Heip!
Onkohan kellekään muulle tullut vastaan samankaltaista ongelmaa? Eli siis 'hyvä mies' ärsyttää.
Elän avoliitossa ns. 'hyvän miehen' kanssa. Eli siis mies on melkeinpä kaikkea sitä, mitä kumppaniltani olen toivonut. Lisäksi aivan erinomainen isä kaksivuotiaalle pojalleni. Ongelma on kuitenkin se, että itse en 'viihdy' suhteessamme, vaikkei siinä mitään pahasti vialla olekaan.
Tiedän, että suhde jonkun muun kanssa ei varmasti olisi sen kummoisempi, arkihan kaikille tulee vastaan joskus. Kaipaan kuitenkin enemmän huomiota mieheltäni. Muutakin kuin seksiä. Olisi ihanaa, jos hän joskus toisi töistä tullessaan jonkun pienen lahjan tai vaikka järjestäisi vapaaillan (pojan hoitoon), että voisimme mennä vaikka elokuviin. Mutta ei, kyllähän on innostunut kaikesta mitä minä ehdotan, mutta ei koskaan itse tee aloitetta. Minä kuitenkin pyrin aina silloin tällöin piristämään hänen arkeaan tämmöisillä pienillä asioilla. Miksi se ei voisi toimia toistekin päin?
Tiedän, että on tyhmää valittaa tällaisista asioista kun joillakin on ihan oikeitakin huolia, mutta haluan puhua jollekin asiasta. Miehelleni en voi puhua, koska hän on mustasukkaista sorttia ja vain suuttuisi, jos asiasta jotain mainitsisin. Enkä edes halua, että hän tekee jotain kivaa minulle vain koska olen sitä pyytänyt. Sellaiset asiat pitäisi itse tajuta, että niissä olisi jotain ideaa..
Toisinaan mietin, että lähtisin suhteesta. Mutta mihin minä menisin? Olen muuttanut miehen perässä kauas kotikaupungistani, enkä oikeastaan sinne haluaisi palata. Ja onhan minun toisaalta ihan hyvä täälläkin, saan toteuttaa unelmiani (oman yritys perusteilla), mitä en muuten pystyisi.
Minussa vain on puoli, jota mieheni ei varmaankaan koskaan tavoita. Mutta tuskinpa edes löytyy miestä joka molemmat puoleni tavoittaisi. Olen siis kaksonen ja minussa todellakin elää kaksi persoonallisuutta (tai siltä ainakin välistä tuntuu).
Jos minulla ei olisi lasta, olisin varmasti lähtenyt jo monta kertaa. Mutta minun on pakko ajatella myös lastani. Mieheni on ainoa isä, jonka hän on koskaan tuntenut. Ja he molemmat rakastavat toisiaan todella paljon. Haluan olla hyvä äiti, mutta pitääkö minun sen kustannuksella unohtaa omat tarpeeni? Päällisin puolinhan kaikki on hyvin suhteessamme. Vika on vain minussa, en osaa nauttia yhteisestä elämästämme siinä määrin kuin pitäsi. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut hyvin itsenäinen ja parisuhteen myötä olen joutunut tekemään enemmän kompromissejä kuin yksin ollessani.
Tuntuu ihan siltä, että mikään ei riitä. Kun olin yksinhuoltaja, kaipasin lähelleni miestä, tukemaan minua ja jakamaan arkea kanssani. Ja lapseni tietysti tarvitsi myös isän. Nyt kun minulla (meillä) on tämä kaikki, ei se tunnu hyvältä. Välillä minua ahdistaa todella paljon. Kuitenkin rakastan miestäni, enkä missään nimessä haluaisi loukata häntä. En vain voi itselleni ja tunteilleni mitään. Huomaan monesti pohtivani, että tässäkö tämä nyt on? Olenko nyt saavuttanut kaikein mitä elämältä kaipasinkin? Ja ikää minulla on hädin tuskin 21 vuotta.
Olen aina ollut 'kaikki-mulle-heti'-tyyppinen ihminen ja toisaalta minua pelottaa varmasti se, että olen melkeinpä toteuttanut kaikki ne unelmat joista pienenä haaveilin. Suuri kysymys minulle on, että mitäs nyt? Kun kaiken on saanut, niin mitä seuraavaksi?
Kiitos, jos joku jaksoi lukea tämän kaiken. Ja vielä suurempi kiitos niille, jotka jaksavat vastata minulle. Vaikka edes muutaman kannustavan sanan..
Aurinkoista kesää kaikille!:)
Onkohan kellekään muulle tullut vastaan samankaltaista ongelmaa? Eli siis 'hyvä mies' ärsyttää.
Elän avoliitossa ns. 'hyvän miehen' kanssa. Eli siis mies on melkeinpä kaikkea sitä, mitä kumppaniltani olen toivonut. Lisäksi aivan erinomainen isä kaksivuotiaalle pojalleni. Ongelma on kuitenkin se, että itse en 'viihdy' suhteessamme, vaikkei siinä mitään pahasti vialla olekaan.
Tiedän, että suhde jonkun muun kanssa ei varmasti olisi sen kummoisempi, arkihan kaikille tulee vastaan joskus. Kaipaan kuitenkin enemmän huomiota mieheltäni. Muutakin kuin seksiä. Olisi ihanaa, jos hän joskus toisi töistä tullessaan jonkun pienen lahjan tai vaikka järjestäisi vapaaillan (pojan hoitoon), että voisimme mennä vaikka elokuviin. Mutta ei, kyllähän on innostunut kaikesta mitä minä ehdotan, mutta ei koskaan itse tee aloitetta. Minä kuitenkin pyrin aina silloin tällöin piristämään hänen arkeaan tämmöisillä pienillä asioilla. Miksi se ei voisi toimia toistekin päin?
Tiedän, että on tyhmää valittaa tällaisista asioista kun joillakin on ihan oikeitakin huolia, mutta haluan puhua jollekin asiasta. Miehelleni en voi puhua, koska hän on mustasukkaista sorttia ja vain suuttuisi, jos asiasta jotain mainitsisin. Enkä edes halua, että hän tekee jotain kivaa minulle vain koska olen sitä pyytänyt. Sellaiset asiat pitäisi itse tajuta, että niissä olisi jotain ideaa..
Toisinaan mietin, että lähtisin suhteesta. Mutta mihin minä menisin? Olen muuttanut miehen perässä kauas kotikaupungistani, enkä oikeastaan sinne haluaisi palata. Ja onhan minun toisaalta ihan hyvä täälläkin, saan toteuttaa unelmiani (oman yritys perusteilla), mitä en muuten pystyisi.
Minussa vain on puoli, jota mieheni ei varmaankaan koskaan tavoita. Mutta tuskinpa edes löytyy miestä joka molemmat puoleni tavoittaisi. Olen siis kaksonen ja minussa todellakin elää kaksi persoonallisuutta (tai siltä ainakin välistä tuntuu).
Jos minulla ei olisi lasta, olisin varmasti lähtenyt jo monta kertaa. Mutta minun on pakko ajatella myös lastani. Mieheni on ainoa isä, jonka hän on koskaan tuntenut. Ja he molemmat rakastavat toisiaan todella paljon. Haluan olla hyvä äiti, mutta pitääkö minun sen kustannuksella unohtaa omat tarpeeni? Päällisin puolinhan kaikki on hyvin suhteessamme. Vika on vain minussa, en osaa nauttia yhteisestä elämästämme siinä määrin kuin pitäsi. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut hyvin itsenäinen ja parisuhteen myötä olen joutunut tekemään enemmän kompromissejä kuin yksin ollessani.
Tuntuu ihan siltä, että mikään ei riitä. Kun olin yksinhuoltaja, kaipasin lähelleni miestä, tukemaan minua ja jakamaan arkea kanssani. Ja lapseni tietysti tarvitsi myös isän. Nyt kun minulla (meillä) on tämä kaikki, ei se tunnu hyvältä. Välillä minua ahdistaa todella paljon. Kuitenkin rakastan miestäni, enkä missään nimessä haluaisi loukata häntä. En vain voi itselleni ja tunteilleni mitään. Huomaan monesti pohtivani, että tässäkö tämä nyt on? Olenko nyt saavuttanut kaikein mitä elämältä kaipasinkin? Ja ikää minulla on hädin tuskin 21 vuotta.
Olen aina ollut 'kaikki-mulle-heti'-tyyppinen ihminen ja toisaalta minua pelottaa varmasti se, että olen melkeinpä toteuttanut kaikki ne unelmat joista pienenä haaveilin. Suuri kysymys minulle on, että mitäs nyt? Kun kaiken on saanut, niin mitä seuraavaksi?
Kiitos, jos joku jaksoi lukea tämän kaiken. Ja vielä suurempi kiitos niille, jotka jaksavat vastata minulle. Vaikka edes muutaman kannustavan sanan..
Aurinkoista kesää kaikille!:)
Vastaukset 23
Vanhimmat
Vahinkolapsi jolla isäpuoli, tyydyttämätön suhde, mahdottomat vaatimukset eikä silti edes tiedä mitä haluaa. Oletkohan sä nyt ihan varma siitä oletko saanut kaiken vai kenties et juuri mitään.
Ensinnäkin: lapseni ei ole vahinko! Eikä suhde varsinaisesti ole tyydyttämätön.
Mutta olet ehkäpä oikeassa, minulla kenties on mahdottomat vaatimukset enkä suinkaan ole varma olenko jo saanut kaiken vai en vielä mitään..
Kuitenkin olen järjestelmällisesti toteuttanut kaikki unelmani, joista haaveilin nuorempana..
Eli edelleen sama kysymys: mitä nyt?
Sillä elän juuri samanlaista vaihetta omassa suhteessani.
Mies on kaikinpuolin mallikas, kunnollinen suomalainen mies ja SILTI se ei vaan jotenkin riitä. Mulla täytyy olla päässä vikaa, sillä kun on kunnollinen mies ja kunnollinen parisuhde ja kaikki hyvin, tuntuu siti jotenkin siltä että tämäkään ei riitä eikä ole hyvä.
Itsekin olen "pikaihminen"; tottunut tavoittelemaan omia unelmia ja toteuttamaan tavoitteitani. Voisi sanoa että olen tehnyt kaiken mitä olen nuormepana haaveillutkin tekeväni.
Parisuhteeseen oli luonnollista asettua kun tiesi ettei tarvitse jälkeenpäin murehtia että jotain olisi jäänyt tekemättä ja kokematta.
Vaan kun ei. Nyt on alkanut tuntumaan että tämä "normielämä" ei siltikään ole minua varten. Mutta mikä sitten olisi? Siihen en vaan löydä vastausta vaikka kuinka mietin ja pohdin, koska olisin hullu jos lähtisin tästä suhteesta jonkun epämääräisen fiiliksen takia.
Katuisin kumminkin.
Joten ei kai auta kuin kasvaa ihmisenä ja ryhtyä nauttimaan tästä harmaasta arjesta, joka siis ei niin harmaata oikesti ole; olen vaan saanut itseni ajattelemaan niin.
On ihana saada tietää, ettei ole ainoa, joka ei osaa olla parisuhteen arjessa. Aion kuitenkin yrittää, yritä sinäkin. Niin kuin sanoit, 'jos lähtisin, katuisin'. Olen varma että minäkin katuisin lähtöä. Mutta silti se ajatus ei vain jätä rauhaan..
onhan se puhuminenkin hyvästä ja maininta että voisi joskus yllättää sinut. minulla on sikäli sama juttu hyvä mies ja välillä tuntuu että olisiko sittenkin parempi jos.. mutta minusta ne ovat vaan hetkittäisiä tunteita ahistusta jne. itsekkin olen 23 ja nuo "tuntemukset" voivat kyllä olla ihan iästäkin riippuvia.
jos toista rakastaa niin voihan sitä itselleen muistutella siitä mitä minulla on:) totta minunkin miesystävä ei lähde kotontaan kun harvoin elokuviin tai harvemmin yllättää sen kummemmin. mutta kyllähän se niin on että miehet harvemmin myös ajattelee niinkuin naiset. että ompas mukava yllättää toinen tai muuten ajatella mitään "hellää" yllätystä, tekemistä yhdessä oloa. (paitsi seksi).
itse olen ainankin ajatellut että kyllä toinen on hyvä sellaisena kun on:) pääasia että on uskollinen ja rehellinen;)
mutta puhua kannattaa omista tuntemuksistaan olen huomannut sen kyllä ihan toimivaksi. (tietty haaveita muista miehistä ei kannata esittää jos toinen on musti).
ole kyllästynyt hyvään mieheen vaan siihen, että koet olevasi laiminlyöty.
