joka petti kaksi vuotta. Tuska ei tahdo hellittää. Tuntuu ,että ollan menty eteenpäin.
Tietysti väittää rakastavansa, helppo on sanoa mutta ne teot. Mieliala menee vuoristorataa vaikka paljastumisesta on jo vuosi. Yritän saada sen naisen pois mielestäni . Välillä menee hyvin mutta sitten pulpahtaa taas mieleen. Mies ei halua eroa mutta minä en pysty muuta kuin epäilemään, onhan hän niin paljon valehdellut.
Omat tunteenikin ailahtelevat laidasta laitaan.
Mies suostuu kyllä pariterapiaan mutta muuten haluaisi olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Joskus huomaa kyllä hänen olevan tuskainen, en tiedä syyllisyyskö vai kaipuu sinne naisenluo tai siihen olotilaan.
Onko selviytymistarinoita, viisaita neuvoja, kestikö se teillä näin kauan ? Mies sanoo ettei
muilla noin kovalle ota eikä kestä näin kauan.
En tiedä mistä hän moisia tietoja on saanut. Mitä mieltä olette? Pariterapiassa ei ihmetellä ,että tämä kestää.
Tietysti väittää rakastavansa, helppo on sanoa mutta ne teot. Mieliala menee vuoristorataa vaikka paljastumisesta on jo vuosi. Yritän saada sen naisen pois mielestäni . Välillä menee hyvin mutta sitten pulpahtaa taas mieleen. Mies ei halua eroa mutta minä en pysty muuta kuin epäilemään, onhan hän niin paljon valehdellut.
Omat tunteenikin ailahtelevat laidasta laitaan.
Mies suostuu kyllä pariterapiaan mutta muuten haluaisi olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Joskus huomaa kyllä hänen olevan tuskainen, en tiedä syyllisyyskö vai kaipuu sinne naisenluo tai siihen olotilaan.
Onko selviytymistarinoita, viisaita neuvoja, kestikö se teillä näin kauan ? Mies sanoo ettei
muilla noin kovalle ota eikä kestä näin kauan.
En tiedä mistä hän moisia tietoja on saanut. Mitä mieltä olette? Pariterapiassa ei ihmetellä ,että tämä kestää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mieshän yrittää syyllistää sinua siitä, että koet tapahtuneen pahana. Missä muka on sanottuna se kuinka kauan mistäkin kriisistä toipuminen kestää tai saa kestää. Sinulla on lupa tunteisiisi, voit käsitellä niitä mielesi mukaan.
Miehesi tuntee syyllisyyttä aina kun huomaa, että sinulla on vaikeaa tapahtuneen takia. Hän tavallaan yrittää siirtää sen syyllisyytensä sinuun. Ei tietenkään tietoisesti, mutta jotenkin niin siinä käy.
Jättäminen sinun on itse päätettävä, omiin tunteisiin on luotettava. Mutta ongelma on tietysti se, että jos ne tunteet eivät ole selvillä vielä. Anna itsellesi aikaa..
Tuo oli hyvä huomio tuo syyllisyyden siirtäminen minun harteilleni. Ihme kun sitä ei ole paritapaamisissa käsitelty. Tosin mieheni on aika taitava puhumaan omaan pussiinsa, siis pitää kulissia ,ei täysin mutta kuitenkin. Tämä on varmaan sellainen asia ,joka kannattaa jollain tapaa ottaa esille. Sanoit ,että tiedostamattaan ,niin voinhan siitä yrittää puhua hänenkin kanssaan. Eihän minulla tässä ole oikeastaan mitään menetettävää.
kyllä trauman jäljet voivat näkyä useita vuosia. ITse yritin kolme vuotta pelastaa suhteen mutta vasta erottuamme tunteet on normaalit enkä itke tai tunne vihaa joka päivä. Ja tämä noin puoli vuotta eron jälkeen.
Miehesi voi sanoa että muut pääsevät yli koska ei itse tiedä miten pahalta susta tuntuu. Ja ne muuthan voivat käsitellä asioita eri tavalla tai ne asiat on ihan eri tyylisiä. Se katkeruus ja viha voi kyteä siellä hiljaa vaikkei siitä puhuta.
