minun tarinani

En oikein tiedä kuinka aloittaisin tämän. Se mitä appeni minulle teki, jätti minuun niin syvät haavat, jotten ole uskaltanut kenellekään mitään puhua. Nyt vaikka hän on ollut kuolleena ½-vuotta eikä asia tunnu helpottavan vieläkään. Tilanteista on kauheita painajaisia vieläkin ja aina välillä ne muistuu elävästi mieleen...

Aluksi kaikki meni hyvin, olin palvottu ja ihannoitu miniä. Anoppia minulla ei ole ollut ollenkaan joten sen kanssa ongelmia ei ole.

Kaikki ongelmat (kuulemma) alkoi siitä kun minä sain ajokortin, enkä ollutkaan enää apelle tavoitettavisa 24/7 kuten ensimmäiset 3 vuotta oli. Yhtäkkiä alkoi reissuista tulla riitaa, edes minun kotonani ei voitu käydä ilman jättiriitaa. Kostoksi kaikista vääryyksistä, joita me teimme, hän ei suostunut pesulle(3viikkoa ilman pesua ja vaatteiden vaihtoa) mutta sitten kun tytär ilmoitti ettei tule käymään ennen kuin isä käy pesulla, niin johan kylpy maittoi. Ikää hänellä oli jo kunnioitettavat 85v. Ehkä osaltaan alkava dementiakin aiheutti näitä kamalia tilanteita. Pian alkoi kylältä kuulua korviini kuinka olin mukamas pettänyt miestäni, kauppareissulla puskassa käytiin naimassa, töissä en kuulemma käynyt ollenkaan vaan naapurissa olin naimassa. Yövuoroista vasta hauskoja juttuja kuuluikin. Mieheni veljelle appi alkoi myös minusta valhdella, kuinka olin haukkunut häntä jne. Samaa hän puhui minulle, kuinka mieheni veli haukkui minua. Sai meidät ilmiriitaan. Hän rupesi soittelemaan häirikköpuheluita kännykkääni; "aah, aah, KYRPÄ KYRRRPÄ uuh aah" jne. Onneksi mieheni oli tällöin paikalla kuulemassa tämän. Ja hänen siskonsa kuuli sen myös. Me olimme mökillä kun mieheni sisko oli kotona yläkerrassa. Hän kävikin isälleen asiasta sanomassa ja hetkeksi vainoaminen loppui. Sitten hän alkoi puhua sukulaisille että ei meidän pojalla morsianta ole jne. Ei mukamas tuntenutkaan minua. Musiikkia huudatti yöt päivät täysille, niin että kaksi kuukautta nukuttiin korvatulpat päässä. Sitten saatiin hänet intervallijaksolle jossa huomattiin että HÄN on masentunut. Lääkitys aloitettiin ja tilanne taas rauhoittui. Hän pyysi minulta anteeksi ja oikein halasi ja kätteli minua. Mutta ei mennyt kuin viikko taas ja kaikki alkoi alusta.
Minä lopulta masennuin täysin, vuoden kestin sitä saatanan helvettiä, itkin jokaikinen ilta, sairastuin syömishäiriöön ja unettomuutta oli. Pelästyin joka kerta kun puhelin soi, takykardia oli aivan jokapäiväistä. Töissäkään en pystynyt olemaan saatikka sitten kotona. Siksi muutin hetkeksi pois. Tilanteesta tiesivät ainoastaan minä, mieheni ja hänen siskonsa. Pian kyllä muutkin huomasivat että kaikki ei ole kohdallaan. Puheet eivät pitäneetkään paikkaansa. Silti vahinko oli jo tapahtunut. Minä oli hermoraunio. En haluaisi ajatella apestani pahaa, kyllähän hän hyvä oli, ajoittain, osasi olla hurmaava jne. Katkeruus omaa elämää kohtaan suurelta osin aiheutti kaiken tämän pahan. Vieläkin itken sitä, kuinka minä olen niin huono miniä että sain appeni vihaamaan itseäni niin. Pääsenkö koskaan näistä muistoista yli? En usko että aika kultaa näitä muistoja. Nytkin kun tätä kirjoitan niin käteni tärisevät. Pelkään että minut tuomitaan tästäkin kirjeestä. Olen jo ruvennut uskomaan että edellisessä elämässäni olen ollut todella paha murhamies, tappanut varmaan lapsia. Ei ole mitään niin kauheaa kuin henkiset traumat joita joutuu jokapäivä pohtimaan ja yöunensa menettämään.

