäitiyteen liittyy myös jonkinasteinen määrä itsekkyyttä (minun lapset ajattelua) verrattuna esimerkiksi vapaaehtoistyöhön kehitysmaissa. Itse en siis tiedä mitään arvokkaampaa kuin pyyteetön työ tuntemattomien ihmisten hyväksi. En siis ole vapaaehtoistyön tekijä, mutta arvostan sellaista elämän asennetta.
tulisi kunnioittaa. Jokainen, tekeepä mitä hyvänsä, on omalla sarallaan tarpeellinen.
Palatakseni tuohon lastenhoitoon, kaksi läheistä ystävääni on päiväkodissa hoitajina, joten vinkkejä olen saanut. Toinen näistä, oli 27vuotta koulunsa jälkeen kotiäitinä. Hän palasi töihin, kun lapset olivat aikuisia. Ystäväni ammattitaitoa väheksymättä, siis hän on luonnonlahjakkuus, todella hyvä lasten kanssa, mutta mitään koulutusta hän ei ole työhönpaluunsa jälkeen saanut. Ihan on itsekseen ajan tasalla pysynyt, ja on todella pidetty lasten seurassa.
Tarkoitan kaikella tällä vain sitä, että tuollainen yleistäminen on todella loukkaavaa. Jos omaan ystäväpiiriisi ei kuulu "täysipäisiä" kotirouvia, voisit ottaa huomioon, että heitä voi kuitenkin tässäkin maassa olla pilvin pimein.
Johan on rajuntuntoista tekstiä sinulla.
Alle viisikymmpiinenkin voi olla kotona monista eri syistä, Esim, työtön, kotirouva, yrittäjä jne.
Ja jos anoppi hoitaa lapsenlastaan nii´n tuskinpa sitä silloin noita äkkilähtöjä tulee, eihän silloin työkkärin listoilla edes olla. Eikö se ole laitontakin sellainen.
MIKSI ikänsä kotirouvana ollut ei olisi sopiva henkilö hoitamaan pientä lasta !??? Perustele ihmeessä nuin hullut väittämäsi.
Itselläni oli aikoinaan onni saada sellainen kotirouva lapsenhoitajaksi ja hän oli jo edesmennyt äitini. Hän hoisi myös siskoni viisi lasta kouluikään saakka ja sen jälkeenkin.
Empä olisi voinut kuvitella parempaa ja turvallisempaa hoitopaikkaa. Ja virikkeitä ei varmasti puuttunut.
Niinpä jälkikasvu onkin sivistynyttä, sosiaalista, koulutettua ja erinomisen rakastettavaa sakkia.
Että kyllä kotirouvatkin pysytyy jopa paljon enempään kuin joku päiväkodin täti tai setä. Ge eivät ainakaan sitä rakkautta voi lapsille antaa mitä he tarvitsevat eikä aina edes sitä perusturvallisuutta.
Alle vuoden ikäisen paras hoitopaikka on ehdottomasti oma koti ja paras hoitaja oma äiti tai isä. Mutta jos tähän ei ole mahdollisuutta, heti toiseksi paras ja turvallisin on varmasti lapsen mummu.
Noin pieni lapsi ei kaipaa vielä ikäistään seuraa eikä virikkeitä sen enmpää mitä kotona pystytän antamaan.
Leikkimään ja laulamaan kykenee mummukin erinomaisesti.
Ja ennenkaikkea mummulla on antaa se rakkaus ja turvallisuudentunne mitä noin pieni eniten tarvitsee silloinkin kun isä ja äiti on töissä.
Eihän ollut kyse meriiteistä, oli kyse kotirouvan kykenemättämyydestä hoitamaan pientä lasta, niinhän sinä sanoit !
Ja maailmaa kiertäneillä edustusrouvillako sitten voisi olla paremmat kyvyt lapsenhoitoon kuin ikänsä kotona olleella ? Perusteluja kiitos.
Eihän mitenkään se maailman mnäkeminen lastenhoitotaitoa anna, ei todellakaan.
Mitä ihmeen maailmanmenoa sinä tarkoitat mikä antaisi kyvyt lapsenhoitoon.
