Ei paha ihminen - välittää, kun välittää... MUTTA KUN. Tässä on vuosien varrella samat asiat
nousseet pinnalle aina vähän väliä.
Erosin aikoinaan seurusteluaikana miehestäni jo
kerran, kun tunsin, että hän ei millään tavalla
ilmaissut tunteitaan minua kohtaan. Muut asiat: työ, raha, ego tuntuivat olevan aina prioriteetilla yksi. Tämän eron aikana hän rupesi
taas ilmaisemaan tunteitaan kohtaani - sain häneltä sitä rakkautta, mitä nainen tarvitseekin.
Mentiin naimisiin ja kaksi lastakin tehtiin.
Nyt 5 vuotta naimissa oltuamme, hänen prioriteetit
ovat taas palanneet takaisin vanhoille urille: Työ, raha, ego. Tekee hirveästi perhettämme koskettavia päätöksiä lainkaan minun mielipiteitäni kuuntelematta. Asioista on keskusteltu 2kk välein, hän vain sanoo, että "Minä kun en ole sellainen, joka osaa ilmaista tunteita". Voisinkin kysyä, että oliko tämä välivaiheen tunteiden ilmaisu sitten vain teeskentelyä - kun se kerran nyt niin rankalta tuntuu??? Hän kyllä sanoo, että on tyytyväinen nykyiseen elämäämme : "Arki sujuu jne."...
Mikään tässä parisuhteessa ei enää sytytä minua. Omatkin tunteet tuntuvat kuolleen... eihän ne yksin hengissä pysy. Mieheni kosketus tuntuu kylmältä, suuteleminen pakolliselta ("tätä nyt kuuluu tehdä") - mistään muusta ei puhuta kuin arkiaskareista ja lapsien hoidosta. Tuleeko minun nyt loppuelämäni elää ilman intohimoa ja sitä tunnetta että joku ihan oikeasti voisi rakastaa??? Päätöksen tekeminen on vain niin raskasta. TUNTUU SILTÄ ETTÄ HISTORIA ON SE SUURIN TAAKKA (onhan meillä hyviäkin muistoja) ja tottakai pelko siitä, että kuitenkin jäisi yksin - eikä tuntisikaan enää toisen ihmisen välittävää tunnetta, kosketusta... Niin ja lapset.
KYSYNKIN :
Jätättekö kuitenkin eroamatta, sen velvoitteen vuoksi, että ette halua satuttaa toista ja miellätte, että kai tässä nyt pitää jatkaa sen velvoitteen vuoksi, että yhdessä ollaan ja yhteisiä lapsia on ja joskun ollaan intohimoisesti toisiamme rakastettu (mutta nykyisin rakkauden/tunteet voisi mieltää lähinnä
historian tuomaksi läheisyydeksi).????
nousseet pinnalle aina vähän väliä.
Erosin aikoinaan seurusteluaikana miehestäni jo
kerran, kun tunsin, että hän ei millään tavalla
ilmaissut tunteitaan minua kohtaan. Muut asiat: työ, raha, ego tuntuivat olevan aina prioriteetilla yksi. Tämän eron aikana hän rupesi
taas ilmaisemaan tunteitaan kohtaani - sain häneltä sitä rakkautta, mitä nainen tarvitseekin.
Mentiin naimisiin ja kaksi lastakin tehtiin.
Nyt 5 vuotta naimissa oltuamme, hänen prioriteetit
ovat taas palanneet takaisin vanhoille urille: Työ, raha, ego. Tekee hirveästi perhettämme koskettavia päätöksiä lainkaan minun mielipiteitäni kuuntelematta. Asioista on keskusteltu 2kk välein, hän vain sanoo, että "Minä kun en ole sellainen, joka osaa ilmaista tunteita". Voisinkin kysyä, että oliko tämä välivaiheen tunteiden ilmaisu sitten vain teeskentelyä - kun se kerran nyt niin rankalta tuntuu??? Hän kyllä sanoo, että on tyytyväinen nykyiseen elämäämme : "Arki sujuu jne."...
Mikään tässä parisuhteessa ei enää sytytä minua. Omatkin tunteet tuntuvat kuolleen... eihän ne yksin hengissä pysy. Mieheni kosketus tuntuu kylmältä, suuteleminen pakolliselta ("tätä nyt kuuluu tehdä") - mistään muusta ei puhuta kuin arkiaskareista ja lapsien hoidosta. Tuleeko minun nyt loppuelämäni elää ilman intohimoa ja sitä tunnetta että joku ihan oikeasti voisi rakastaa??? Päätöksen tekeminen on vain niin raskasta. TUNTUU SILTÄ ETTÄ HISTORIA ON SE SUURIN TAAKKA (onhan meillä hyviäkin muistoja) ja tottakai pelko siitä, että kuitenkin jäisi yksin - eikä tuntisikaan enää toisen ihmisen välittävää tunnetta, kosketusta... Niin ja lapset.
KYSYNKIN :
Jätättekö kuitenkin eroamatta, sen velvoitteen vuoksi, että ette halua satuttaa toista ja miellätte, että kai tässä nyt pitää jatkaa sen velvoitteen vuoksi, että yhdessä ollaan ja yhteisiä lapsia on ja joskun ollaan intohimoisesti toisiamme rakastettu (mutta nykyisin rakkauden/tunteet voisi mieltää lähinnä
historian tuomaksi läheisyydeksi).????
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla oli ihan samta fiilikset mun miehen kanssa. Ollaan naimisissa, 4 lasta. Kaikkeni yritin ja totesin lopuksi, että olen pelkkä taakka miehelleni. Ehdotin eroa. Ei kelvannut. Mies haluaa olla yhdessä. (toki. vaatteet on pesty, ruoka pöydässä, lapset puhtaita, ilmainen seksi).
Nyt käydään pariterapiassa. Ilmoitin, että se on viimeinen oljenkorsi. Se on ero jos ei yritetä vielä tätä.
Miehestä on selvinnyt se, että miehet ei puhu. Siis kukaan mies ei puhu aina tunteista. Ennen juteltiin. Ei enää. Selvis, että miehelle oli järkytys, että halusin erota. Olenkin yrittänyt sitä itse kertoa, mutta vasta ulkopuolinen sai mieheni silmät aukeemaan. Terapeuttimme on mies. Siksi ehkä mun ukon on helpompi avautua.
En tiedä mikä on pointtini, mutta menkää pariterapiaan. Jos kuitenkin eroatte voit erota sillä mielialalla, että kaikkesi yritit. Näin minäkin tein. En tiedä miten meidän käy. Terapiassa jatketaan toistaiseksi ja toivotaan, että löydämme toisemme uudelleen. En halua erota.
No heips,
olen kokenut avio-onnen hiipumisen noin siitä lähtien kuin onnellisen vauva-vaiheen jälkeen lähdin työelämään (n 6 v sitten). Sen jälkeen olen huomannut että mies rakasti minua ilmeisesti vain intohinoisena tyttöystäväna, ei perheen äitinä (nyt 2 lasta ) tai vaimona.
Mikään ei tunnu enää miltään.
Ollaan käyty parisuhdeterapiat jo kahteen kertaan lähes 2 vuoden ajan, joten en niihin keskusteluihin enää usko. Miten hyvin se puoliso pystyy psykologiakin huijaamaan... Herää jopa kysymys perheterapeuttien pätevyydestä.
Jos alkaa tuntua siltä, että kaiken yrittäneenä ja antaneena kuitenkaan ei sellaisena kelpaa kuin on normaalina tavallisena ihmisenä, äitinä, vaimona, on parempi erota. Vaikka tuntuu kauhealta sanalta tuo AVIOERO, mutta ei kai muu auta. Elämää on edessä avioeron jälkeenkin, näin uskon! Ja sitä parempaa elmää.
kyllä mä rakastin ja kaikki tein perheen eteen, mut äijät ei osaa kertoo miltä itsessä tuntuu. mun mielestä se ei ole väärin, ettei pysty puhuun mut se on helvetin monen eron syy.
Millaiset ovat tunteesi miestäsi kohtaan? Kun ajattelet, että menettäisit hänet kokonaan, miltä se tuntuu?
Syitä mennä avioliittoon on niin monia ja joskus tuntuu, että miehet menevät saadakseen lapsia, perheen, ilman sen suurempia tunteita naistaan kohtaan. Kunhan tämä on sopiva äidiksi ja jonka ajatusmaailma ja tyyli sopii omaan vastaavaan. Lapsiaan nämä miehet rakastavat monesti yli kaiken, mutta vaimon rakastaminen tuntuu olevan todella vaikeaa ja monesti niitä tunteita ei tunnu olevan ollenkaan.
Ja naisissa on samanlaisia, tosin silloin miehen varallisuus on se joka houkuttelee. Järkiavioliitto, jossa nainen saa haluamansa lapset ja mukavan toimeentulon shoppailuun yms, ilman sen kummempia tunteita.
Pelko yksin jäämisestä on yksi suuri syy jättää eroamatta. Ja myös se, ettei ajattele pärjäävänsä yksin arkisista asioista, varsinkin jos mies on hoitanut perheen raha-asiat yms.
Intohimoa voi kokea ilman suurta rakkautta. Ja ainahan suhteen alussa on sitä uuden viehätystä, värinää.
Ilmeisesti sinun olisi tullut uskoa jo seurusteluaikana omaa sisäistä ääntäsi ja jättää miehesi lopullisesti. Ehkäpä hän jaksoi hetken yrittää, että sai sinut takaisin ja sen jälkeen saattoi pitää sinua taas itsestäänselvyytenä.
Monessa liitossa arki sujuu, kuin rasvattu kone molempien kumppanien panostuksella. Lasten hyvinvointi on etusijalla ja sen takia liitossa pysytään. Mutta, millaisenhan kuvan lapset saavat parisuhteesta? Ja senhän he tulevat aikanaan kopioimaan omaan suhteeseensa ja vieläpä uskomattoman hyvin.
Joskus joutuu loukkaamaan toista ihmistä oman hyvinvointinsa, oman elämänlaadun takia. Sinä olet loukkaantunut miehesi tunteettomuuden takia, eikä hän ilmeisesti ota vastuuta sinun tunteistasi.
Avioero ei ole koskaan lopullinen. Ja toisaalta liitossa ei ole mitään mieltä pysyä vuositolkulla velvollisuuden takia, jos molempien rakkaus (jos sitä on edes ollut) kuollut.
Jaksamista sinulle omien tunteiden tutkiskeluun.
Ja jos saisit miehesi puhumaan...
"Lipposia" ei kannata tehdä. Eli, kun aviovaimo paiskaa avioliiton miehensä eteen ja antaa tulla, on avioliitto vaimon osalta jo ohi.
Anna myös miehellesi tilaisuus.
tuoda esiin vain oman näkökantani, vaikka mies olenkin. Olen ollut naimisissa reilut parikymmentä vuotta,sitä ennen avoliitossa muutama vuosi saman naisen kanssa.Keskustelen vaimoni kanssa niin isot ja pienet asiat mitkä koskevat perhettä. Annan hänelle tilaa ja omaa aikaa niin paljon kun hän tarvitsee. Parisuhteesa tulee suvanto vaiheita, jolloin ei tulisia tunteita aina ole. Voisitko ohjata keskustelut niille aloille, joista haluat itse puhua. Voisitko puhua miehesi kanssa häntä kiinnostavista aiheista? Hän voisi myös alkaa puhua sinua kiinnostavista asioista. Huomaat, että solmu aukeaa melko vaivattomasti.
Olisin voinut itse kirjoittaa tekstisi.Kamppailen samojen ongelmien kanssa.Mieleni kaipaa jo omaan kotiin lasten kanssa.
minun ei tarvitsisi olla yksin toisen kanssa.
ei tarvitsisi kantaa kaikkea vastuuta yksin vaikka talouteen toinenkin aikuinen kuuluu.
Ei tarvitsisi olla syli auki ja tarjota läheisyyttä vaikkei hän ole koskaan sitä minulle antanut.
ei tarvitsisi huolehtia että hänen tarpeensa on tyydytetty ja hän voi hyvin.
ei tarvitsisi tukahduttaa itseäni ja omia unelmiani hänen arvomaailmaansa sopiviksi.
en kuitenkaan koskaan tule olemaan sellainen nainen mitä hän haluaisi minun olevan.en enää tunne mitään, korkeintaan sääliä ja inhoa.
ei ole mitään rakkautta taikka intohimoa.seksiin en enää suostu kun en kerran halua.enkä välitä vaikka hän haluaa, minun EI tarvitse kun MiNÄ en halua.
haluan pois ja rakentaa oman elämäni ja nauttia lapsista ilman ylimääräistä taakkaa, joka tämä tilanne on jo pitkään ollut.