En tiedä onko minun tekopyhää käydä hänen haudallaan? Kuitenkin kaikesta pahasta huolimatta hän oli minulle kuin isoisä, sen takia kaikki tämä sattuu niin helvetisti, koska rakastin häntä, yhtälailla kuin miestäni. Vaikkakin elämämme on niin raskasta. Mieheni veljen kanssa olemme jotenkin sopineet, välit eivät silti ole palautuneet kun ei voi olla varma, onko toinen oikeasti niin sanonut mitä toinen väitti.

Voi että, voisin puhua tästä loputtomiin. Nytkin on niin sekava teksti että toiv. joku saa selvää.

Onko muita samassa tilanteessa. KErtokaa olenko yksin näin kauhea ihminen etten ansaitse rauhaa????? voi itku...
122142
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 12

Vanhimmat

Kuulostaa siltä että appiukollasi oli Dementia, jonka oireena nuo käytöshäiriöt ja seksuaalinen käytös. Tutkittiinko asiaa koskaan kunnolla?

Äänestä
  • Kyllä hän psykiatrille puhui, mutta ei samalla tavalla kuinka minä niitä asioita kuulin ja ymmärsin ja niistä samalle psykiatrille puhuin. masennus ja ikään kuuluva muistin häiriöt oli diagnoosina. Välillä hän sanoi ettei muista tehneensä mitään väärää, sitten ilkikurinen virne naamallaan sanoi että minä olin ansainnut kaikki ne sanat... Koko juttu kun oli minun syytäni. Olin koulussa kun nämä jutut alkoivat, Aamulla heräsin 6:lta hoitamaan häntä, ruokin ja puin, ruuat tein valmiiksi, kotiin päästyäni tiskasin, pyykkäsin ja hoidin terveydelliset ongelmat. Vielä vaikeidenkin aikojen ollessa ajankohtaisia. Kunnes sitten oikeasti väsyin ja sanoin että tätä työtä en paskapalkalla tee. ENkä tehnyt. Kuukauteen en noussut sängystä, en pyykännyt enkä tiskannut. Kukaan ei silloin nähnyt ahdinkoani, mutta kun mty hoitaja tuli tapaamaan appea ja tajusi että kaikki ei ole kohdallaan. Onneksi hän tuli katsomaan minua, olisin varmaan tehnyt muuten jotain pahaa. En muille mutta itselleni...

    Äänestä

kokemaan melkoisen rääkin. Hattua nostan että olet noin selväpäisenä selvinnyt.

Kovin tutulta tuntuu tuo appesi käytös. Oma appeni on myös dementoitunut. Anoppini hoitaa häntä, ja kyllä kieltämättä välillä hänenkin voimansa tuntuvat loppuvan. Appeni on ilkeä vain anopilleni. Käy öisin vieraita miehiä sängyssä ym. ilkeyksiä. Raivostuu pienimmästäkin syystä ja haukkuu anoppiani. Muille appeni käyttäytyy jotakuinkin asiallisesti, vaikka kyllä selittelee omituisia juttuja, joita kukaan ei tietenkän usko. Olemme mieheni kanssa tulleet siihen tulokseen että viimeistään kesän jälkeen hänet on pakko laittaa hoitoon. Anoppini ei varmasti jaksa, verenpainekin on nousussa, kun hermostuu niin kovasti. Anoppi käy luonani välillä juoruamassa ja vetämässä henkeä, että jaksaisi taas.

Joka tapauksessa, se mitä yritän sanoa on, ettei syy ollut missään tapauksessa sinun. Ilmeisesti sairastunut kanavoi ilkeytensä hoitajaansa. Sinähän hoidit häntä, jopa erittäin tunnollisesti. Olet varmasti kaikkesi tehnyt, tuo sairaushan on tavallaan omaisten sairaus, he kärsivät eniten.