Voi taivas noita sinun juttujasi !
mitkä ovat kotirouvan tunnusmerkit ?
Jos kotirouva ei ole kotona lastaan hoitanut äiti ja aviovaimo niin mikä se sitten on ?
Onko siihen joku aikaraja, ikäraja, koulutustaso....miten sinä sen määrittelet ?
Tämä alkaa mennä nyt niin pahasti sivuun alkuperäisestä kommentistani, joten totean vain, että jopa minulla on oikeus mielipiteisiini enkä edelleenkään antaisi pientä lastani kolmekymmentä vuotta kotirouvana viettäneen anopin hoitoon (jos minulla siis sellainen anoppi olisi).
Viittaus maailmaa kiertäneisiin edustusrouviin tarkoitti lähinnä sitä, että he ovat yksi poikkeus kotirouvien joukossa ja varmaan kohdanneet melkoisesti erilaisia tilanteita verrattuna keskivertokotiäitiin ja kotirouva-aika lasten aloitettua koulun ei välttämättä ole ollut laakereilla lepäilyä. En siis tosiaan ymmärrä, mitä tekemistä esimerkiksi minulla olisi TÄYSPÄIVÄISENÄ kotirouvana, jos lapseni ovat ala-asteen viimeisillä luokilla ja yläasteella. Ehdin tavata lapsiani iltapäivällä neljän jälkeenkin ja minunkin lapseni ovat kohteliaita, reippaita, hyvin koulussa menestyviä jne. Toivon, että myös perheen tytär opiskelee ainakin ammatin ja toivon (sitähän ei voi muiden puolesta päättää), ettei hän jää koko elämäkseen kotiin miehensä varassa elämään. Lapset ovat pieniä vain hetken...
et siis pysty perustelemaan omia väitteitäsi
Sovitaanko, että kun puhut vain omista mielipiteistäsi ja kokemuksistasi ilmaiset sen sanoin, niin meidän ei tarvitse niitä rivienvälistä etsiä.
Mielipiteisiin meillä kaikilla on tottakai oikeus, mutta fiksu ihminen kykenee perustelemaan väittämänsä. Ja myös mielellään tekee sen.
Mutta kerro minulle siis mikä mielestäsi on kotirouva.
Olenko esimerkiksi minä kotirouva, jos olen ollut kotona viimeiset kuusi vuotta ja lapseni ovat aikuisia enkä tee ansiotöitä vaan päivät pitkät harrastelen omiani ja teen täsmälleen mitä tykkään ?
Olenko mielestäsi kotirouva vai jotain muuta ?
Itse tiedän täsmälleen mitä olen ja mitä en ole, mutta siitä ei nyt ollutkaan kysymys.
Keskustelun sivusta seuraajana kommentoin vain yhtä väitettäsi.Kyllä niitä "äkkilähtöjä" töihin voi tulla ainakin eteläisessä osassa maata.Tiedän monta anoppia,äitiä,mummua,jotka ovat työttöminä virallisesti,mutta päivät kuluvat nuoremman polven lapsia hoidellessa.OSa kai haluaa sitä tehdä,osan nuorisolla on rahat niin tiukassa,että mummu on pahan päivän vara.Ollaan siis virallisesti työttömiä ja valtio maksaa,mutta tosiasiassa töihin ei voi mennä,kun parhaillaan on viisikin lasta "kylässä" päivittäin.
ne äkkilähdöt määrää jos ihminen ei ole esimerkiksi työkkärin kirjoilla, niinkuin itse en ole
eihän kukaan ulkopuolinen taho voi määrätä sinua töihin jos hoidat lapsenlastasi
vai voiko ?
Minähän just kirjoitin niistä virallisesti työttömistä,jotka hoitaa käytännössä lapsenlapsiaan.
Mitäs meiltä kysyt. Mummulta se on kysyttävä. Joku jaksaa ja viitsii ja suorastaan toivoo lasta hoitoonsa.
Toinen taas sanoo, että on jo omansa hoitanut, ei käy enää pirtaan.
