Lienee tavallinen tarina.
Ollaan oltu vaimon kanssa yhdessä kohta 10v. Naimisissa jotain vuosia. On yhteinen pieni lapsi. Kumpikaan ei ryyppää eikä (kai) kummallakaan ole toisia suhteita.
Vaan kun tuntuu että ei ole oikein onnea liitossa. Vuodesta vuoteen ollaan riidelty samoista, ehkä pienistäkin, asioista. Ei tule ratkaisua. Ja vuosien varrella asiat tietenkin kasaantuvat. Nykyään vituttaa vaimon tapa pistää tiskin koneeseen. Haluan että isot lautaset taakse, pienet eteen, mutta hän panee toisinpäin. Naurettavaa, eikö? Vaan kun samaa hommaa on joka päivä vuodesta toiseen niin johan alkaa nyppiä. Asiasta on ensin leikkimielisesti puhuttu, sitten keskusteltu, sitten riidelty jne. Samanlaisia juttuja on monia. Tuntuu että vaimo on ihan käsi, ei saa tehtyä mitään arkijuttua "oikein".
Seksi on perseestä. Vaimo ei ole mikään silmänilo. Painaa 10kg enemmän kuin minä. Itse harrastan kaikenlaista, yritin ennen ottaa vaimonkin mukaan, vaan kun ei tule mitään. Lähdettiin fillariretkelle, oltiin puhuttu siitä jo kauan aikaa. Vaimo osti kypärän ja otettiin vesipullot mukaan. Kun lähdettiin veivaamaan niin paljastui että hän haluaakin polkea 3km lenkin. Siis polkupyörällä se tekee muutaman minuutin. Yritin selittää että ei semmoisesta ole mitään hyötyä, mutta hänen mielestään ei saa rehkiä liikaa. Vuosia on tehnyt mieli sanoa päin naamaa että olisikohan tuossa asenteessa syy läskeihin? Vaan en ole sanonut enkä sano. En väitä että olisin itsekään mikään Fabio tai luojan lahja naisille. Mutta kyllä minä kuitenkin itsestäni huolen pidän. No ei se ole yksin ulkonäöstäkään kiinni. Vaimon kanssa vaan on tylsää, aina on ollut. Valot pitää sängyssä ottaa pois, ja aina lähetyssaarnaaja. Jos jotain ehdottaa tai vihjaa niin nopeasti tulee tappelu ja riita. Nykyään seksiä on ehkä parin kuukauden välein. Vaimo vihjailee että haluaisi enemmän. Vaan kun ei nappaa. Ei inspiroi millään.
Mitä suhteessa sitten on? No on vaimo kuitenkin jokseenkin älykäs ja toimeentuleva. Ei ole väkivaltaa suhteessa. Ei huorittelua eikä tavaroiden paiskomista. Tuntuu siltä että yhdessä maataan sohvalla ja katsellaan telkkaria samalla kun syödään. Käydään samaan aikaan kaupassa ja saunassa. Ei vaan viitsi enää paljoa jutella ajatuksista yms. kun kaikki jutut on jo kuultu.
Onko minulla nyt perinteinen kestävä avioliitto? Harmaassa usvassa soudetaan 50v kunnes kuolen slaagiin? Liitossa ei ole koskaan ollut ainakaan minun osaltani suurta rakkautta. Naimisiin mentiin kun vaimo niin monta vuotta natktutti asiasta. Ja toisaalta ajattelen niinkin, että liekö se sen kummempaa toisten muijien kanssa. Samaa skeidaa eri paketissa. Joku muija on liian vajaaälyinen, toinen meikkaava horo. Joku suuttuu heti ja hakkaa silmät kierossa paistinpannulla päähän. Tai on muuten neuroottinen. Eli onko kannattavaa pitää kiinni suhteesta, missä tietää ettei ole onnellinen mutta toisaalta ei ole välitöntä hengenvaaraakaan?
Ja sitten on se lapsi...Lapsesta tykkään yli kaiken. En haluaisi olla päivääkään siitä erossa. Jos erotaan, niin lapsi menee tietenkin äidille. Ja totta kai haluan lapsen etua. En halua alkaa valehtelemaan ja käyttämään muksua lyömäaseena. Toisaalta haluan lapselle normaalin lapsuuden. Että on isi ja äiti kotona. Pitäisikö vain imeä mölyt mahaan ja hymyillä, itkee sitten yksin ollessaan? Minulla on kyllä mukautuva luonne. Hyväksyn "kurjuutta" itselleni, ja odotan että josko joskus paranisi. Paraneeko tämä tästä? Vai kuolenko sisältä tähän suhteeseen, ja toivon että seuraava elämä olisi parempi?
p.s. minulla on taipumusta masennukseen. Usein tulee mieleen että olisiko parempi muualla ja lopettaisi itsensä. Vaan kun lapselle en ala sitä temppua koskaan tekemään, Suomessa on jo tarpeeksi traumaattisia muksuja joiden vanhempi on jojottanut itsensä. Enkä haluaisi syyllistää muitakaan siitä. Onko jollain samanlaisia kokemuksia, paraneeko tämä juttu tästä vielä? Vai lukittaudunko lopullisesti kellariin ja rakentelen vain pienoisrautateitä omissa maailmoissani?
Ollaan oltu vaimon kanssa yhdessä kohta 10v. Naimisissa jotain vuosia. On yhteinen pieni lapsi. Kumpikaan ei ryyppää eikä (kai) kummallakaan ole toisia suhteita.
Vaan kun tuntuu että ei ole oikein onnea liitossa. Vuodesta vuoteen ollaan riidelty samoista, ehkä pienistäkin, asioista. Ei tule ratkaisua. Ja vuosien varrella asiat tietenkin kasaantuvat. Nykyään vituttaa vaimon tapa pistää tiskin koneeseen. Haluan että isot lautaset taakse, pienet eteen, mutta hän panee toisinpäin. Naurettavaa, eikö? Vaan kun samaa hommaa on joka päivä vuodesta toiseen niin johan alkaa nyppiä. Asiasta on ensin leikkimielisesti puhuttu, sitten keskusteltu, sitten riidelty jne. Samanlaisia juttuja on monia. Tuntuu että vaimo on ihan käsi, ei saa tehtyä mitään arkijuttua "oikein".
Seksi on perseestä. Vaimo ei ole mikään silmänilo. Painaa 10kg enemmän kuin minä. Itse harrastan kaikenlaista, yritin ennen ottaa vaimonkin mukaan, vaan kun ei tule mitään. Lähdettiin fillariretkelle, oltiin puhuttu siitä jo kauan aikaa. Vaimo osti kypärän ja otettiin vesipullot mukaan. Kun lähdettiin veivaamaan niin paljastui että hän haluaakin polkea 3km lenkin. Siis polkupyörällä se tekee muutaman minuutin. Yritin selittää että ei semmoisesta ole mitään hyötyä, mutta hänen mielestään ei saa rehkiä liikaa. Vuosia on tehnyt mieli sanoa päin naamaa että olisikohan tuossa asenteessa syy läskeihin? Vaan en ole sanonut enkä sano. En väitä että olisin itsekään mikään Fabio tai luojan lahja naisille. Mutta kyllä minä kuitenkin itsestäni huolen pidän. No ei se ole yksin ulkonäöstäkään kiinni. Vaimon kanssa vaan on tylsää, aina on ollut. Valot pitää sängyssä ottaa pois, ja aina lähetyssaarnaaja. Jos jotain ehdottaa tai vihjaa niin nopeasti tulee tappelu ja riita. Nykyään seksiä on ehkä parin kuukauden välein. Vaimo vihjailee että haluaisi enemmän. Vaan kun ei nappaa. Ei inspiroi millään.
Mitä suhteessa sitten on? No on vaimo kuitenkin jokseenkin älykäs ja toimeentuleva. Ei ole väkivaltaa suhteessa. Ei huorittelua eikä tavaroiden paiskomista. Tuntuu siltä että yhdessä maataan sohvalla ja katsellaan telkkaria samalla kun syödään. Käydään samaan aikaan kaupassa ja saunassa. Ei vaan viitsi enää paljoa jutella ajatuksista yms. kun kaikki jutut on jo kuultu.
Onko minulla nyt perinteinen kestävä avioliitto? Harmaassa usvassa soudetaan 50v kunnes kuolen slaagiin? Liitossa ei ole koskaan ollut ainakaan minun osaltani suurta rakkautta. Naimisiin mentiin kun vaimo niin monta vuotta natktutti asiasta. Ja toisaalta ajattelen niinkin, että liekö se sen kummempaa toisten muijien kanssa. Samaa skeidaa eri paketissa. Joku muija on liian vajaaälyinen, toinen meikkaava horo. Joku suuttuu heti ja hakkaa silmät kierossa paistinpannulla päähän. Tai on muuten neuroottinen. Eli onko kannattavaa pitää kiinni suhteesta, missä tietää ettei ole onnellinen mutta toisaalta ei ole välitöntä hengenvaaraakaan?
Ja sitten on se lapsi...Lapsesta tykkään yli kaiken. En haluaisi olla päivääkään siitä erossa. Jos erotaan, niin lapsi menee tietenkin äidille. Ja totta kai haluan lapsen etua. En halua alkaa valehtelemaan ja käyttämään muksua lyömäaseena. Toisaalta haluan lapselle normaalin lapsuuden. Että on isi ja äiti kotona. Pitäisikö vain imeä mölyt mahaan ja hymyillä, itkee sitten yksin ollessaan? Minulla on kyllä mukautuva luonne. Hyväksyn "kurjuutta" itselleni, ja odotan että josko joskus paranisi. Paraneeko tämä tästä? Vai kuolenko sisältä tähän suhteeseen, ja toivon että seuraava elämä olisi parempi?
p.s. minulla on taipumusta masennukseen. Usein tulee mieleen että olisiko parempi muualla ja lopettaisi itsensä. Vaan kun lapselle en ala sitä temppua koskaan tekemään, Suomessa on jo tarpeeksi traumaattisia muksuja joiden vanhempi on jojottanut itsensä. Enkä haluaisi syyllistää muitakaan siitä. Onko jollain samanlaisia kokemuksia, paraneeko tämä juttu tästä vielä? Vai lukittaudunko lopullisesti kellariin ja rakentelen vain pienoisrautateitä omissa maailmoissani?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Saat ehkä vastauksia joissa suoranaisia neuvoja annetaan mutta minä en niitä anna. Mutta halusin silti kommentoida tekstiäsi. Kirjoitit hyvin, vaikkakin aihe on vaikea ja ikävä. Olen todella pahoillani puolestasi. Kukaan ei voi sinulle sanoa, mikä ratkaisu on oikea. Vain sinä sen tiedät ja päätät. Mutta jokatapauksessa, päätät mitä hyvänsä, muista yksi asia; olet tärkeä ihminen ja arvokas. Sitä älä unohda. Elä elämäsi niin, että tulet toimeen itsesi kanssa. Kaikkine ratkaisuineen. Itseään ei voi paeta. Pidä huolta itsestäsi, sillä tavoin teen suurimman palveluksen lapsellesi. Kiinnitä huomiota erityisesti psyykkiseen hyvinvointiin. Miten olisi terapia? Keskustelu ulkopuolisen kanssa voisi helpottaa ja auttaa ymmärtämään ja näkemään asioita hieman eri näkökulmasta. Joko sinulle yksilökäyntejä tai puolisosi kanssa parikäyntejä. Voimia sinulle.
Juu,tuttua on elonne.
Tuollaisten ongelmien ja ajatusten kanssa painii suuri joukko liitoissaan.
Ongelmasta sinun on otettava härkää sarvista.
Selvitettävä omien ajatusten kautta rakastatko vaimoasi oikeastaan laisinkaan,vaan onko kysymys suhteen kylmästä kaudesta mutta pohjalla on rakkaus jäljellä.
Mieti asiaa ja ajattele olisiko mahdollista rakastaa vaimoasi jos hän hieman muuttuisi käytökseltään vai löytäisitkö silloinkaan tunteita häntä kohtaan.
Voin kokemuksesta sanoa että on paras erota jos sitä rakkautta ei löydy vaikka kuinka asiaa ajattelisit.
Kyseessä voi olla että olet alun alkujaan mennyt naimisiin hieman väärin perustein ja odottanut rakkauden syvenevän ajan myötä.
Koska kuvailemallasi tavalla käyttäytyy mies joka ei oikeasti rakasta vaimoaan,kyse on velvollisuuden tunteesta.
Silloin kaikki toisessa ärsyttää ja ymmärrystä ei löydy ,koska pohjalla on itsesi paha olo sisälläsi.
Tunnet elämäsi valuvan hukkaan,ja haluaisit tuntea rakkautta oikeasti ja tuntea tunne kuinka rakastamasi ihminen on vierelläsi.
Varmaan on niin ettei avioon menty rakkaudesta. Mutta toisaalta kun katselee tuttujen avioliittoja jotka ovat menneet karille vuodessa parissa, niin taustalla on ollut Suuri Rakkaus.
Tunne-elämästä ja rakkauden kaipuusta on paha sanoa mitään. Ikää on yli 30v ja alan olla vakuuttunut siitä, ettei mitään tosirakkautta olekaan. Liitot jotka kestävät pisimpään, taitavat perustua sitkeydelle ja sietokyvylle. Ehkä pitäisi ajatella kenen kanssa lähtisin 1000km automatkalle. Ei oma vaimo olisi siihen huono vaihtoehto. Monen tuntemani toisen naisen kanssa matka saattaisi katketa akuuttiin aivoverenvuotoon jo 50km kohdalla.
Ehkä kyseessä onkin 30-kriisi? Nuoruus on takana, paljon jäi tekemättä. Toisaalta vielä olisi muutama vuosi aikaa tehdä ja touhuta.
En usko että vaimo muuttaa käyttäytymistään. Kuten en ehkä muuta minäkään. Ei ihminen kuitenkaan omaa minäänsä pysty muuttelemaan. Ehkä auttaisi jos hankkisi vain isomman kämpän. Ei tulisi jatkuvasti pyörittyä toisen jaloissa. Ja saisi helpommin omaa rauhaa. Hankkisi vaikka vajan missä voisi hakata nauloja lankkuun, juoda salaa kossua ja lukea Jallua...
Sain sellaisen vahvan vaikutelman, ettet eroa edes vakavasti mieti. Mutta älä kuitenkaan tyydy epätyydyttävään tilanteeseen vaan pyri vaikuttamaan siihen! Olet varmasti ainakin osaltaan oikeassa siinä, että pitkät liitot perustuu sitkeyteen ja sietokykyyn. Mutta vaaditaan siihen muutakin. Ainakin jos elon soisi olevan hyvää. Mutta kaiken pohjalla on halu ja tahto. Tahto jatkaa yhdessä, tahto yrittää parantaa parisuhdetta jne. Pyrkimys elää elämänsä niin, ettei tule katkeraksi... siinä riittävästi tavoitetta.
Tuo pohdinta, kenet ottaisit automatkalle kaveriksi on kyllä hyvä. Tulette kuitenkin toimeen ja tunnette toisenne. Kyllä suhteet yleensä muuttuu siitä himosta ja rakastumisesta...kumppanuudeksi. Kun toisen tuntee niin hyvin, tulee helposti riideltyä enemmän kuin tuntemattomamman henkilön kanssa. Se on luonnollista, tyhmistäkin asioista riitely läheisen henkilön kanssa.
Sanot ettei ihminen omaa minäänsä pysty muuttamaan...Miksi ajattelet niin? Työtä se vaati kyllä, jonkinlaisen elämänmuutoksen. Siihen täytyy olla halua vaan tarpeeksi. Halu parantaa oman elämänsä laatua. Sinulla sitä näyttäisi olevan.
Ehkä olette molemmat kangistuneet samoihin toimintamalleihinne vuosien varrella. Voisitteko yhdessä ja erikseen miettiä, miten niitä olisitte valmiita muuttamaan? VAimollasikin on varmasti tiettyjä asioita joihin hän toivoisi muutosta...
Ulkopuolisen tahon kanssa keskustelessa saattaa tulla asioihin ihan erilaisia näkökulmia, joita täällä ei kukaan osaa neuvoa. Kannattaisi ehkä kokeilla sitä. Ymmärrän senkin, että toisen tavat ärsyttävät,mutta enemmän se kielii omasta tyytymättömyydestä kuin siitä että astianpesukoneen täyttötapa olisi oikeasti "big deal".
Voitte yhdessä miettiä jonkinlaista elämänmuutosta. Olethan sanonut vaimollesi ettet ole tyytyväinen tähän tilanteeseen? Ehkä se herättää teidät molemmat hyvällä tavalla...
Omat harrastuksetkin ovat hyvä juttu. Jos vaimosi ei halua liikkua, ei se estä sinua NAUTTIMASTA urheilusta. Mutta tee se ilman sitä katkeruutta "hakata nauloja, jouda salaa kossua..."...silloin siitä menee se nautinto ja kaikkea tekemistä siivittää katkeruus.
Voi myös olla että jos vaimosi on lihava, hän ei uskalla kanssasi liikkua. Hänellä on huono kunto eikä halua sinun näkevän ettei jaksa kuin max 3km lenkin. Siksi verhoaa sen ajatukseen, ettei halua. kynnys siihen kunnon parantamiseen voi olla korkea, kun huomioi nykytilan. Yritä ymmärtää asiaa vaimosi näkökulmasta, vaikka tiedät että ylipainoon vain liikunta auttaa. Sama syy voi olla seksissä vain peiton alla pimeässä. Jos vaimosi häpeää omaa vartaloaan, niin silloin käy noin. Ja tiedän että tässä kohtaa miehinen ajatustapa on että "miksei se sitten tee asialle mitään?"... ja taas viittaan niihin syihin mitä edellä mainitsin.
Ehkä voisitte molemmat aloittaa jonkin uuden urheiluharrastuksen. Erikseen. VAimollesi jokin ei niin kiivastahtinen laji. Sellainen mihin hän tuolla kunnolla ja kestävyydellään pystyy ilman kauhean suurta ponnistelua. Jotain, missä saisi uusia kavereita. Ja syy sen aloittamiseen EI olisi laihtuminen VAAN mielen piristäminen. Siitä vaimosikin saisi itsetuntoa lisää ja huomaisi ettei liikunnan tarvitse olla rääkkiä ja laihduttamisen tuskaa.
Kyllä se vaimo sitten laihtuu pikku hiljaa ja voi olla että mieli virkistyy silmissä. Voit mainita että sinusta on mukava nähdä että vaimosi on piristynyt. Siitä se pallo lähtee liikkeelle.
Ajatusten vaihtaminen on sellainen asia mikä arkisten kuvioiden myötä unohtuu. Mutta sen saa kyllä takaisin. Sekin voi olla "nostalgista". Pitkän ajatuksista, haluista yms. puhumattomuuden jälkeen on hienoa huomata että "vielä me ollaan ne samat ihmiset, jotka näinkin teki". Kun ottaa ihan tietoiseksi tavoitteeksi että keskustellaan jostain niin se tavallaan ruokkii itseään.
Minusta aiankin oli hienoa vaimoni kanssa yhtäkkiä pitkän yhteiselon jälkeen muistella että "muistatko miten tavattiin... miten aina silloin tehtiin..miten käytiin siellä ja täällä... jne. Se toi myös mieleen että miksei sitä vieläkin tekisi yhdessä. Kuitenkin vierelläni on niin kallisarvoinen ihminen etten halunnut viettää loppuelämääni itsekseni yhteissä kämpässä jne. Se yhteys kun taas löytyi niin kaikki oli valoisampaa. Oikeastaan jo pilkahdus siitä yhteydestä auttoi. Tieto siitä että se on, vaikkakin silloin heikkona, kuitenkin jossain siellä syvällä piilossa olemassa.
Tärkein alku on se että keskutelette teidän tämänhetkisestä tilanteesta ja mietitte miten sitä voisi ruveta parantamaan.
Ja voi olla niin että vaimosi tuntee itsensä ahdistelluksi sinun taholtasi juuri sen laihtumisen suhteen. Tärkeintä olisi ettet painostaisi kokoajan lenkille ja sitten ihmettele että miten näin lyhkänen vaan...
Ihmeitä voi tapahtua niinkin että rupeat käyttäytymään niin kuin suunnattomasti ihailisit vaimoasi..."huomenta kulta, kiitos kun teit "jotain", sä oot niin fiksu, kaunis...
Siis ei kokoajan tollasten latelua, mutta ajatus on se, että kun käyttäydyt niin että todella kunnioitat vaimoasi, voi vastareaktio olla sinua kohtaan samanlainen. Ja osan niistä marmatuksista, tiskikoneen täyttämisistä voi jättää valittamatta, ellei se oikeasti ole elämän tärkein asia.
Ehkä vaimosi ymmärtää yskän ja puolestaan toimisi edes jotenkin samoin.
JA lopuksi, teillä on loppuelämä aikaa touhuta, ei se kolmeen kymppiin lopu. Elämässä riittää mielenkiintoisia asioita loppuun asti, kun niitä etsii. Ette ole vielä menettäneet mielestäni mitään. On täysin mahdollista löytää sellainen tasapaino, että yhdessä on hyvä olla, molempien vioista huolimatta, ja kivaa on myös erikseen niissä molempien omissa puuhissa.
Tsemppiä, kyllä se siitä aukenee. Ihan varmasti. Yhdessä yrittämällä.
Kyllä tommoset arkijutut saa kuntoon. Pääasia, että ylipäänsä tekee arkijuttuja. Onhan se muijas sentään älykäs. Niitäkin on aika harvassa...
Makuukammariin uusi vaihde päälle! Akka on petissä pidättyväinen jos ei ole sinut ittensä kanssa. Elikkä sitä itteään häiritsee ne läskit. Pitää alkaa laihduttaa. Kun se huomaa, että laihdutus tehoaa, saa seksyjä kuteita päälleen (nehän on kaikki pieniä), sitä alkaa panettaa enemmän. Sitten keksit jonkun uuden jipon seksihommiin, mistä se pitää. Sitä kautta säkin saat toteuttaa omat halusi ja kun nussitte enemmän, taas mimmi laihtuu lisää... :)
Yhteinen loma jossain poissa kotoa olis kans hyvä.
On helppo ajatella eroa, kun se toinen on niin ärsyttävä ihminen, mutta eiköhän siinä omassakin persoonassa liene samanlaisia ärsyttävyyksiä? Oma mieheni jätti minut ilmeisesti juuri syystä, että ärsytän häntä: annan koiralle liikaa ruokaa, olen paljon tietokoneella ja kaapit ovat sekaiset. Se on hänen totuutensa, vaikka toisaalta hän esim. ei ole kymmenen vuoden aikana yhtään kaappia siivonnut tai imuroinut kertaakaan:)
Itse uskon siihen, että liitossa kuin liitossa tulee alamäkiä, mutta jos ei petetä, hakata tai olla henkisesti kovin ilkeitä puolisolle, niin tilanne lienee vielä pelastettavissa oleva. Hakeutuisin ulkopuolisen asiantuntijan juttusille. Vakuutan, että kun ero todella rysähtää kohdalle, niin ainakin minä näin jälkikäteen ajateltuna, olisin tehnyt suhteemme onnistumiseksi kaikkeni!
Hei,
vähän tähän suuntaan se oli meilläkin. Mies aina välillä minulle päpätti, etten tee mitään. Yleensä tällöin koti kaipasi kunnon siivousta.
Meillä työnjako meni niin, että mies teki ruuat lähes aina ja siivosi alakerran vessan sekä pesi pyykkiä. Minä sitten mm. siivosin loput, hoidin pihahommat, hoidin lasten koulu- ym. asiat ja yhteydenpidot. Kaupassa kävimme yhdessä. Minulla ei ollut aikaa (eikä kyllä paljon haluakaan) sohvalla makoilla ja "sylkeä kattoon". Sanoinkin kerran exälleni, että sen sijaan, että lasket, mitä MINÄ en ole tehnyt, kiinnitä huomiota siihen, kummalla meillä on aikaa makoilla sohvalla ja surffata tv-kanavia. Eihän se tuosta tietenkään tykännyt.
Itse olen sitä mieltä, että työt tekee se, kenellä on aikaa. Ja jos ei ole aikaa, ne tehdään, kun sitä aikaa on. Ex-mieheni viikottainen normaali työaika oli 10 tuntia vähemmän kuin minulla. Mutta ei tällä ehtimisen suhteen ollut mitään merkitystä. Exäni tais olla vähän "tyranni" eli valikoi itselleen "mieluisat" puuhat ja loput jätti minulle. Ja jos en ehtinyt, oli hyvä syy naputtaa. Kerran sanoin hänelle, että palkataan siivoja edes kerran kuukaudessa käymään. Silloin hän vastasi "onko sinulla varaa". Niinpä. Kertoo aikalailla miehen ajatuksen juoksusta.
Joka tapauksessa minä olisin "kestänyt" tätä päpätystä ja olisin toivonut, että avioliittoni kestäisi. Mies ei kuitenkaan kestänyt minua (?)eikä meidän liittoa. Kuulemma epänormaalia perhe-elämää :D. Minusta hyvinkin normaalia. No, odotan mielenkiinnolla, minkälainen se hänen unelma perhe-elämä tulee olemaan.
Minä jatkan lasten kanssa entiseen malliin. Ihan hyvin ehditään, vaikka ei ole sitä exää kokkaamassa. Lasten kanssa, jotka ovat jo murkkuikäisiä, olemme sopineet joustavista pelisäännöistä. Eli se täyttää ja tyhjentää tiskikoneen, jolla on aikaa; tekemisiä ei lasketa ja toisia autetaan. Hyvin meillä pyyhkii, mutta siltikään en olisi halunnut avioliittoni päättyvän. Oli meillä kaikesta huolimatta paljon yhteistäkin ja tosi hauskaa. Minä kaipaan sitä epänormaalia perhe-elämää, mutta minkäs tässä tekee.....
Ongelma voi olla semmoinen, että toinen inhoaa siivoamista ja elämistä paskaisessa ja sekaisessa ympäristössä. Siksi hän huolehtii että sotkua ei edes tule. Roskat viedään ennenkuin pussi pursuaa lattialle, tehdään 2 minuutin imurointi ennenkuin pölyä on niin ettei viitsi aloittaa imurointia, tavarat viedään omille paikoilleen ennenkuin kämppä on kuin räjäytyksen jäljiltä. Sitten toinen elää tasan päinvastoin ja mäkättää että toinen ei siivoa ikinä. Olen huomannut, että tällainen "henkilön siisteys" on luonteessa, eikä sitä voi muuttaa. Kyllä ärsyttää ja paljon, koska sekaisuus stressaa siistiä henkilöä. Itsellä on veroilmoituskin yli kuukauden myöhässä, koska ei ole tyhjää pöytää mihin paperit levittäisi työn ajaksi. Vituttaa.
>> Ihan hyvin ehditään, vaikka ei ole sitä exää kokkaamassa.
Aivan. Valituksesi miehellesi oli siis turhaa. On se kumma, että nyt ehdit siivota paskahuusin, tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä. Mistä nyt olet saanut tunnin pari lisää aikaa vuorokauteen? Valititko niin paljon?
Naiselle ei yleensä kelpaa se, että mies osallistuu tekemisiin ja maksamisiin. Nainen vaatii aina enemmän. Parempi jos mies tekisi kaiken. Vittu inhoan näitä joille toisten tekemiset on mielenkiintoisempia kuin omat tekemiset. Olet varmaan työelämässäkin "kyttääjä" ja "perseennuolija".
Taisitte hieman ymmärtää väärin tämän meidän entisen systeemin. Tai sitten olette samanlaisia, ettekä näe kokonaisuutta vaan vain oman navan.
Ensinnäkin se oli se mies, joka päpätti. Ja mistäkö? Minä autoin töiden jälkeen lapsia läksyissä, käytin niitä harrastuksissa, harrastin meidän yhteisen koiran kanssa, siivosin keittiön, ihan vain muutaman asian mainitakseni. Ainoa asia, minkä hän teki lyhyemmän työpäivänsä jälkeen oli tuo ruoka. Muutoin hänellä oli vapaa-aikaa itselleen. Tämä ei sinänsä minua häirinnyt, koska mielelläni autoin lapsia ja touhusin koiran kanssa. Sekään minua ei pääsääntöisesti pänninyt, kun hän sanoi, etten tee mitään. Eli hän ei ARVOSTANUT sitä mitä tein eli lasten harrastuksiin kuskaamista jne.... Hänen mielestä se ruuanlaitto oli sitä tekemistä. No minä sanoin muutaman kerran, että ok, voin minä tehdä välillä ruokaa, mutta se ruoka valmistuu sitten pari tuntia myöhemmin (hänen aikanaan valmistui noin puoli viisi, minä olin töistä kotona viideltä). Ei käynyt, kun on liian myöhään. Olisiko teidän mielestä minun pitänyt lähteä töistä kotiin ruuanlaittoon tunti pari ennen työpäivän päättymistä? Hänen mielestä koiran ulkoilutuskin oli hänelle "työtä" ja minulle vapaa-aikaa.
En siis suinkaan tarkoittannut, että hänen olisi pitänyt tehdä kaikki, enkä sitä edes häneltä koskaan vaatinut. En vain voi käsittää, että koko illan touhuttuani (olin ollut esim. koko päivän menossa lasten ja koiran kanssa), hän päpätti, kun en ole siivonnut keittiötä, jota hän oli ruuanlaiton/syönnin yhteydessä sotkenut. Ymmärtäisin asian täysin, jos olisin maannut hänen sijastaan siellä sohvalla, vaan kun en.
Sitten tuosta siivoamisesta. Kun me kerran viikossa siivottiin, miehen osuus oli se alakerran paskahuussi (lainaus miesmieheltä), noin 2 neliötä. Loput kuului minulle. Tuo kaksi neliötä lisättynä reiluun sataan neliöön ei tuota isoa ongelmaa. Pyykkiä olen pessyt tähänkin asti. Kun sanoin, että mies pesi pyykkiä, en tarkoittanut, että hän pesi aina kaiken pyykin. Tuo ruuanlaitto onkin ainoa asia, joka vähän "harmittaa". Se, että syömme viikolla kuuden jälkeen illalla ei ole ongelma, mutta koira ja lapset jäävät vähemmälle. Onneksi muksut ovat jo murkkuikäisiä, niin että pääsevät omin avuinkin harrastuksiin - niin ja ulkoiluttavat sitä koiraa. Kyllä välillä kuitenkin täytyy tehdä lasten ja koiran kanssa aikamoisia junailuja, että kaikkien menot saadaan sumplittua.
Ymmärrän toki, jos häntä ärsytti täysi roskapussi. Meidän taloudessa asui silloin neljä henkeä, nyt kolme. En vain ymmärrä, onko se tosiaan niin, että naisen tehtävä on aina se roskapussi tyhjentää. Minusta on paljon järkevämpää, että se tyhjentää, joka huomaa sen olevan täynnä. Eikö se ole normaalia, vai onko teillä tosiaan niin, että roskat hoitaa vain nainen? En siis tarkoita, että minun ei tarvitsisi koskaan roskapussia viedä ulos (matkaa on ruhtinaalliset 15 metriä roskalaatikolle). Ja sama pätee, jos on wc-paperiteline tyhjänä, kukista tippuneita lehtiä lattialla, postin haku laatikosta (se ottaa, joka ekana tulee, eikä odoteta sitä naista, joka viimeisenä kotiutuu) jne.... Minun mielestä aviolitto on yhteistyöprojekti, jossa ei pitäisi laskea, kuinka usein on viety roskat tai pesty vessa.
Sitten tuosta miehen tekemisen kelpaamisesta. Minä olen aina ollut ylpeä siitä, että exäni laittoi ruokaa ja pesi pyykkiä ja sen vessankin. Kysymys ei ollut siitä. Kysymys oli siitä, että hän ei nähnyt minun tekemisiä. Minusta se, että ei tee mitään tarkoittaa, että ei tee mitään eli makaa esim. siellä sohvalla. Sen takia sanoin hänelle pari kertaa, että laske joskus, kuinka paljon makoilen siellä sohvalla tekemättä mitään ja mieti sitten uusiksi, onko aiheellinen lausunto. Avioeron jälkeen meidän 14-vuotias poika on maininnut asiasta isälleen - hän näki. Ja tyttö on sanonut, että äiti on aivan liian kiltti, pitäisi olla vähän itsekkäämpi.
En tiedä, sainko oiottua teidän väärinymmärrystä, mutta sinänsä aivan sama. Huvittaa nuo miesmiehen kaksi viimeistä lausetta. Varsinaisia miesmiehen lausuntoja. Työelämässä olen kyttääjä :), se kuuluu minun työtehtäviini ja siitä vielä maksetaan minulle erittäin hyvin. Perseennuolemiseen ei ole tarvetta.
Siis sinä teit kaiken paitsi ruoan ja mies valitti että et tee mitään. Selvä, mies oli sekaisin tai sitten yritti keksiä tekosyytä lähdölleen. Tuskin homma kaatui ajankäytöllisiin asioihin.
Meillä nainen tekee vain ruoan. Kaikki muu tehdään yhdessä tai mies tekee yksin. Nainen on työtön ja aina kotona, mies tekee 3-vuoroa.
Sen verran vielä oikaisen, etten minä ajatellut niin, että olisin tehnyt kaiken, enkä tehnytkään. Tekihän se mieskin, mutta minä en tehnyt hänen mielestä. Eikä hän sentään päntiönään valittanut, etten tee mitään. Mutta kyllä minua toisinaan ihmetytti hänen sanomisensa. Olen joskus ajatellut, että jos se todellinen syy sanomiselle oli sitten kuitenkin jokin muu. Joka tapauksessa eromme syy oli hänen ilmoituksen mukaan, kun en tee ja tämä on epänormaalia perhe-elämää. Voi tietenkin olla tekosyitä, mutta se on hänen ongelma, jos ei ole miestä sanoa totuutta.
Teidän tilanteesta sanoisin sen verran, että kyllä sen kotona olevan pitäisi minun mielestä puuhastella siellä kotona suhteellisesti enemmän kuin sen töissä käyvän. En tiedä, kuinka tuore tämä työttömyys asia on, mutta voisiko olla niin, että vaimosi on masentunut työttömyyden takia. Eikö masentuneena tule vetämätön olo, eikä saa mitään tehdyksi?
Toivon, että teidän mahdollinen ongelma ratkeaa suotuisasti.
hommaa se !
tai parisuhdeleirit, jonne voi ottaa lapsen mukaan. Ainakin itse auttoi suunnilleen tuo kaltaisesta tilasta pois.
Hei, luin kirjoituksesi ja se oli kuin tarinaa omasta elämästäni, mutta päinvastoin, eli itse olen siis nainen ja mieheni on passiivinen jumittaja. Meillä on 2 lasta, ja jo monta vuotta ollaan puhuttu ja riidelty ja uhkailtu avioerolla, mutta tultu aina siihen túlokseen, että lasten takia pitää yrittää jaksaa. Itse koen että kärsin henkisestä väkivallasta mieheni puolelta, joka epäsosiaalisena rajoittaa minunkin kanssakäymistä ulkomaailman, ystävieni, sukulaisteni jopa työni vuoksi tapahtuvaa sosiaalista kanssakäymistä "kilpailijoiden" kanssa.
Arki on takkuista ja riitaisaa, ja joskus ahistaa niin, että ajattelen että lastenhan täytyy käsiä enemmän tällaisesta tukalasta ilmapiiristä. Että kuitenkin olisi parempi erota, eikä tarvitsisi enää esittää mitään. Kullisihan pitää aina olla ulospäin kiiltävä, mieheni mukaan varsinkin.
Minusta sinun kannattaa mennä juttelemaan asiasta jonkun kanssa, jos sinulla on masennustaipumusta (vähemmästäkin mesentuu, kun luin kertomuksesi) älä ihmeessä syyllistä itseäsi. Olet varmasti hieno ihminen ja mahtava isä. Näyttäisi siltä että vaimosi kaipaisi todellista ravistelua.
Itse olen päätynyt jättämään tänä keväänä, eli kohtapuolin avioerohakemuksen, vaikka mieheni yrittää mustamaalata minua lapsille ja uskottelee, ettei minulla ole mahdollisuuksia jäädä lasten kanssa kotiin. Toki haluan että lapsilla on myös isä ja meillä yhteishuoltajuus, mutta mielestäni mies/isä, joka ei esim korjaa poikansa polkupyörää, vaan minä joka kerta hoidan homman, ei tee juttuja ulkona kahden poikamme kanssa, pihapiirissämme jossa on paljon lapsia ja kivat ulkoilumahdollisuudet. Mies sulkeutuu sisään kotiin ja pääasiassa on sohvaperuna tai on poissa eli töissä.
Jos olen hiljaa ja tyytyväinen ja suostun seksiin n kerran viikossa, mikä on nykyisin pelkkä suoritus, paineiden purku miehelleni, minulle jo pakkopullaa, ettei tule valitusta. Kyllä mielestäni meillä sinulla ja minulla on oikeus ja mahdollisuus toisenlaiseen elämään. Joskus täytyy vaan todeta, että sei tämä ollutkaan se suuri rakkauteni, ja kyllä uskon että lapset selviävät avioerosta jos vain me vanhemmat huolehdimme siitä ja heidän hyvinvoinnistaan avioeron jälkeenkin!
Tsemppiä sulle mies ja isä, sillä toivon sitä myös itselleni, joka en muuta juuri ajattele näinä päivinä.