Varmasti muutkin ihmiset ajan myötä ymmärtävät ja unohtavat kaikki nuo ikävät jutut, mitä appesi levitteli. Kuitenkin te itse miehesi, hänen sisarensa ja sinä itse tiedätte totuuden. Älä missään nimessä syyttele itseäsi, vaan yritä löytää oma tasapainosi uudelleen. Jaksamista sinulle.

Äänestä
  • Kiitos, silti on niin riittämätön tunne, että en usko että kenenkään vakuuttelut asiasta ei paranna mieltäni...

    Välillä kyllä on parempia päiviä mutta sitten taas tulee huono omatunto. Luulen että olen liian tunnollinen jan kiltti, siksi tunnen näin.

    Ei silti, kyllähän minä riidoissa puoliani pidin ja mieheni kanssa ja välistä sanoin pahasti, kuitenkaan sitä tarkoittamatta, mutta minulle sanottiin aina pahemmin väliä mikä tilanne oli...

    Äänestä

  • broken angel kirjoitti:

    Kiitos, silti on niin riittämätön tunne, että en usko että kenenkään vakuuttelut asiasta ei paranna mieltäni...

    Ystäväni hoiti äitiään 2 vuotta, sairaalan kroonikko-osastolla. Hän kävi joka päivä 2 kertaa, syötti, pesi ja auttoi kaikin tavoin. Äiti oli vihainen koko ajan.
    Ystäväni soitteli minulle ja murehti omaa huonouttaan, kun mikään ei äidille kelpaa. Yritin lohduttaa ja vannoin, että äidin sairaus tekee hänestä tuollaisen hapannaaman, juuri hoitajilleen.
    Sanoin, että hän uskaltaa sinulle olla ilkeä, kun tietää, että sinä et kuitenkaan hylkää.

    Ystävä suri sitäkin, että kun toiset sisarukset harvoin tulivat katsomaan, äiti iloitsi ennen ja jälkeen ja kehui, kuinka hyviä ne toiset lapset ovat, kultaisia ja auttavaisia.
    Kuitenkin tämä ystäväni ei olisi voinut mitään paremmin tehdä. Hän käytti kaksi vuotta koko perheen elämästä tähän. Koti oli hyrskyn myrskyn, perhe kuin äiditön ja vaimoton.
    Äitinsä kuoleman jälkeen ystävältäni meni pitkään, eenen kuin hän taas pääsi normaalin elämän makuun.

    Älä syytä itseäsi. Appi oli sairautensa vallassa, näki ja kuuli harhoja, puhui sekavia. Kyllä muutkin sen tajusivat ja ymmärsivät. Ei sinun tarvitse ajatella, että ilkeät puheet veisivät sinun maineesi.

    Äänestä

  • broken angel kirjoitti:

    Kiitos, silti on niin riittämätön tunne, että en usko että kenenkään vakuuttelut asiasta ei paranna mieltäni...

    Välillä kyllä on parempia päiviä mutta sitten taas tulee huono omatunto. Luulen että olen liian tunnollinen jan kiltti, siksi tunnen näin.

    Ei silti, kyllähän minä riidoissa puoliani pidin ja mieheni kanssa ja välistä sanoin pahasti, kuitenkaan sitä tarkoittamatta, mutta minulle sanottiin aina pahemmin väliä mikä tilanne oli...

    ei kannata se on loputon tie. olen kokenut paljolti samanlaista elämää ja kummasti siitä aina syyttää itseään.Järki kyllä voittaa joskus, usko pois.Ymmärrän hyvin mitä kaikella tahdot sanoa.Huono itsetunto ja huono kyky riidellä on mun ongelma. Aattelen lohdukseni usein että kyllä se saldo vedetään jokaisen elämästä joskus.

    Äänestä

..jos dementia iskee, niin silloin katoaa kaikki hyvät käytöstavatkin vai??? =/

Onko tosiaan mukamas noin, että esim. kiltistä papasta tulee hävytön ja ilkeä??? =/
Vaikea edes kuvitella, että noin voisi tapahtua..

Meidänkin suvussa on sitä dementiaa ollut, eikä
kenenkään persoona siinä sinänsä ole muuttunut, se ettei sitten tunne enää tuttuja ihmisiä, kyllä kuuluu taudin luonteeseen.