Eräässä tuttavapariskunnassa suhteen alkuvaiheessa petetty ja siitä tiennyt vaimo menetti rakkautensa miestään kohtaan vasta 8 vuoden kuluttua.
Ja tälläkin palstalla monet kertovat miten vaikea on unohtaa kahdenkymmenenkään vuoden jälkeen.
Ei mikään ihme että Raamattukin kieltää aviorikoksen, kyllä se on ikuinen totuus että se sattuu niin saatanasti ja riipaisee sielusta.
tsemppiä
Minä en jättänyt. Petetyksi tulemisestani on aikaa nyt kulunut vähän vajaa pari vuotta. Tuska on hellittänyt mutta en voi sanoa päässeeni asian yli vieläkään.
Avokkini pyysi anteeksi ja itse pyysi myös toista mahdollisuutta, koska olin jättämässä hänet. Tosin en vielä ehtinyt sanoa suoraan asiaa hänelle, kun mies itse sanoi huomaavansa, että minulla on jotakin asiaa hänelle.
Molemmat siinä itkimme tapahtunutta ja päätimme vielä yrittää. Kärsin tapahtuneesta pitkään saaden itkukohtauksia. Avokkini ymmärsi suruni ja oli aina valmis keskustelemaan asiasta kanssani, kun paha olo valtasi. Lopulta päätin, etten voi ja halua pillittää asiaa enää avokkini nähden. Edelleen toisinaan suren asiaa, mutta yksin. Mielialani menee vuoristorataa ja ikävä kyllä luottamus avokkiini on selvästi vähentynyt. Heikkona hetkenäni epäilen kaikkea avokkini tekemää ja sanomaa. Totta kai takaraivossa piilee pelko uudelleen petetyksi tulemisesta. Tässä vaiheessa ajattelen sen olevan "sen ajan murhe", jos niin pitää tapahtua. Elämästä ei koskaan tiedä, eikä mitään voi saada jos ei ota riskejä.
Enää en halua tietoisesti asiasta ja tunteistani petetyksi tulemiseni osalta puhua, sillä pelkään nalkuttavani ja "väsyttäväni" miehen. Jos haluan jatkaa kaikkea hyvää mitä meillä on tapahtuneesta huolimatta, minun on asia unohdettava.
Miehet ovat varmasti erilaisia, sillä huomaan pohtivani asiaa hiljaa mielessäni toisinaan edelleen ja mies haluaa ja onkin jo unohtanut koko jutun ja haluaa jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Emme käyneet pariterapiassa. Ehkä olisi pitänyt. Jos kerran miehesi on siihen suostuvainen, menkää ihmeessä. Itsesi vuoksi.
Petetyksi tulemisen käsitteleminen on pitkä prosessi tietenkin tapahtuneesta ja ihmisestä riippuen. Elämänhaluaan ei silti saa menettää missään vaiheessa!
Kaikesta huolimatta olen onnellinen, etten suhdettamme lopettanut. Kriisi myös tavallaan lähensi meitä ja opetti toisistamme paljon. Luottamus ja mielialan vuoristorata on hinta mikä asian "hyväksymisestä" ja anteeksiannosta pitää maksaa, määrittelemättömäksi ajaksi.
Unohtui vielä mainita, että anna itsellesi aikaa ja mieti mitä SINÄ haluat. Tärkeintä asian päättämisessä on varmaankin se, että punnitset tunteesi miestä kohtaan. Rakastatko häntä?
Mieheni petti minua yli neljä vuotta sitten, ero tuli 3,5v pettämisen jälkeen, koska tuolloin hän petti uudestaan. Ei tosin saman naisen kanssa.
Nyt minun on hyvä, ennen kuin erosimme, en koskaan päässyt yli siitä pettämisestä. Epäilin häntä ja kavereitani, epäilin häntä ja työkavereitaan, epäilin aina kun kauppareissu kesti kauemmin kuin tunnin ja epäilin aina kun hänellä oli puhelin kiinni... Loputonta, eikä se mennyt ohi, kun luottamus oli kerran säretty, niin ei sitä korjannut mikään.
Eli ihme, että vaivaudut katsomaan vielä miestä, joka petti sinua kaksi vuotta! Minä en ikinä olisi jäänyt siihen, koska tuollainen suhde murentaa loputkin itsetunnostasi. Toisekseen, ei tuollaisessa tilanteessa luottamuksen uudelleen rakentaminen ole helppoa enää. Joten ei voi muuta kun ihmetellä. Voimia ja jaksamista kovasti sinulle, mutta kaiken keskellä muista; tee päätös, joka auttaa sinua itseäsi, miehesi on oman tiensä valinnut jo kauan sitten.
Tunteemme ovat erilaisia, rakkautemmekin on erilaista, kestämme epävarmuutta vaihtelevasti ja toiset meistä haluavat aina ymmärtää, mitä on tapahtunut. Pettämisestä selvitäkseen kaikki tunteet on käytävä läpi, myös viha, inho ja katkeruus, vasta sitten voi rakentaa uutta elämää yhdessä.
Pettämisestä toipuminen vie vuosia ja on osa elämääsi aina, vähitellen se kuitenkin painuu taka-alalle ja muut asiat täyttävät elämäsi. Työuupumuksesta toipuminen vie kaksinkertaisen ajan, kuin sen muodostuminen. Olisikohan sama pettämisenkin kohdalla?
Pettäjän on vaikeaa selvitä syyllisyyden taakkansa alla. Siksi monet valitsevat sen helpomman ratkaisun, eron. Kun pohdit, kuinka paljon miehesi on kuunnellut pahaa oloasi ja siltikin halunnut jatkaa kanssasi, seissyt rinnallasi, voit ehkä uskoa hänen tunteidensa aitouteen.
Oma toipumiseni petetyksi tulemisesta on ollut pitkä ja rankka tie. Tarvittiin lääkkeitä, terapiaa, eropaperit, lyhyt sairasloma ja muutto omaan asuntoonkin. Viisitoista kuukautta keskustelin ajatuksissani sen toisen kanssa - hän ei suostunut tapaamaan minua. Puolentoista vuoden päästä oivalsin, etten alitajunnassani ollut hyväksynyt sitä, että jäisin suhteeseen petettynäkin. Kun myönsin sen itselleni, alkoi löytyä valoa elämään. Muutama viikko sitten ymmärsin, että tässä sivusuhteeseen ryhtymisessään puolisoni menetti eniten - en hyväksy hänen tekoaan, mutta virheen tehnyttä ihmistä rakastan edelleenkin. Nyt on pian kulunut kaksi vuotta siitä, kun puolisoni kertoi minulle vuoden kestäneestä sivusuhteestaan. Elämä sujuu ja olemme hetkittäin ihan onnellisia. Tietysti vielä hapuilemme, mutta haluamme yhdessä rakentaa elämäämme uudelleen.
Ratkaisun avaimet ovat sinulla. Tahdotko edelleenkin rakastaa miestäsi - tahdotko todella?
kommenteista. Juttelimme eilen miehen kanssa näistä asioista. Sanoin ,että kun alkaa leikkimään toisen elämällä ja tunteilla siitä on raskaat seuraukset. Olen sanonut hänelle, että olisi ollut reilu ja kertonut silloin ,kun tapasi sen naisen ja päätti alkaa suhteen. Siinä se pettämisen pointti minusta on, valehteleminen,varmasti olisi kipeää tehnyt puolin ja toisin ,jos silloin olisi yhdessä asiaa puitu, että mtäs nyt tehdään ,mutta se olisi sentään ollut reilua.
Ymmärrän, että toiseen voi rakastua ,mutta miksi täytyy alkaa salasuhteeseen?? Tämä kertoo minusta aika paljon siitä suhteesta ja niistä pettäjistä. Ei ole kanttia, rohkeutta.
Mieheni sanoi rakastavansa minua (?)ja haluavansa avioliiton jatkuvan ja olevansa valmis ponnistelemaan sen eteen kuinka vaikeaa onkin.
Minusta tuntuu , että mieheni vasta nyt hiljalleen on alkaa tajuta mitä teki ja aiheutti.
Se ,että vaimo ei ole itsestäänselvyys ja että hän itse on kuitenkin liittoon ja perheeseen kaikesta huolimatta tiukasti sitoutunut.
Tässä on sellainen kiemura, että mieheni aloitti sivusuhteen kun olin itse vakavasti sairas. Tämä on asia , joka taitaa hiertää molempien sieluja. Minun, koska minut hylättiin ,kun eniten puolisoani tarvitsin ja hänen puoleltaan se, miten raukkamainen ja julma teko on varsinkin siinä tilanteessa.
Maailma on täynnä ihastuttavia ihmisiä, joihin on helppo rakastua. Rakastuminen kestää vuodesta kahteen vuotta, sitten se joko muuttuu oikeaksi rakkaudeksi, tai kuihtuu pois. Kiianmaa kirjoittaa, että suurin syy pettämiseen on pettäjän oma kriisi, ei parisuhteessa oleva vika. Kun ihminen elää ikäkausi- tai muutoskriisiään, on helppo rakastua toiseen omaa kriisiään elävään ihmiseen. Luulen, ettei sivusuhteeseen, jossa on todellisia tunteita mukana, noin vain tietoisesti ryhdytä. Siihen ajaudutaan vähitellen pienin askelin.
Kun sairastuit vakavsti, miehesi joutui kriisiin ja aloitti suhteen toisen kanssa. Kuinka olisi käynyt, jos hän olisi ihastumisestaan kertonut heti sinulle? Miten se olisi vaikuttanut toipumiseesi? Luultavasi olisitte eronneet ja nyt miehesi havahduttua hullaantumisestaan katuisi suunnattomasti eroa. Ehkäpä sinäkin katuisit eroanne - on niin helppo erota, virallisen eron jälkeen yhteen palaaminen on vaikeaa.
Miehelläsi on valtava syyllisyyden taakka. Luulen, ettei hän ole voinut suuresti nauttia sivusuhteestaan. Oma puolisoni sanoi, että hän oli koko ajan epätoivoinen - hän halusi elää kanssani, eikä hän pystynyt irrottautumaan siitä toisesta, jonka oma puoliso oli hylännyt vakavan sairauden puhjettua. Puolisoni tiesi olevansa keskellä valheiden verkkoa, josta ei ollut ulospääsyä, syyllisyys vaikutti häneen fyysisenä sairastumisena. Itseäni tutkittiin koko suhteen ajan, vaikken tiennyt suhteesta, oireilin fyysisesti. Olin aikani katkera siitä, ettei edes se, että minulla epäiltiin vakavaa sairautta saanut puolisoani lopettamaan sivusuhdettaan.
Miehesi on tämänkin virheen jälkeen se sama mies, johon aikoinaan rakastuit. Sinä olet muuttunut ja näet hänet nyt toisin silmin. Miksi jättäisit hänet? Haluatko elää yksin? Paraneeko tilanne miestä vaihtamalla? Olennaisinta on mielestäni se, tahdotko rakastaa miestäsi myös tässä hirveässä vastamäessä?
ollaan ja yritetään. Kirjoitit paljon sellaista mitä olen pohtinut. Tuo ,että mieheni on sama kuin johon silloin aikoinaan rakastuin ja ,jonka kanssa elin, on mielessäni pyörinyt asia. Toisaalta tuntuu, että hän on se sama, mutta toisinaan hän tuntuu täysin oudolta. Tai sitten tunnen hänen entisen olemuksensa ,mutta sen totuuden tunnustaminen, että hän on myös se mies ,joka minut petti. Kuva hänestä on muuttunut ja varmasti tulee vielä muuttumaan. Samoin minä en ole hänelle enää sama . Sanoin hänelle ,että toisen elämällä leikkiminen on todella rankka asia. Minä olen ollut ylikiltti, itseniuhraaja mutta nyt varsinkin terapiankin avulla olen vihdoin alkanut ajatella itseäni, tunteitani ja oikeuksiani. En minä mieheni kanssa enää yhdessä eläisi,jos minulla ei olisi tunteita ja tahto jatkaa yhdessä vaikka kuinka rankkaa se välillä on. Tässä mennään päivä kerrallaan ja ihanat lapset(nuoret) ympärillä.
He ovat elämäni suola ja heitä rakastan yli kaiken ja mieheni on heidän isänsä.
Oli mukava lukea vastauksesi loppuosa - olet siis alkanut jo nähdä, mitä kaikkea hyvää teillä on ollut siinä entisessä elämässänne. Parasta ovat lapset, he ovat elävä todiste rakkaudestanne. Minun oli rakennettava kaikki uudelleen - katselin valokuvia ja näin, että onnellinen liittomme oli ollut totta. Samaa teki puolisonikin, kun asuin omassa asunnossani. Nyt haaveilemme yhteisestä, aurinkoisesta mummolasta vielä syntymättömille lapsenlapsillemme.
Oma puolisoni tuntui pettämisestä kerrottuaan aivan vieraalta. Sama ihminen hän kuitenkin on. Me itse rakennamme kuvan toisesta - olin asettanut puolisoni korokkeelle. Pidin häntä ylivertaisena, älykkäänä, taitavana, vahvana ja luotettavana. Luulin tuntevani hänet läpikotaisin, nyt hän olikin ollut täysi typerys, vaarantanut yhteisen elämämme, elänyt kaksioiselämää ja salannut asioita minulta. Ei hän koskaan suoranaisesti valehdellut, jätti vain asioita kertomatta. Puolisostani tuli nyt virheitä tekevä tavallinen kuolevainen. Minut hän oli yhteisten vuosiemme aikana sanoillaan ja toiminnallaan nostanut omalle korokkeelleni, sieltä tulin rytisten alas, korkealta ja kovaa. Kun pudotus oli niin suuri, kriisimmekin oli suuri.
Nyt, kun näyttää, että onnistumme rakentamaan yhteisen elämämme uudelleen, olen ylpeä ja yllättynytkin - selvisimme siitä kauheudesta. Emme eronneet, niinkuin olisi pitänyt - yleisin ratkaisu pettämiseen tuntuu olevan ero. Ero on mielestäni se helpoin tie, ei tarvitse vierellä kohdata toisen tuskaa, surua ja vihaa. Siirrytään vain uuteen suhteeseen, joka todennäköisesti tuottaa pettymyksen. Lapsemme - jo aikuisia ja kriisimme syistä tietämättömiä, mutta fiksuina varmaankin ne arvanneina - saavat oivan toimintamallin omiin kriiseihinsa. Apua hakemalla ja työtä tehden voi selvitä vaikeastakin kriisistä. Esikoisemme totesi kuultuaan eropapereistamme, että hän oppii tästä ainakin sen, että parisuhteen eteen pitää tehdä työtä ja elää, eikä vain olla aina töissä.
Kun on siellä kuopassa, kaivaa ja kaivaa päästäkseen pois ja samalla vajoaa yhä syvemmälle - sinä olet jo päässyt kuopan reunalle. Löydät itsesi ja tiedät, että selviät vielä kamalammistakin asoista kuin tämä, vaikkapa leskeytymisestä. Selviätte tästä kriisistänne yhdessä - kuten tuhannet muutkin! He vain elävät nyt onnellista elämää, eivätkä selvittele ajatuksiaan näillä palstoilla.
rohkaiseva ja kannustava. Löytyy myös paljon yhtäläisyyksiä omaan elämääni. Olin myös nostanut mieheni jalustalle,aina kannustaen, tukien,rohkaisten ja niin kuin tuttavamme sanoi, kun kuuli tästä meidän tilanteesta "Ei voi olla totta , sinä olet aina puhunut niin kauniisti miehestäsi".
Mieheni ei minua ole juurikaan kehunut. Se on osittain hänen kodistaan tullutta mallia. Hän pystyi olemaan lapsille huolehtiva, hoivaava ja kannustava isä. Tuo pettäminen ajoittuu lasten murrosikään. Hyvä isä hän on edelleen ,mutta jotenkin hän ei pysty tunteenomaisesti kovinkaan helposti kohtaamaan murrosikäisiä. Siis tunnepuoli on meillä aikalailla äiti osastolla.
Sama myös siis minun suhteen. Siksi minulle oli hirveä järkytys kuulla hänen tunteellista ihannointiaan sitä naista kohtaan.
No, olen kyllä järkeillyt, että hän oli ns. hurahtanut ihastukseensa ja helpompaahan kaikki on tuollaisessa irtosuhteessa.
Nyt hän on suostunut kohtaamaan minun suruanikin. Olen myös voinut puhua ja kertoa hänelle tunteistani ja hän on alkanut vähitellen raottamaan myös omaa sielunmaisemaa.
Tuntuu hyvältä tietää ,että tästä voi selvitä ja sitä helpointa tietä en halua kulkea, eikä näköjään miehenikään. Kiitos !