Sehän korjaantuu sillä, että kerrot mitä ja miksi tarvitset. Miten muuten se menisi perille?! Kukaan ei voi täyttää tarpeita, joita ei ilmaista. Vielä vinkkinä se, että miehet eivät näe asioita naisten lailla.
Elämässä kannattaa aina keskittyä siihen mikä on jo hyvin ja mitä on saanut. Keskittyminen siihen mitä puuttuu tai mikä on huonosti, aiheuttaa loputonta tyytymättömyyden tunnetta eikä silloin voi koskaan olla onnellinen. Kaikkea ei ehkä voi saada koskaan mutta nauttia kannattaa kaikesta siitä mitä on. Helppoa ja yksinkertaista.
Tiedän tunteen. Tiedän tilanteen. luulen ainakin. Mutta, puhuminen on avain kaikkeen. Omalla kohdallani se käy aina niin, että kun jauhan näitä ajatuksia päässäni, saan ne kuulostamaan itselleni järkeviltä ja jotenkin jopa oikealta. Kun alan puhua asiasta miehelleni, huomaankin, että valitan aivan turhaan, ja pohdin aivan turhia asioita, ja tunnenkin olevani sillä hetkellä maailman turhin ihminen. Sitten pyydän anteeksi ja saamme molemmat rauhan.
Lisäksi, jos hyvä mies on "hyvä mies" niin kyllä hän jossain vaiheessa ottaa sinutkin huomioon. Miehet vain eivät osaa sitä tehdä, jos heille ei ilmaise tarpeitaan. Niin kauan kun olet hiljaa, kaikki on hänen mielestään teillä hyvin.
Tuli mieleeni, onko miehesi kenties jousimies?
Kyse ei ole nyt tunteistasi miestäsi kohtaan.
Kyse on siitä, että ole toteuttanut unelmasi ja nyt on aika mennä eteenpäin.
Jos pysähdyt ajattelemaan tarkemmin, et todellakaan ole vielä saavuttanut mitään... pitää oppia myös pitämään kiinni saavutuksistaan.
Toisekseen aina, kun jotain on saavuttanut unelmansa, tulee tilalle uusia haaveitä mitä pitää saavuttaa.
Kai sä olet ennen tänne purkautumistasi puhunut miehen kanssa ja vaikka raivonnutkin? Jos et, niin nyt on jo korkea aika! Kerro miehelle, mitä kaipaat, mitä haluat. Opettele puhumaan ja kommunikoimaan.
itse elän parisuhteessa, ja mies tämän luki. Ja näytti minulle, sanoi että tuohan on kuin meidän suhde.
Uskon siis että olen löytänyt elämäni miehen, rakastaa minua ja minä häntä. Hyväksyy lapset edellisestä liitosta, liitto lopulta oli hyvin myrskyinen.
Alku oli helppo ja ex liitto ei juuri taustalla kummitellut. Mut kummittelee häiritsevissä määrin, tunnen että nykyinen on liian hyvä. Kun on tottunut "huonon" pitäisi hyvästä olla tyytyväinen. Mutta kuinka ollakkaan, jokin sisälläni sotii vastaan.
Hän ei kohtele huonosti kuten edellinen, jos joku pienikin asia häiritsee kaadan sen hänen niskaan. Voi olla selkeästi esim... aikatauluista myöhästyminen (exällä oli toinen joten hänen ajat ei pitäneet). Yritän siis nujertaa "hyvää miestä" siksi, että en osaa olla hyvän kanssa kun tottui suhteeseen jossa toinen ei arvosta.Jossa etsittiin minusta vikoja.
Olen jopa yrittänyt katkaista suhteen koska se ei tunnu todelliselta, ja tuntuu liian hyvältä ollakseen totta.
Suurin muutos oli suhteen alettua se että pitikin jakaa, edellinen ei juuri kotona ollut. Eli olin itsenäinen päättäjä. Onneksi mieheni on tämän kestänyt, ainakin toistaiseksi.
Herääkin kysymys, miksi en voi olla onnellinen/tyytyväinen. Miksi haluan murskata kaiken hyvän, ja välillä pyörottelen ajatuksissani mitenlapsien kannalta olisi paras jopa miettinyt tunteetonta liittoa tyrani exän kanssa vaikka en rakasta.
Miksi ei voi olla tyytyväinen, miksi onnellisuus on niin hankalaa. Miten oppisi elämään nykyisen kanssa siten että tämä kestää, eikä menneisyys joka oli rankka kummittelisi?
Ap:lle avauksesi oli hyvä. Ja luulen että tämä ongelma on kai sitten yleinen nuorilla aikuisilla. Itse olen 2 lapsen äiti ja ikää 24v... jos löydät vastauksenniinkirjoittele lisää..
Itselläni päättyi juuri vastaavanlainen suhde naiseen "tyttöön", jolla oli lapsi edellisestä suhteesta ja tämä suhde oli ollut väkivaltainen. Nyt kun vastaan tuli ensimmäinen mies joka kunnioitti naisia, oli tämä aivan "liikaa" hänelle. Olin hänen mielestään "komea", mukava, hyvä sängyssä jne...mutta mutta..Kaikki päättyi sitten pettämiseen ja nyt olen kuullut hänen pyörivän itseään 10v vanhempien harrikka-tyyppien kanssa..heh Taas on tämä "tyttölapsi" etsimässä onneaan elämäänsä ja varmaan taas sitä saa kun löytää sen "oikean" miehen elämäänsä. Itse olen tullut siihen tulokseen että kaikki johtui pelkästään toisen ihmisen kypsymättömyydestä ja oman minänsä etsimisestä. Eli siis tuo ikä! Ihmisten olisi muutenkin hyvä miettiä piiitkä tovi ennekuin ryhtyvät lastentekoon, sillä on hyvä elää alta pois se oma lapsuus ennekuin alkaa kasvattamaan omasta lapsestaan aikuista. Hyvää kesää kaikille! :)
Kiitoksia kaikille vastauksista! Näytin tämän vestiketjun miehelleni ja puhumme asiasta. Vastauksenne sai myös miut ajattelemaan asiaa uudestaan, toisesta perspektiivista ja tajusin, että olin vatvonut asiaa liian kauan yksin ja ns. todellinen kuva oli jo vääristynyt mielessäni. Lisäksi oli helpottavaa kuulla, ettei ole ainoa joka miettiin näin typeriä kun on löytänyt sen 'hyvän miehen'..
Eli vielä suuri kiitos kaikille vastanneille ja eiköhän asiat lähde tästä taas parempaan suuntaan!:)
Mulle kävi ihan samoin. Rakastuin naiseen jolla oli myrskyisä ja vaikea elämä takanaan. Lapsuus alistavan isän kasvatuksessa, avioliitto miehen kanssa jolla vakava alkoholiongelma. ja niin edelleen .. ..
Nainen sai minusta miehen joka oli hellä kiltti huomaavainen, ei käyttänyt pahemmin alkoholia, oli muutenkin kunnollinen vaan ei tavallinen tai heikko.
.. Mutta ..
Se ei sitten riittänytkään, piti olla ongelmia, elämä ei saanut olla helppoa, piti vähän kurkata aidan taakse josko ruoho olisi sielä vihreämpää..
Piti aiheuttaa riitoja vain sen takia että suhteeseen kuuluu riitely...oikein hakemalla haettiin..
Sillä tiellä se on vieläkin, itse lähdin siitä suhteesta. Kauan meni ennen kuin pystyin ymmärtämään että vika ei ollut minussa vaan hänessä. Hän halusi ja haluaa edelleenkin jotain mitä ei itsekään tiedä.
Nyt on suhteessa joka yhteisten ystävien mukaan ei voi ikinä toimia.
No, oma elämä on jo pitkään ollut onnellista, löysin naisen joka on sinut itsensä kanssa ja elämä ei voisi olla tätä upeampaa!
Kyllä se suhteen toimiminen on itsestä kiinni. Kun molemmat ovat täysillä mukana ja sinut itsensä kanssa, suhde toimii!
Päättyi pettämiseen ja oli kaikkiaan sairas, miehellä heikko itsetunto ja välillä tuntui kuin minulla olisi ollut 2 lapsen sijaan 3... yksi vain muita isompi. Mutta koin yrittäväni viimeiseen asti, mutta yksin vaikka kuinka yrittäisi suhdetta ei saa toimimaan. Ja kun miehen pitkä suhde yheteiseen kaveriin paljastui, eipä sen jälkeen enää kiinnostanutkaan.
Ehkä viime päivien ongelmat juontaa juurensa viime kevääseen, joka tuli mieleen kun aurinko alkoi lämpimästi paistamaan. Ja ne mieleen tulleet asiat sattui, enkä osannut niitä sanoiksi pukea. En vain ole oikein osannut asiaa käsitellä tai käydä läpi, kun se tulee kiukku tulvana. Kohdisuten mieheeni joka niihin on täysin syytön, sen takia enemmän yritänkin nyt täällä purkaa tuntojani. Siis tuon menneisyden kohdalta, ettei suhde kuormitu niistä liikaa..
Mutta sen tiedän että liitot ei ole helppoja käytyäni 5v helvetin kaikilla mausteilla ;) Ja ruoho ei ole vihreää aidan toisella puolella, pitänee siis armahtuu tuo ukko. Yrittää erottaa hänet mun menneisyyteen liittyvistä asioista, ja päättää heittäytyä 100% mukaan jos sattuu niin sattuu.
En usko että ongelma on siinä että en olisi aikuinen, olinhan monta vuotta kodissani ainut aikuinen. Exä ei juuri vastuuta uskaltanut/suostunut ottamaan.
"Liian hyvä mieheksi"- kirja.
Itse elän samanlaisessa suhteessa, mies kaikin puolin mitä mahtavin, mutta tuntuu että kaipaan välillä kunnon vastusta. En halua olla yksin tämän laivan kippari, siinä missä toinen istuu kyydissä ja hyväksyy kaikki päätökseni mukisematta. Eikö sekin ole jonkinlaista vastuusta pakenemista puolin ja toisin?
Me kaikki ollaan erilaisia. Jos miehesi on onnellinen kanssasi niin miksi hän valittaisi asioista joilla ei hänelle ole merkitystä?
eiköhän hänellä ole ne omat tärkeät asiansa joissa hän pitää päänsä.
Sinä haluat vastusta? Miksi? Miksei miehesi saa olla oma itsensä?
Pitääkö elämästä tehdä vaikeaa?
Olin samanlaisessa suhteessa joskus, naisen mielestä musta ei ollut vastusta hänelle ja mitä vähemmän pistin vastaan, sitä enemmän hän hankaloitui.
Miksi?
Pitääkö aamupalalla riidellä siitä että otetaanko sänpylöitä vai ruisleipää?
Jos telkusta ei tule mitään hyvää niin samahan se on mitä kanavaa katsotaan.
Elämä on helppoa jos sen tekee helpoksi.
riidellä voidaan oikeista asioista, niistä jotka on itselle tärkeitä. Ei turhista asioista.
Kinastele työkavereittesi tai ystäviesi kanssa.
miehesi on onnellinen, pidä hänet onnellisena
Minulla on useita kaksosnaistuttuja, jotka ovat naimisissa ja lasten äitejä, eli samsassa tilanteessa kuin sinä. Se, miten kuvaat tilannettasi, muistuttaa sitä, miten he kuvaavat tilannettaan: perhe-elämän ja oman elämän yhdistäminen on ollut kaikille heille vaiketa. Heillä kaikilla on eräänlainen 'kaksoiselämä', kullakin omansalainen. Yksi on kova järjestämään juhlia; pääsee näin irti arjesta. Yksi käy ahkerasti ulkona, vaikka on pikkulasten äiti; hän haluaa olla 'kaikessa' mukana. Yksi on eronnut useita kertoja, koska on sanonut, ettei voi olla kenenkään kanssa kolmea vuotta pitempään - alkaa kyllästyttää yksinkertaisesti. Nyt hänelläkin on lapsia, ja 'lasten takia' hän yrittää kestää, vaikka aviolitto ahdistaa.