Olisi hän sitten nähnyt sinut eri ihmisenä???
Ei minulle muuta tule mieleen, vaikutat kirjoituksiesi perusteella kuitenkin kiltiltä ja mukavalta neidolta =)

Äänestä
  • Dementia voi pahimmillaan aiheuttaa juuri kuvatunlaista käyttäytymistä. Välillä niin hurmaava herrasmies saattaa toisena hetkenä olla kuin itse paholainen, sylkeä, kiroilla, olla vainoharhainen ja väkivaltainenkin.

    Broken Angel, olet ollut tekemisissä vanhan ja todennäköisesti sairaan ihmisen kanssa. Se on raskas taakka kantaa. Mutta selvitäksesi traumoistasi Sinun tulisi pystyä näkemään sairaus ja miehesi isä erillisinä asioina. Suosittelen, että luet kirjallisuutta dementiasta. Ehkä se auttaa Sinua näkemään mistä on saattanut olla kysymys. Ja ehkä jonain päivänä voit käydä myös haudalla aidosti anteeksiantaneena.

    Voimia!

    Äänestä

  • Tiittiäinen kirjoitti:

    Dementia voi pahimmillaan aiheuttaa juuri kuvatunlaista käyttäytymistä. Välillä niin hurmaava herrasmies saattaa toisena hetkenä olla kuin itse paholainen, sylkeä, kiroilla, olla vainoharhainen ja väkivaltainenkin.

    Broken Angel, olet ollut tekemisissä vanhan ja todennäköisesti sairaan ihmisen kanssa. Se on raskas taakka kantaa. Mutta selvitäksesi traumoistasi Sinun tulisi pystyä näkemään sairaus ja miehesi isä erillisinä asioina. Suosittelen, että luet kirjallisuutta dementiasta. Ehkä se auttaa Sinua näkemään mistä on saattanut olla kysymys. Ja ehkä jonain päivänä voit käydä myös haudalla aidosti anteeksiantaneena.

    Voimia!

    Olen ollut töissä vanhainkodin hoivaosastolla jonne oli myös sijoitettu eräs dementoitunut vanhus; kuitenkin omin jaloin kulkeva, itse syövä jne. En ymmärrä miksi hän hoivalla oli mutta asiaan...

    Vanha rouva oli hyvin hurmaava; kulki osastolla käsilaukku kädellään ja useasti joku hattu päässään. Hän oli erittäin herttainen niin halutessaan ja hymyili herkösti hoitajille. Mutta kuin salamaniskusta saattoi nyrkki heilahtaa tai sylki lentää... Kyllähän siinä alussa hieman hätkähti mutta pian sen huomasi, että kaikki oli vaan dementian tuomaa toimintaa. Ikävä kyllä se siis voi vaikuttaa hyvinkin negatiivisella tavalla käytökseen mutta vanhus ei itse sille voi mitään; se ei siis ole mitenkään tarkoituksellista toimintaa eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti. Tarkoitan nyt niitä tapauksia, jossa tällainen agressiivinen käytös on vain dementian aikaan saamaa.

    Ja henkilökohtaista kokemusta omaavat varmaan tietävät, että heiveröiseltä vanhukseltakin voi löytyä tarpeen tullen hyvinkin paljon voimaa ja kova nyrkki..:)

    Äänestä

  • Nanni kirjoitti:

    kiitoksia vastauksista. Ammattini puolesta kyllä dementian oirekuva on tiedossa mutta jotenkin sitä ei vain omasta läheisestä voi uskoa ja siksi diagnosointi on ammatti-ihmiselle läheisenä vaikeaa. Mieheni kanssa olemme edelleen onnellisesti yhdessä ja nyt kun saamme kahde´staan olla niin asiat sujuvat hyvin. Muistoistaan kun vain pääsisi

    Äänestä

  • Dementia voi muuttaa ihmisen käytöksen täysin. Dementia ei ole vain muistihäiriö vaan paljon muutakin.

    Äänestä

  • outi kirjoitti:

    Dementia voi muuttaa ihmisen käytöksen täysin. Dementia ei ole vain muistihäiriö vaan paljon muutakin.

