Olen 27-vuotias nainen. Olen luonteeltani hyvin elämäniloinen ja toiveikas. Mutta minä olen alkanut pelätä surua. En niinkään pelkää jonkun kuolemaa, kuin sitä, että saan tiedon jonkun kuolemasta. Tämä ajatus on alkanut ahdistaa niin, että se vaikuttaa elämääni. Olen vainoharhainen, ja kärsin psykosomaattisista oireista.
Olen seurannut yli viisi vuotta läheisen ystäväni masennus-alkoholismi-huume-ongelmaa, jota on lähes koko tämän ajan pahentanut itsetuhoinen käyttäytyminen. Itsemurhayrityksiä on monia, ja olen itsekin hänet pariin kertaan löytänyt jo tajuttomuustilasta. Nykyään asun eri paikkakunnalla, joten pelkään koko ajan puhelinsoittoa. Välillä on toki parempia aikoja, mutta silloin pelkäänkin muiden läheisteni puolesta: mitä jos en huomaakaan ajoissa? Veljeni yrittää tukea minua, ja luoda luottamusta siitä, että kaikki eivät sairasta. Mutta mitä jos? En pidä jossittelusta, mutta pelkään niin paljon surua. Olen kokenut menetystä ja läheisen kuolemia (luonnollisella tavalla), joten tiedän että surusta pääsee yli. Silti se ahdistaa.
Inhoan ajatusta siitä, että joku haluaa kuolla. Ymmärrän todella syitä (olen niitä vuosikauden kuullut ja nähnyt ystäväni elämässä), mutta kammoan sitä silti. Sairaudet ovat hirveitä aina, mutta tässä tunnen olevani yksin. Ystäväni kärsii hirveästi, tiedän sen, mutta haluaisin hänen ymmärtävän minua. Hän ei ymmärrä sitä, että pelkään.
Olen aina ollut onnellinen (joku sanoisi naiivi) ja iloinen. Rakastan elämää, ihmisiä ja kaikkea! Olen luonnonlapsi, mutta tämä vuosien pelko on vienyt voimiani. Olen itkenyt niin paljon, että osaa öitä ja päiviä niin pitkälle laskea. Yleensä minä rohkaisen muita, minä olen positiivinen, mutta nyt toivoisin jonkun sanovan minulle muutaman positiivisen sanan. Ja olen tyytyväinen, kun sain tämän kertoa.
Olen seurannut yli viisi vuotta läheisen ystäväni masennus-alkoholismi-huume-ongelmaa, jota on lähes koko tämän ajan pahentanut itsetuhoinen käyttäytyminen. Itsemurhayrityksiä on monia, ja olen itsekin hänet pariin kertaan löytänyt jo tajuttomuustilasta. Nykyään asun eri paikkakunnalla, joten pelkään koko ajan puhelinsoittoa. Välillä on toki parempia aikoja, mutta silloin pelkäänkin muiden läheisteni puolesta: mitä jos en huomaakaan ajoissa? Veljeni yrittää tukea minua, ja luoda luottamusta siitä, että kaikki eivät sairasta. Mutta mitä jos? En pidä jossittelusta, mutta pelkään niin paljon surua. Olen kokenut menetystä ja läheisen kuolemia (luonnollisella tavalla), joten tiedän että surusta pääsee yli. Silti se ahdistaa.
Inhoan ajatusta siitä, että joku haluaa kuolla. Ymmärrän todella syitä (olen niitä vuosikauden kuullut ja nähnyt ystäväni elämässä), mutta kammoan sitä silti. Sairaudet ovat hirveitä aina, mutta tässä tunnen olevani yksin. Ystäväni kärsii hirveästi, tiedän sen, mutta haluaisin hänen ymmärtävän minua. Hän ei ymmärrä sitä, että pelkään.
Olen aina ollut onnellinen (joku sanoisi naiivi) ja iloinen. Rakastan elämää, ihmisiä ja kaikkea! Olen luonnonlapsi, mutta tämä vuosien pelko on vienyt voimiani. Olen itkenyt niin paljon, että osaa öitä ja päiviä niin pitkälle laskea. Yleensä minä rohkaisen muita, minä olen positiivinen, mutta nyt toivoisin jonkun sanovan minulle muutaman positiivisen sanan. Ja olen tyytyväinen, kun sain tämän kertoa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksi pelkäät jotain, jota ei tarvitse pelätä? Elämässä tapahtuu hirveämpiäkin asioita kuin kuoleminen.;)
Sinun kannattaisi lukea kirjallisuutta, joka koskee kuoleman jälkeistä elämää. Silloin varmaan rupeaisit näkemään asioita hieman toisestakin näkökulmasta.
Suositeltavaa: Michael Newton: "Sielujen matka"
Kuten sanoin, en pelkää kuolemaa. Minulla on hyvin läheisiä ihmisiä, jotka ovat kuolleet ja tiedän millaista on jäädä kaipaamaan. Pelkään surun saapumista ja omaa reagoimistani siihen. Olen hyvin tunteva ihminen, hyvin herkkä. Tiedän, että kuolemaa pahempia asioita, niistähän kuolemankaipuu johtuukin.
Kaikkien näiden vuosien ajan olen ollut valmiustilassa kohtaamaan läheisen kuoleman ja surun, ja se väsyttää. Ja siinä olen yksin.
Kiitos kuitenkin, Jenny. Voin lukea tuon kirjan, vaikka kuoleman jälkeinen aika ei minua pelota tai juuri edes kiinnosta (olen ateisti).
Tuttua osittain tekstisi..
Itse olen pelännyt myös suruviestiä, mutta ennenkaikkea sitä että menetän jonkun läheiseni/rakkaan..
Ja senpä vuoksi toisista ihmisistä huolehtimiseni on kuulemma mennyt "liian pitkälle"..
Esim. "pahimpana" yritin tavallani estää erästä eri taloudessa asuvaa lähisukulaistani esim. jopa liukkaalla kelillä menemästä ulos, jottei pihamaalla tai portaissa liukastu ja taita niskojaan!
Olen huomannut että tuo "kuoleman pelko" vaivaa eniten syksyllä, johtunekko sitten pimeyden lisääntymisestä ja "luonnon kuolemisesta"..
Jaksamisia sinulle!