Moni isovanhempi tapaa lapsenlapsiaan mielellään vanhempiensa seurassa, mutta hoitamaan he eivät ole halukkaita. Kyllä lapsen vanhempien pitää etsiä lapselle nuorempi hoitaja.
Eivät mummut aikanaan ole saaneet yhtään sen helpommin lapsenlikkaa kuin tämänkään päivän vanhemmat.
Vastuu lapsenlapsesta saattaa olla stressaava, kun ohjeitakin annetaan siinä määrin, että ei tiedä miten niistä selvitään.
Työtön työnhakija ei hoida lapsenlapsiaan päivisin, vaan on työttömänä ja nauttii työttömyyskorvausta.
Jos hän hoitaa päivähoitajana mukuloita, ei hän enää ole työtön.
työtön työnhakija ei välttämättä ole vain työttömänä ja nauti korvauksista
tässä yksi esimerkki, olen työtön, etsin töitä enkä koskaan ole saanut ropoakaan mitään korvauksia ja siksi en ole mitenkään sidoksissa esim. työvoimatoimistoon
voin siis esimerkiksi hoitaa vaikka lapsenlastani joutoaikana
käsitin, että täällä keskustelevat anopit jotka voivat todellakin olla myös niitä mummuja, tiedätkö
siksi täällä kyselen
ja huom. mummu ei aina välttämättä ole vanha !!!
onko alle viisikymppinen vanha ?
olen 57v.
Kunto on hyvä kävelen ja pyöräilen vuosittain 4000-5000 km kaiken muun lisäksi.
Tosin lapsenlapsen vanhempia en kunnossa "hakaa" mutta mummu käsityksen kyllä.
Oma anoppi sekosi esikoisestani niin, että minun oli pakko ottaa etäisyyttä häneen, koska en halunnut, että lapsen syntymän myötä anoppi muuttaa meille asumaan ja hoitamaan lastani.
Ymmärrän kyllä mummun rakkauden lapseensa ja kunnioitan sitä. Omat välini anoppiin tulehtuivat esikoisen tulon myötä, mutta luonnollisesti sallin lastemme tavata mummiaan niin paljon kuin haluavat.
Ei kannata kuitenkaan miniälle puhua niistä "oikeuksista" lapsenlapsiin, koska sellainen vain ahdistaa herkkää äitiä. Tai jos puhuu, kannattaa varautua siihen, että välit saattavat viiletä.
Me miniätkin kun ollaan vain ihmisiä. Me yritetään kunnioittaa teitä anoppeja ja hoitaa asiat niin, että kaikilla olisi hyvä mieli, mutta aina te anopit ette te sitä helpoksi.
Meissä miniöissäkin on tietysti vikaa. Omasta mielestäni mummilla ei tosiaan ole mitään erityisiä oikeuksia lapsenlapsiinsa, mutta jos äiti kieltää lapsiltaan mummin (ilman hyvää syytä), on äidissä jotain pahasti vialla. Lapsen parastahan me kaikki kai ajatellaan, niin miniät kuin anopitkin.
Luin tätä ketjua, en ihan kaikkea ja kauhistuin.
Olen itsekin miniä ja minulla on lapsia. Itselläni on ollut erityisen hyvä suhde mummooni, isän äitiin. Äidillä ja hänellä olivat huonot välit, mutta kuten tuolla ketjussa eräällä naisella, minunkin äitini oli viisas: ei koskaan kieltänyt menemästä mummolaan , eikä koskaan haukkunut. Väitän, että niihin riitoihin oli syytä molemmissa.
Mutta se mitä kauhistuin olivat nuo Tiitiäisen, Tuhkimon ja Roosan kommentit. Ei mitään aikuisen ihmisen tekstiä vaan itsekkään ja itsestään ehkä liian paljon luulevan ihmisen selityksiä. Ymmärrän, että jos suhteet anoppiin ovat huonot, anopissa voi todella olla vikaa. Mutta en kyllä ihmettele, jos näiden edellämainittujen henkilöiden kanssa ei oikein pärjääkään. He kääntävät mustankin valkoiseksi ja vetävät lokaan kaiken hyvänkin mitä isovanhempien kanssa voi olla. Lapsille isovanhemmat voivat olla todella tärkeitä.
Minusta nämä asianomaiset henkilöt painottavat aivan liikaa vain omia oikeuksiaan. Lasten oikeudet ja muiden ihmisten, luultavasti heidän miestensäkin, heitetään harakoille. Kai se on tarkoitus vain päästä määräilemään omassa pienessä maailmassaan. Ehkä siitä on kyse, kun elämä on liian kapeaa.
Toivon, että kukaan sellainen, jolla on todellinen ongelma anopin tai miniän kanssa, ei ottaisi tästä nokkiin. Tiedän, että sellaisiakin on. Mutta noissa puheenvuoroissa, mitkä luin loisti kyllä miniöiden typeryys kirkkaimpana.
Sori vaan !
ja kysynpä teiltä, Tuhkimo, Roosa ja Tiitiäinen, yhden kysymyksen. Mitä tapahtuu sitten, kun omat poikanne ovat isiä?
He ovat teiltä jo lapsuudesta saakka oppineet, että mummot pois siitä pyörimästä ja toimivat kuten olette opettaneet.
Muuttuuko mielipide, kun itse saatte kyytiä pois lapsenlapsenne luota?
Et ilmeisesti lukenut kaikkia kirjoituksiani,
koska muuten tietäisit vastaukseni tuohon kysymykseen.
Eli,meillä on PALJON ystäviä ja sukulaisia,joihin
pidämme yhteyttä nimenomaan siksi että lapset aikanaan muuttavat pois.
Ei todellakaan olisi kivaa jos ei elämässämme olisi muita ihmissuhteita kuin lapset perheineen.
Miten ehtisimme vaalimaan ystävyys-suhteita jos nyt viettäisimme vanhempiemme kanssa enemmän aikaa?Mitä meille jäisi kun vanhuksista aika jättää
Ja lapset lähtee?
Ystävämme ovat samaa sukupolvea,joten ymmärrämme paremmin toisiamme.
Mutta,jokainen elää tavallaan
Halusin tietää, että miten suhtaudut sitten, kun et saa itse olla yhteydessä lapsenlapsiisi, kun nyt opetat omille lapsillesi, että mummolla ei ole mitään "oikeutta" tavata lapsenlapsia? Siis sinun miniäsi ilmoittaa, poikasi tuella, että mummo pysyköön kaukana teidän perheestänne!
tuli väärään järjestykseen otsikko ja kirjoittaja, ei ollut tarkoitus laittaa sinua kirjoittajan kohdalle
Meinaatko tosissasi, että ne ovat toisen poissulkevia asioita, isovanhemmat, nimenomaan lasten isän vanhemmat ja ystävät, muut sukulaiset.
Kuulosti juttu hämmästyttävän minä ja me -keskeiseltä, ei taida lasten paraskaan niin tärkeää olla.
Taitaa olla vielä omakin kasvu kesken.. henkinen nimittäin.
Sori,en osaa kuvitella tilannetta,koska meillä on
neljä tyttöä.
Eiköhän tapaamiset liity enemmänkin vapaaseen tahtoon kuin "oikeuteen",joka tuntuu samalta kuin
"minä tulen nyt,sano mitä sanot.
Mitähän se mummo opettaa välinpitämättömällä käytöksellä?
Toisikin nuttuja ja lapasia,veisi joskus heidät vaateostoksille ,jäätelölle tms.
Olisi enemmän mummo,kuin äiti.
Jos en saisi tavata lapsenlapsia,katsoisin peiliin ja pyytäisin anteeksi,sillä toden-näköisesti olisin loukannut heitä jotenkin.
Miten niin nimenomaan miehen sukulaiset?
Ystäväpiirimme koostuu myös heistä.
"Toisikin nuttuja ja lapasia,veisi joskus heidät vaateostoksille ,jäätelölle tms.
Olisi enemmän mummo,kuin äiti."
Eli hyvä mummo on sellainen, joka antaa lapsenlapsilleen materiaa? Jos ei ole tuomisia mukana tai ei ole valmis/pysty viemään lapsia "törsäämään" niin ei ole teille asiaa?
SE oli vaan karkea esimerkki.
Voisihan hän viedä heidät vaikka sorsia syöttämään.:)
Kysymyksenasettelusi on otsikkoni kaltainen. Entäpä jos ei ole polttanut tupakkaa?
Ei ole kovin reilua sisällyttää kysymykseen omaa näkemystään, joka ei pidä paikkaansa.
Mistähän sinä olet saanut käsityksen, että meillä ei siedetä mummoja?
Minulla on ollut hyvin rakas mummo, samoin on lapsillani. Olisin toivonut anopistakin lapsilleni hyvää mummoa, mutta minkäs teet. Se, että en usko olevan olemassa mitään oikeuksia tavata lapsenlapsia ei nyt niin yksioikoisesti tarkoita, ettei olla tekemisissä mummojen kanssa.
Toisin sanoen meillä mummosuhteet eivät ole perustuneet mihinkään oikeuteen vaan ihan luonnollisesti syntyneisiin ihmissuhteisiin, joissa ketään ei ole oikeutettu eikä velvoitettu mihinkään.
Meillä kyllä potkitaan pois pyörimästä alkoholistit ja mielenterveyshäiriöistä kärsivät ihmiset, vaikkakin yksi niistä sattuu olemaan anoppini. Annatko sinä lapsesi hoidettavaksi humalaisille?
Jos minusta tulee joskus sekopää tai alkoholisti, ja häärään lasteni elämässä niin paljon, että siitä on lapsilleni ja heidän perheilleen haittaa, niin siinä ei kuule enää ole mitään väliä minun mielipiteilläni. Toivottavasti lapseni ymmärtävät viedä minut hoitoon, eivätkä koteihinsa.
Mieheni ei tiedä isovanhemmistaan mitään muuta kuin että ovat anoppini mukaan piruja ja perkeleitä. Appiukollani ei ollut lupaa olla tekemisissä omien vanhempiensa eikä kenenkään sukulaistensa kanssa koko elinikänään. Sama koskee miestäni ja hänen sisaruksiaan, ei ole asiaa isän puolen sukulaisten luokse.
Anoppini sisaren luona yritimme joskus vierailla, mutta anoppini torpedoi kyläilyt pääsääntöisesti soittamalla tunnin välein sekä sisarelleen että miehelleni sekä lapsilleni. Jokaisen puhelun aikana anoppi muistutti miestäni, että mitään ette siellä sitten kerro, koska sisar on niin pirullinen.
Jos anoppiani olisin uskonut, mummoasiat olisivat vieläkin huonommin. Anoppini on käskenyt katkaista välini äitiini, ja suositeltavaa olisi, että emme vierailisi minunkaan sukulaisteni luona lainkaan. Jos siis uskoisimme anoppiani, meille olisi sallittua olla tekemisissä vain hänen sukulaistensa kanssa hänen järjestäminä aikoina ja hänen valvonnassaan.
Huh, onpa kamalaa asenteellisuutta tuolla edellä. Ettäkö muka ikänsä perhettä hoitanut ei ole kelvollinen lapsia hoitamaan, mutta kotona tuskin kääntymään ehtinyt virkanainen olisi??? Ettäkö muka kotona työskentelevä nainen putoaa maailman menosta???
Jäin itse hoitamaan lapsiani, koska halusin ja sain heille tasapainoisen lapsuuden. Myöhemmin en töitä saanut, joten hoitelin myös koululaisten ja murrosikäisten asiat, kuuntelin heidän murheensa ja neuvoin kiperissä tilanteissa. Se se vasta onkin elämän koulua ja kehittää sosiaalisia taitoja!! Palkaksi sain tasapainoisen perhe-elämän, hyvät suhteet sekä puolisoon että vielä aikuisiinkin lapsiin, ja mahdollisuuden perehtyä maailman menoon perusteellisemmin kuin kukaan kiireinen stressaantunut virkanainen. Kotiäitiys on kouluttanut minusta ihmissuhteiden ja käytännön selviytymisen monipuolisen erityisosaajan, joten tietysti edelläollut halveksunta loukkaa ammattiarvoani.
Olisin hyvä hoitaja lapsenlapsillekin, mutta katson että kasvattajaurani on jo tehty ja nautin siitä että voin vihdoin panostaa itseeni ja omaan aikaani.
Pakko minunkin sanoa tähän, vaikka menee alkup. aiheen vierestä. On niin uskomatonta kotirouvien halveksuntaa tuolla kauempana keskustelussa. Onko kirjoittajien mielestä lastenhoitotyö arvotonta? Tai onko omien lasten hoito arvottomampaa kuin toimia ansiotyössä hoitaen toisten lapsia? Tai kehittyykö nainen kenties liukuhihnalla, toimistoja siivotessa tai kokouksissa istuen paremmin kuin pyörittäessä kokonaisvaltaisesti perheen käytäntöjä?
Koko ikänsä kotirouvana ollut on saanut hyvän koulun lastenhoitoon, sairaanhoitoon, kouluaineisiin, kaikenlaisten raha- ja paperiasioiden hoitamiseen, murrosikäisten käsittelyyn, sovitteluun, taloudenhoitoon, ruoka- vaate ja siivoushuoltoon. Hän on miljoonan alan asiantuntija, sen sijaan että työssä käyden joutuisi rajoittumaan vain oman kapean alansa tehtäviin.
Kotityötä tehnyt mummu on hyvä lastenhoitaja. Mutta ikänsä puolesta lastenhoitoon sopii parhaiten se jolla voisi olla itsellä samanikäisiä lapsia. itsekään en enää 45-vuotiaana jaksaisi/viitsisi päiväkausia pienten lasten kanssa, vaikka muuten olenkin pirteä ja terve ihminen. Se nyt vaan ei enää kuulu tähän elämänvaiheeseen ja muut asiat kiinnostavat enemmän.
Kun lapset aikuistuvat, äidin työtä on olla perheen koossapitävä voima ja kaikenlaiseen pystyvä yhdyshenkilö. Siinä vaiheessa on jo aikaa itselle, mahdollisuus harrastaa, osallistua ja tehdä mitä itse haluaa, ja sehän on paljon virikkeisempää kuin nääntyä kiireisiinsä työnantajan pompotettavana.
ja jos niin on...niin meneppä itseesi ja mieti mitä olet tehnyt/sanonut minulle vuosien myötä??? ihan vaan tiedoksi sinulla EI OLE oikeutta lapsenlapseen, niinkuin ei muillakaan isovanhemmilla!!! kannattaisi hieman muuttaa käytöstäsi jos haluat välit pitää kunnossa!!! on muuten olemassa isovanhempia jotka saavat nähdä lapsenlapsiaan n.2-4krt.vuodessa, joten mieti onko syytä valittaa!!! vain omistushaluinen ihminen vaatii nähdä useammin kuin kerta viikkoon, kyllä lapsi tietää että olet hänen mummunsa vaikka et näkisi häntä muutamaan kuukauteen/vuoteen!!! onko liikaa pyydetty että ymmärtäisit etten ole lastani sinulle synnyttänyt???
Kysyppä pojaltasi että onko hän tossunalla vai mikä siinä on kun ei poikasi voi vierailla lapsensa kanssa sinun luonasi ja toiseksi kysyt pojaltasi ilman miniää että mikä sillä poikasi vaimolla mättää kun on niin tarkka reviiristään.
Poikasi vaimolla on jotain traumoja ja patoutumia jos ei tule toimeen ihmisten kanssa.
meneillään?
Vastaan ap kirjoittajalle ehtimättä paljoa perehtyä vastauksiin. AP esitti ongelmansa ja varmaan toivoi apua tai neuvoja ratkaistakseen ongelman - vastaukseksi näyttää tulleen avun sijasta moitteita ja arvosteluja. Hyvät vastaajat, mitä hyötyä luulette olevan ap:n mahdollisten vikojen arvailusta?
Syyttelyt ei johda mihinkään, mutta eikös perimmäinen kysymys tässä ole: mitä voi asialle tehdä, siis tästä eteenpäin?
Minustakin onnellisin tilanne on sellainen, että sukulaiset pitävät yhteyttä, niin isovanhemmat kuin tädit ja sedätkin, ja se olisi lapsellekin antoisa ja rikas sosiaalinen kasvuympäristö. Miksi sellaista ei saisi toivoa ap:n tavoin? Minäkin olen pyrkinyt rakentamaan sellaista tiivistä perheyhteyttä. Äiti ja isä ovat aikuisellekin äiti ja isä, samoin kuin sisarukset pysyvät sisaruksina. Soittelen ja pidän yhteyttä vaikka en aina ehtisi tai jaksaisikaan, yritän järjestää tilanteita joissa lähisuku tapaa toisiaan ja lapset sukulaisia. Mummut ovat lapsille tärkeä ihmissuhde, ja jotain ihan muuta kuin omat vanhemmat. Sikäli sinun ap kannattaa jatkaa yrittämistä.
Yhteydenpito ei onnistu väkisin, ja ainoita keinoja mitä minä keksin, on suhtautua myönteisesti ja lämmöllä, antaa aikaa ja ymmärrystä silloin kun sitä tarvitaan tai huolitaan. Olla loukkaantumatta pikkuasioista tai isommistakaan, yrittää ymmärtää ja sovitella. Olla salliva ja suurpiirteinen. Olla käytettävissä ja pysytellä yhteyksissä sillä tavalla että syntyy hyvä yhteishenki, ystävyydellä ja joustaen, ei vihoitellen. Näitä pyrkimyksiä voi muistutella itselleen ja harjoitella koko ajan, niin minäkin teen. Suunnitelma olisi siis saada aikaan mummulassa tavalla tai toisella niin miellyttävä ilmapiiri, että nuoret perheet haluavat pitää yhteyttä
Joopa joo. Sinulla ei ole oikeutta yhteenkään ihmiseen, ei poikaasi eikä lapsenlapsiisi, eikä keneenkään muuhunkaan. EI kellään ole!
lapsensa lapsiin, niin se on. Jos miniälläsi on tuollainenmalli kotoaan, ei hän osaa toisenlainenkaan olla.
Poikasi pitäisi herätä horroksestaan ja toimia toisin, tämän sinä kai myönnät?
On todella ikävää ettei rakkautesi ainoalle ´mummuttelevalle´saa kohdistua.
Odota, se kyllä helpottaa, kunhan aikaa kuluu, tosin menetät paljon , sen ymmärrän.
Nykyisin on kyllä niin, ettei poikkeilla ilman sovittuja vierailuja. Vaikka olen jo itsekin mummu, ei minun kotiini tulla kuin sovitusti.
Jokaisella on omat menonsa, rytminsä ja vieraat olkoon vaikka anoppi , tulee kun on niin sovittu.
Ei tulisi mieleenkään paukattaa lapseni perheeseen yllätysvieraana.
Vieraita me olemme, koska lapsillamme on myös puolisot.
Puhumalla poikasi kanssa saat asioita ehkäpä paremmaksi, ja kerro miten haluaisit olla lapsenlapsesi kanssa.
Toistan, oikeutta ei ole isovanhemmilla lapsenlapseensa, ellet usko, pyydän ota selvää lastensuojelu viranomaisilta.
Ei ole lakia isovanhempien oikeuksista, näin se on.
"Toistan, oikeutta ei ole isovanhemmilla lapsenlapseensa, ellet usko, pyydän ota selvää lastensuojelu viranomaisilta."
Jos elämä eletään lakikirjan neuvojen avulla, ollaan melko koruttomassa ilmapiirissä. Ja kun neuvoja haetan epäselvissä tapauksissa viranomaisilta, niin on kyllä tunteet jäässä. Sitäkö tahdot?
Laissa ei ole sanottu missään kohdassa, että lasta tulisi pyyteetömästi rakastaa, tai tapaamiset suvun kesken pitäisi olla iloisia hetkiä.
Monet uskonnolliset yhdistykset elävät Raamarru kädessä, eikä sen säännöistä saa poiketa. Kosvin ankealta se on aina mielestäni tuntunut.