    Dementia voi todella olla muutakin kuin unohtamista. Mummollani oli dementia ja alzheimer, hän kuoli ennen joulua 2007. Pariin vuoteen en uskaltanut häntä käydä katsomassa palvelutalossa, koska pelkäsin hänen kohtaamistaan ja ennenkaikkea käyttäytymistään.Sitä ennen oltiin kuin "bestikset". Kun olin hänen luonaan kylässä, valvottiin pitkään ja juoruttiin puolille öin, niin kuin kaverukset konsanaan. Myös tyttöni 6v, hänelle isomummo, kävi paljon kylässä mummoni luona. Meillä oli aina hauskaa. Asuimmekin samassa kaupungissa. Pikkuhiljaa käytös alkoi muuttua, hän rupesi haukkumaan joitakin omia lapsiaan ja oli vihainen. Sitten eräänä kauniina päivänä, mummoni tuli rollaattorinsa kanssa työpaikalleni. Näin jo ikkunasta, että hän on tulossa. Ihmettelin sitä hiukan, koska ei hän koskaan työpaikallani ollut käynyt. Arvelin, että nyt on jotain pahasti vinossa. Ja auta armias sitä huutoa, minkä hän päästi suustaan. Siinä hän syytteli varkaaksi kaikkien asiakkaitten kuullen. Että ollaan varastettu tavaroita hänen kodistaan ja että nyt ois takaisinmaksun aika. Siinä vaiheessa hänellä oli vielä muisti tallella, koska oli osannut tulla oikeaan paikkaan (oikealle ihmiselle) huutelemaan, joskin aivan syyttä. Ei auttanut rauhoittelut yms. Aikansa huudettuaan hän lähti. Siitä muutama kuukausi niin lapsensa olivat hommanneet hänet palvelutaloon. Koko hoitoaikana en käynyt mummoa katsomassa. En uskaltanut, pelko oli kova. Se ihana mummo oli poissa, tilalla äksy ja vihainen mummo. Silloin ei vielä sairautta diagnisoitu, joten en osannut kohdata häntä oikein, pelotti. Ajattelin, että jos menen hoitokotiin, hän huutaa siellä; apua, viekää tuo pois tms. Kukaan ei minulle kertonut ajoissa mistä oli kyse. Edes lapset eivät puhuneet sairaudesta minulle. Hautajaisten jälkeen sitten kuulin, että mummollani diagnisoitiin alzheimer. Jos joku olisi siitä minulle kertonut aikaisemmin, olisin uskaltanut mennä katsotaam mummoa ja tiennyt, ettei hän oikeasti ole tuollainen vaan hän on sairas. Nyt poden huonoa omaatuntoa, koska minulta jäi viimeiset kaksi vuotta mummon elämästä pois. Miksi en mennyt katsomaan häntä, halannut häntä ja sanonut, että rakastan, oli hän sairas tai terve. Hän oli kuitenkin mummoni. Aikaisemmin en tiennyt alzheimerista mitään, nyt olen kolunnut kaikki mahd. tiedot. Mutta liian myöhään. Auttakaa minua, että pääsen tästä tuskasta pois. Miten voin käydä mummoni haudalla, kun en käynyt katsomassa häntä edes hoitokodissa? Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia? Kaikkea hyvää teille, jotka kamppailette saman sairauden kanssa. Pitäkää vanhuksistanne huolta loppuun asti!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

broken angel kirjoitti:

En oikein tiedä kuinka aloittaisin tämän. Se mitä appeni minulle teki, jätti minuun niin syvät haavat, jotten ole uskaltanut kenellekään mitään puhua. Nyt vaikka hän on ollut kuolleena ½-vuotta eikä asia tunnu helpottavan vieläkään. Tilanteista on kauheita painajaisia vieläkin ja aina välillä ne muistuu elävästi mieleen...

Aluksi kaikki meni hyvin, olin palvottu ja ihannoitu miniä. Anoppia minulla ei ole ollut ollenkaan joten sen kanssa ongelmia ei ole.

