En oikein tiedä mistä aloittaisin. No vaikka siitä, että isäni raastaa hermoni joskus todella äärimmilleen. Tällä suomalaisten kansallissairaudella, alkoholismilla.
Isäni ja äitini erosivat kun olin todella pieni, enkä muista yhteiselämästä mitään, luojan kiitos. Äitini meni uusiin naimisiin miehen kanssa, josta on sittemmin tullut rakas isäpuoli, mutta aiemmin lähes koko perhe- elämämme oli yhtä helvettiä ja perheväkivaltaa. Tämän lisäksi sain koko ajan stressata kännisen isäni tekemisiä. Koko isän puoleinen sukuni onkin alkoholisteja...
Olen pärjännyt huonoista lähtökohdistani huolimatta suhteellisen hyvin, valmistunut lukiosta hyvin arvosanoin ja opiskelen nyt korkeakoulussa. Ongelmanani on se, etten osaa suhtauttua itsenäistymiseen yhtäkkiä ollenkaan. Muutin kotoa pois jo 18- vuotiaana ja olen nyt 22, mutta tuntuu kuin kriisi olisi iskenyt vasta nyt. Muilla samoja kokemuksia?
Ryyppäävä isäni ei totisesti tee tilannettani yhtään helpommaksi minulle, sillä en yksinkertaisesti enää jaksa hänta. Olen pienestä asti joutunut olemaan niin aikuinen, etten enää haluaisi olla. Minun on pitänyt ymmärtää, koska "olen iso tyttö".
Ihan kuin olisi itsestään selvää, että minä pärjään. Tämän vuoksi olenkin joutunut terapeutille, ja masennuksia tulee silti silloin tällöin edelleen.
Miten voisin muuttaa elämääni niin, ettei jatkuva pelko isäni pulloon tarttumisesta jatku? Hän kun on tuurijuoppo, eikä kokopäiväinen. Tuntuu siltä, kuin elämäni junnaisi tämän asian takia paikallaan koko ajan. Isä ei ole ollut minulle läheinen, kun ainoastaan kännissä. Hän on sanonut rakastavansa minua, ja taas kännissä, ei selvin päin. Kaikki keskustelumme olemme käyneet, kun hän on ollut kännissä.
Minulla ei ole hänen oikeasta persoonastaan mitään todellista kuvaa, ja joskus luulenkin etten tunne häntä ollenkaan.
Miten te kohtalontoverit, alkoholistien lapset, olette suhtautuneet omiin vahempiinne aikuisina?
Isäni ja äitini erosivat kun olin todella pieni, enkä muista yhteiselämästä mitään, luojan kiitos. Äitini meni uusiin naimisiin miehen kanssa, josta on sittemmin tullut rakas isäpuoli, mutta aiemmin lähes koko perhe- elämämme oli yhtä helvettiä ja perheväkivaltaa. Tämän lisäksi sain koko ajan stressata kännisen isäni tekemisiä. Koko isän puoleinen sukuni onkin alkoholisteja...
Olen pärjännyt huonoista lähtökohdistani huolimatta suhteellisen hyvin, valmistunut lukiosta hyvin arvosanoin ja opiskelen nyt korkeakoulussa. Ongelmanani on se, etten osaa suhtauttua itsenäistymiseen yhtäkkiä ollenkaan. Muutin kotoa pois jo 18- vuotiaana ja olen nyt 22, mutta tuntuu kuin kriisi olisi iskenyt vasta nyt. Muilla samoja kokemuksia?
Ryyppäävä isäni ei totisesti tee tilannettani yhtään helpommaksi minulle, sillä en yksinkertaisesti enää jaksa hänta. Olen pienestä asti joutunut olemaan niin aikuinen, etten enää haluaisi olla. Minun on pitänyt ymmärtää, koska "olen iso tyttö".
Ihan kuin olisi itsestään selvää, että minä pärjään. Tämän vuoksi olenkin joutunut terapeutille, ja masennuksia tulee silti silloin tällöin edelleen.
Miten voisin muuttaa elämääni niin, ettei jatkuva pelko isäni pulloon tarttumisesta jatku? Hän kun on tuurijuoppo, eikä kokopäiväinen. Tuntuu siltä, kuin elämäni junnaisi tämän asian takia paikallaan koko ajan. Isä ei ole ollut minulle läheinen, kun ainoastaan kännissä. Hän on sanonut rakastavansa minua, ja taas kännissä, ei selvin päin. Kaikki keskustelumme olemme käyneet, kun hän on ollut kännissä.
Minulla ei ole hänen oikeasta persoonastaan mitään todellista kuvaa, ja joskus luulenkin etten tunne häntä ollenkaan.
Miten te kohtalontoverit, alkoholistien lapset, olette suhtautuneet omiin vahempiinne aikuisina?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei sinun tarvitse jaksaa isääsi mitenkään. Ole jaksamatta. Älä ole häneen yhteydessä. Jos soittelee kännipäissään, sano ystävällisesti että ota yhteyttä selvinpäin, kiitos. Ja katkaise puhelu.
Ei sinun vastuullasi ole se, miten isäsi käyttäytyy tai ei käyttäydy. Elä omaa elämääsi eteenpäin ja anna isäsi elää omaansa. Ei hän sitä ilkeyttään tee, hän on sairas ihminen eikä tule siitä miksikään muuttumana ellei sitten itse koe sitä tarpeellisena. Harva alkoholisti kokee.
teille kaikille, jotka vastasitte! Auttoi paljon! Äitini yreittää tukea minua, mutta hän ei ehkä osaa ajatella asiaa minun kannaltani, vaan itsensä kannalta. Siltä ajalta, milloin hän oli isäni kanssa naimisissa.
AA:sta saa sukulaiset myös varmaan apua, vai olenko väärässä?
Kurkkaa tämä linkki:
http://www.healingeagle.net/indexfi.html
Opit noita juttuja lukemalla, että matka on pitkä, mutta sen voi kulkea voitokkaasti.
Tsemppiä. Asiat eivät muutu hetkessä ja syvät haavat arpeutuvat hitaasti.
Minun alkoholisti isäni lähti muille teille ollessani 3-vuotias. Joka vuosi kirjoitti synttärikortin, muuten ei juuri nähty. Sain kaksi lasta ja opiskelin viisi vuotta. Elämä on nykyään ok. On perhe ja työ terveydebhuoltoalalla. Työssäni hoidin joskus alkoholisteja ja työkaverini sanoivat, että kun viivyt täällä tarpeeksi kauan, huomaat, ettei mikään ole itsekkäämpi kuin alkoholisti. Tämä pitää paikkansa. He tietävät, kuinka saada uudet vaatteet sossusta, kuinka saada ilmainen asunto, kuinka juoksuttaa sukulaisia jne. Myöhemmin isäni otti yhteyttä. Tunnen edelleen kipeää velvollisuudentunnetta häntä kohtaan. Hän kertoi aina rakastaneensa minua ja hän kertoi olleensa pakotettu jättämään minut.
Katson kuitenkin olevani liian empaattinen, jotta tuntisin katkeruutta häntä kohtaan ja liian itsenäinen, jotta alkaisin häntä hoitaa.
Niinpä pidänkin hänet aina "reunalla", olen tavoitettavissa", mutta en ikinä ottaisi häntä "keskelle" ja perhe-elämääni. Hän itse valitsi samoin jo aikoja sitten.
Meillä myös isä alkoholisti. Lapsuusaika oli toisinaan yhtä helvettiä, joskus juostiin pihalla yöpaidassa kun isä alko riehumaan, joskus lenteli tavarat, joskus taas sitten äiti, joskus sisko.. En tiedä mitä siihen aikaan tein/sanoin mutta isä ei kajonnut minuun koskaan. Olen kyllä vieläkin "isän pikkutyttö". Mut ei se muuta sitä miksikään, että olen saanut kokea hirveitä asioita alkoholistin takia. Kertomastani alkaa olla jo kymmenen vuotta, isä on edelleen alkkis. Rakastan isääni vaikka hän onkin mitä on.
Isä soittelee nykyään oikeastaan vaan humalassa, jolloin ilmoitan sille ettei tarvi soitella humalassa ja sit luuri kiinni. Näin. En vain halua elämääni enää koskaan alkoholistia, enkä todellakaan halua sitä lapseni elämään. Siispä pyydän isää yksinkertaisesti pysymään poissa kun on humalassa.
Toisaalta taas, tunnen jotenkin syyllisyyttä/myötätuntoa/sääliä (mitä se nyt ikinä onkaan) isää kohtaan. Tiedän, että isä juo silloin kun sillä on paha olla, sillon kun se ei voi tehdä mitään muuta, sillon kun haluaa rentoutua, jne. Voiko olla pahempaa oravanpyörää. Haluaisin auttaa mutta en voi, en tiedä miten, eikä minulla olisi siihen voimavarojakaan.
En tiedä onko tästä yhtään apua, mut kerron kuitenkin omia kokemuksia.
Mä muutin kotoa pois jo 16 vuotiaana, se oli elämäni hirveintä ja ihaninta aikaa. Ihaninta siinä mielessä, että pääsin pois siitä kaikesta sekasorrosta. Hirveintä aikaa se oli siksi kun huoli sisaruksista ja äidistä oli hirveä. Minä olin ollut kotona se sovittelija ja joka sai asiat rauhoittumaan. Tai siis isän rauhoittumaan. Ja voitte vaan arvailla minkälainen olo tuli kun en voinut "pitää huolta" muista.
Pääsin kuitenkin aika piankin yli tuosta, aloin nauttimaan omasta elämästä, ilman jonkun manipulointia, tyrannointia ja huolehtimista. Niin kauhealta kun se kuulostaakin, mutta loppujen lopuksi nautin siitä kun osasin aloittaa oman elämän.
Nyt olen saavuttanut elämässäni jo oikeastaan kaikkea mitä toivoa saattaa, olen suht onnellinen.
Nykyään en oikein osaa edes puhua isän kanssa sillon kun se on selvinpäin, vaikka meillä hyvät välit onkin, niin isä tuntuu "tutummalta" sillon kun se on ottanu muutaman oluen. Tästäpä johtuen ollaan vieraannuttu toisistamme aika paljon. Enää en oikein tiedä mitä ajatella isästä.. No ainakin jotain hyvää, eli isä on opettanut mulle, että täytyy olla yritteliäs ja työteliäs. Jääräpäisyys ja periksiantamattomuus on kans tarttunut lähtemättömänä. Näistä on ollut apua työelämässäni.
Negatiivisia asioita onkin sitten jo hankalampi listata. Nehän sulkesi mielellään mielestään pois. Mutta olen tuotakin joskus miettinyt, tulin siihen tulokseen, että en ole oikeastaan koskaan luottanut miehiin, siis ihan kunnolla. Pelkään, että kaikki miehet on jotenkin väkivaltaisia juoppoja. Tästäpä voikin sitten päätellä miten minun suhteiden kanssa on käynyt, eli en pysty sitoutumaan tämän pelon takia. Aina miehissä on joku vika jolla suljen miehen pois elämästäni.
Se mikä tässä asiassa on "hienoa" on se, että me lapset olemme tosi läheisiä keskenään. Isä teki sen juomisellaan, me pidetään huolta toisistamme vaikka kaikki ollaan jo aikuisia. Äitikin on jo löytänyt uuden miehen, kunnollisen sellaisen.
Vähän sekavaa tää mun kirjoittelu mut toivottavasti joku ymmärtää.. Haluaisin sanoa alkoholistivanhempien lapsille, että älkää ottako koskaan kannettavaksenne tuollaista taakkaa kun vanhemman alkoholismi. Se on valtava taakka joka seuraa läpi elämän. Yrittäkää keinolla millä hyvänsä välttää se, muuttakaa pois kotoa, jos se ei ole mahdollista, olkaa kavereiden luona yökylässä sillon kun vanhempi juo. Yksinkertaisesti älkää välittäkö.
Mut nyt alkaa ajatus jo pätkimään, joten lopettelen kirjoittelun :) Voimia, iloista ja aurinkoista kesää kaikille, myös sinulle Jaded* =)
alkoholisti-isä, muttn kärsi mistään psyykkisistä ongelmista tai että tarvitsisi mennä mihinkään terapeutille. Onhan se välillä rasittava, mutta rakastava isä ja en silti vaihtaisi pois mistään hinnasta. Ei ole jäänyt traumoja ja kyllä ne on muut syyt jos en jossain onnistu. Välillä tuntuu että tuohonhan onkin sitten helppo tukeutua kun epäonnistuu, "isä on alkoholisti"...anteeksi nyt vaan.
epäonnistumisesta, mun nähdäkseni. Mistä tuo kumma juttu aina vedetään esiin?
Olen itse keski-ikäinen ja lapsuus ja nuoruus menivät todella aivan pilalle vanhempien itsekkyyden vuoksi (toinen alkkis, toinen - nojaa, jotain muuta), mutta en ole koskaan, siis ikinä syyttänyt omia epäonnistumisiani millään verukkeilla tyyliin - menetin työpaikkani, en päässyt opiskelemaan, parisuhde töppäsi - tjsp.
Minua alkaa jo rasittaa tuo epäonnistumis-syyttely-mantra.
Läheskään kaikki alkkisten aikuiset lapset eivät sitä paitsi ole lainkaan epäonnistuneita yksilöitä, vaan suorastaan keskitasoa paremmin onnistuneita, sitkeitä ihmisiä, jotka ottavat vastuun omasta elämästään oman talonpoikaisjärkensä avulla.
Et silleen.
Ei tässä ketään syytelty, en minä ainakaan isääni syyttele, enemmän itseäni. Eli minähän sen "luottamus pulan" päähäni teen, ei isäni. Sanoin vaan, että se voisi juurtaa alkunsa tuolta. Isääni voin kyllä syyttää siitä pelosta mitä saatiin lapsuusaikana kokea, mutta en koe isää syylliseksi jos elämässäni menee jokin asia huonosti.
Sanoisin sinulle, että nyt kun olet päässyt omaan elämään, niin hemmottele itseäsi. Tee asioita joista pidät, ole vähän lapsikin. Kotoa muuttamiseen liittyy kai yleensäkin jonkinlainen "kehityskriisi". Vähän kuin "initiaatioriitit" joissain heimoissa, elämä on muuttunut ja siihen reagoi. Sä mietit sen lisäksi isääsi ja ehkä huolehditkin. Asia kevenee aikanaan, kun sitä purkaa aina silloin kun siltä tuntuu. Emme voi vaikuttaa siihen, miten joku toinen haluaa elää. Mutta meillä on oikeus elää omaa elämää ja olla onnellinen. Aiheesta löytyy selviytymistarinoita, mm. kirja Pikkuaikuisia. Jaksamista sulle niin hyviin kuin huonoihin hetkiin :)
välini isän kanssa ovat aina olleet aika etäiset, mutta äitini kuoleman jälkeen olen etääntynyt hänestä ennestään, koska tunnen halveksuntaa ja vihaa häntä kohtaan. ei häneen ole voinut vaikeina aikoina tukeutua vaan hän on kaatanut kaiken paskan lastensa ja varsinkin minun niskaani. hän on tyypillinen murheeseensa juopottelija josta kännissä voi tulla aivan sekopäinen, minua kohtaan hän ei ole koskaan ollut väkivaltainen mutta naisystäväänsä kohtaan on ja kun asuin vielä kotona vanhempien sisarusten muutettua jo pois kotoa sain katsella sitä riehumista yksinäni. olemme yrittäneet auttaa, ohjanneet terapeutille, aa-kerhoon ja vaikka mihin, muttei niistä ole apua, koska hänen mielestään hänellä ei ole ongelmaa. hänen ongelmansa varmasti juurtavat pitkälle menneisyyteen ja ne puhkesivat äitini kuoltua. en tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua, kun en haluaisi hänen pilaavan elämääni tai omaansa ajamalla meidät lapset vielä kauemmas kuin jo olemme. häntä ei voi hylätä, vaikka mieli tekisi.
muutin pois kotoa 5v sitten enkä käy siellä usein, isäni on pilannut joulut, juhannukset ja viikonloput niin monesti, etten halua käydä siellä, koska minun ja sisarusteni vierailut eivät estä häntä juomasta. monet kerrat on pyydetty ja vannotettu, että jos juot niin lähdemme saman tien, joskus "uhkaus" tepsii, joskus ei. ystäväni eivät ymmärrä tilannettani, koska useimmat isäthän ovat pikkupäissään lupsakoita ja hauskoja, olen itsekin aivan samaa mieltä. ihmettelyä siitä, etten käy juuri koskaan kotona kuulee silloin tällöin.
olen yrittänyt ajatella, ettei minun tarvitse kantaa huolta hänestä, mutta kun isäni soittaa kännipäissään, onneksi harvoin, niin päiväni on heti pilalla ja keräämäni kunnioitus ja välittäminen häntä kohtaan karisee saman tien enkä voi tuntea kuin vihaa ja halveksuntaa. en voi sanoa asiasta hänelle, koska hän pian ahdistuu ja alkaa taas juomaan, joten täytyy teeskennellä että kaikki on hyvin. selvinpäin hän on ihan mukava ihminen, mutta olen saanut hänen känniminästään sellaisia traumoja, että kaikki mukavat hetket unohtuvat.
olenko itsekäs kun ajattelen näin? onko lasten velvollisuus kestää vanhemmiltaan mitä vain, koska he ovat vanhempiamme? miten muut samassa tilanteessa olevat suhtautuvat asiaan?