Uskon, että tunnistat näistä tarinoista itsesi, ja ehkä ymmärrät paremmin itseäsi. Luonteesi on 'kohtalo', joka tekee sen, että elämäsi tulee olemaan ristiriitaista aina, teet niin tai näin. Se elämä voi silti olla hyvää ja jännittävääkin. Hyväksy itsessäsi nämä puolesi, niin voit oppia elämään niiden kanssa. Muista myös, että koska olet vielä nuori, kehityt koko ajan myös ihmisenä.
Ihminen on pitkälti sitä mitä hän haluaa olla.
Horoskooppi on heikon ihmisen keino uskoa asioihin ja tehdä niin kuin haluaa vedoten tähtimerkkeihin.
Ihmisestä tulee juuri sellainen kuin hän haluaa.
ehkä niissä horoskoopeissa on totuuden siemen.
Yhden asian olen varmistanut varmaksi.
Vaakanaiset ovat lahnoja sängyssä. Pidemmän päälle aikamoisia pihtareita. Heikolla itsetunnolla varustettuja blondeja.
nimimerkillä: kolmen vaa´an entinen mies
Yleistys... Itse olen vaakanainen.. ja aina ollut aktiivinen. en lahna.. Niin ja enole edes blondi :) Samaa yleistystä jos käyttää voi kai sanoa että kaikilla kaloilla on pienet vehkeet ja kaksosilla isot :) Ihan vain oman kokemuksen pohjalta :)
Mutta onnea naisen etsintään... ehkä löydet jonkun sähäkän ravun seuraksesi :)
skorpioninainen jos kiihkeän ja aktiivisen naisen haluat :)
Minusta vaikuttaa ettei ongelmasi edes liity hirveästi mieheesi. Tai sitten et ole rakastunut häneen. Siis niin kuin nainen ja mies rakastavat toisiaan.
Muistatko miltä tuntuu juosta kotiin kun tietää että toinen odottaa kotona? Miltä tuntuu kävellä käsi kädessä miehensä kanssa kadulla ja toivoa että koko maailma näkee että juuri sinä olet juuri tämän miehen kanssa? En puhu nyt mistän teini-ihastumisesta. Itse olen 3-kymppinen ja olen jo pitkään elänyt parisuhteessa. Suhde exäni kanssa päättyi siihen ettei siinä ollut enää mitään kipinää. Nyt joku sanoo ettei pitkässä suhteessa olekaan. Kyllä on.
Mutta jotta voisi elää kumppanina toiselle ihmiselle, pitäisi ensin olla hyvä kumppani itselleen. Ja olla selvittänyt että mitä haluaa elämältään. Haluaako elää omakotitalossa ja puuhata puutarhassa ja riittääkö menoksi sunnuntain sauvakävely vai haluaako matkustella, kutsua vieraita, käydä kylässä, viettää sosiaalista elämää. Ja ennen kaikkea, mikä se oma tavoite on elämässä. Muodostuuko oma arvo sen mukaan että miten pärjää työelämässä ja tienaa vai siitä että miten viihtyy nyt. Illalla. Huomenna. Onko elämä mukavaa vai saavutuksesta toiseen ryntäilyä.
Suuria juttuja. Elämän peruskysymyksiä. Niitä kannattaa miettiä yksin ja yhdessä kumppanin kanssa. Joskus siinä käy niin että kysymyksiin saadaan eri vastaukset ja lähdetään eri teille, mutta sekin on edistystä. Vaikeinta on elää ilman tarkoitusta. Ilman päämäärää. Tehdä kuten muutkin vain siksi ettei keksi muutakaan.
Pisti miettimään.. ehkä väsään listan niistä asioista.. :)