Kaikki ongelmat (kuulemma) alkoi siitä kun minä sain ajokortin, enkä ollutkaan enää apelle tavoitettavisa 24/7 kuten ensimmäiset 3 vuotta oli. Yhtäkkiä alkoi reissuista tulla riitaa, edes minun kotonani ei voitu käydä ilman jättiriitaa. Kostoksi kaikista vääryyksistä, joita me teimme, hän ei suostunut pesulle(3viikkoa ilman pesua ja vaatteiden vaihtoa) mutta sitten kun tytär ilmoitti ettei tule käymään ennen kuin isä käy pesulla, niin johan kylpy maittoi. Ikää hänellä oli jo kunnioitettavat 85v. Ehkä osaltaan alkava dementiakin aiheutti näitä kamalia tilanteita. Pian alkoi kylältä kuulua korviini kuinka olin mukamas pettänyt miestäni, kauppareissulla puskassa käytiin naimassa, töissä en kuulemma käynyt ollenkaan vaan naapurissa olin naimassa. Yövuoroista vasta hauskoja juttuja kuuluikin. Mieheni veljelle appi alkoi myös minusta valhdella, kuinka olin haukkunut häntä jne. Samaa hän puhui minulle, kuinka mieheni veli haukkui minua. Sai meidät ilmiriitaan. Hän rupesi soittelemaan häirikköpuheluita kännykkääni; "aah, aah, KYRPÄ KYRRRPÄ uuh aah" jne. Onneksi mieheni oli tällöin paikalla kuulemassa tämän. Ja hänen siskonsa kuuli sen myös. Me olimme mökillä kun mieheni sisko oli kotona yläkerrassa. Hän kävikin isälleen asiasta sanomassa ja hetkeksi vainoaminen loppui. Sitten hän alkoi puhua sukulaisille että ei meidän pojalla morsianta ole jne. Ei mukamas tuntenutkaan minua. Musiikkia huudatti yöt päivät täysille, niin että kaksi kuukautta nukuttiin korvatulpat päässä. Sitten saatiin hänet intervallijaksolle jossa huomattiin että HÄN on masentunut. Lääkitys aloitettiin ja tilanne taas rauhoittui. Hän pyysi minulta anteeksi ja oikein halasi ja kätteli minua. Mutta ei mennyt kuin viikko taas ja kaikki alkoi alusta.
Minä lopulta masennuin täysin, vuoden kestin sitä saatanan helvettiä, itkin jokaikinen ilta, sairastuin syömishäiriöön ja unettomuutta oli. Pelästyin joka kerta kun puhelin soi, takykardia oli aivan jokapäiväistä. Töissäkään en pystynyt olemaan saatikka sitten kotona. Siksi muutin hetkeksi pois. Tilanteesta tiesivät ainoastaan minä, mieheni ja hänen siskonsa. Pian kyllä muutkin huomasivat että kaikki ei ole kohdallaan. Puheet eivät pitäneetkään paikkaansa. Silti vahinko oli jo tapahtunut. Minä oli hermoraunio. En haluaisi ajatella apestani pahaa, kyllähän hän hyvä oli, ajoittain, osasi olla hurmaava jne. Katkeruus omaa elämää kohtaan suurelta osin aiheutti kaiken tämän pahan. Vieläkin itken sitä, kuinka minä olen niin huono miniä että sain appeni vihaamaan itseäni niin. Pääsenkö koskaan näistä muistoista yli? En usko että aika kultaa näitä muistoja. Nytkin kun tätä kirjoitan niin käteni tärisevät. Pelkään että minut tuomitaan tästäkin kirjeestä. Olen jo ruvennut uskomaan että edellisessä elämässäni olen ollut todella paha murhamies, tappanut varmaan lapsia. Ei ole mitään niin kauheaa kuin henkiset traumat joita joutuu jokapäivä pohtimaan ja yöunensa menettämään.

En tiedä onko minun tekopyhää käydä hänen haudallaan? Kuitenkin kaikesta pahasta huolimatta hän oli minulle kuin isoisä, sen takia kaikki tämä sattuu niin helvetisti, koska rakastin häntä, yhtälailla kuin miestäni. Vaikkakin elämämme on niin raskasta. Mieheni veljen kanssa olemme jotenkin sopineet, välit eivät silti ole palautuneet kun ei voi olla varma, onko toinen oikeasti niin sanonut mitä toinen väitti.

Voi että, voisin puhua tästä loputtomiin. Nytkin on niin sekava teksti että toiv. joku saa selvää.

Onko muita samassa tilanteessa. KErtokaa olenko yksin näin kauhea ihminen etten ansaitse rauhaa????? voi itku...

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu