Puran tänne nyt itseäni. Minulla on ongelmia appivanhempieni kanssa. He ovat erittäin sisääpäinkääntynyttä joukkoa, eli heillä ei yksinkertaisesti koskaan käy ketään, heillä ei ole minkäänlaisia suhteita kehenkään, lukuun ottamatta oikeastaan vain anopin äitiä ja sisaruksia.
Anoppi ei käy töissä, ei ole oikeastaan koskaan käynytkään. Monina päivinä hän ei mene edes ulos. Hänellä on kulumaa selkärangassa, ja hän luokittelee itsensä sen vuoksi kykenemättömäksi kaikkiin töihin. Oma mielipiteeni on, että hän käyttää tuota kulumaansa vain verukkeena. Kaikkea kivaa hän jaksaa tehdä vaikka kuinka. Esim. yleisissä kulkuneuvoissa hän ei voi vaivansa vuoksi matkustaa. Kuitenkin lomamatkalla hän istui autossa neljä tuntia, meni sen jälkeen uimaan ja touhusi koko illan. Kuluma ei vaivannut siis ollenkaan. Kuluman vuoksi hän ei voi ostaa joululahjoja sukulaislapsille, mutta se ei kuitenkaan estä häntä tonkimasta kirpputoreilla yms.
Appi puolestaan höpöttää jatkuvasti, kehuu estotta itseään ja tietää mukamas kaikesta kaiken. Monta kertaa jutut ja ns. tiedot menee pikkasen metsään, mutta en ole jaksanut korjailla. Mieheni sisar ei ole missään työssä . Hänessä on ilmeisesti masennus, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että hän on oppinut äidiltään kielteisen asenteen työntekoon ja eräänlaisen saamattomuuden ja itseensäkäpertymisen. Olen pyydellyt häntä usein meille, mutta hän ei välttämättä vaivaannu edes vastaamaan, onko tulossa vai ei. Tuntuu, että häneltä sallitaan todella huonoakin käytöstä eikä vaadita mitään, vaikka hän on jo lähes 30 v.
Kun olen siellä käymässä, koko perhe esiintyy ihan yhtenä miehenä, eli kehuvat toisiaan ja itseään ja minun osakseni jää ilmeisesti aplodeeraus. Muita vieraitahan heillä ei käykään. Anoppi tunkee nenänsä joka asiaan, esim. remonttia tehdessämme hän vääntäytyi paikalle neuvomaan, miten minun pitää siivota ja sisustaa, häitä järjestellessämme appivanhempani väittivät vastaan kaikessa, eli en olisi saanut korjailla pukua, käydä meikissä, vuokrata viittaa, huolimatta siis siitä, että maksoimme itse kaiken. Miehelleni sen sijaan oli pakko hankkia frakki anopin toivomuksesta. Siinä ei ajateltu siis rahaa. Eli jäi mielikuva, että minä en saisi saada mitään. Pidin kumminkin sekä sisustuksessa että häissä pääni, ja lopputulos oli hyvä. En väittänyt missään vastaan, tein vain oman mieleni mukaan. Uskoin, että änkkäämiset loppuisi siihen, kun anoppi siis näkisi, että kyllä minä osaan.
Kun aloin odottaa, anoppi alkoi heti tuputtaa nimiehdotuksia. Lisäksi hän olisi väen vängällä halunnut tulla heti laitokselle. Kun mieheni kielsi sen, hän jopa soitti minulle (mitä hän ei tee koskaan) ja yritti vielä puhua meitä ympäri. Kun lapsi sitten syntyi, ja oli ihana, anoppi omi hänet. Eli lapsen silmät, jotka ovat minulta peritty ja kauniit, ovatkin hänen silmänsä. Lapsen pituus (olen naiseksi pitkä kuten koko sukuni ja mieheni kanssa samanmittainen) on peritty apen isältä. Appi itse tosin on lyhyt, joten voisi olettaa, että ehkä minun geeneilläni olisi enemmän tekemistä lapsen pituuden kanssa. Siis ihan yksinkertaisesti kaikki lapsessa on heiltä perittyä. Ikinä he eivät ole kyselleet, missä iässä esim. tein mitäkin tai pyytäneet nähdä vauvakuviani.
Mieheni sisarta anoppi kehuu jatkuvasti, vaikkei minusta aihetta juuri olisi. Kaikenlainen kritiikki siitä, että sisaren pitäisi mennä töihin ja ryhdistäytyä, saa anopin riehumaan. Minusta hän tekee pahimman mahdollisen karhunpalveluksen sisarelle.
Lapsen hoidossa anoppi vänkää vastaan niin, että en anna lasta hänen hoitoonsa. Olen päättänyt, että lapsen hoitajan pitää kunnioittaa myös lapsen äitiä. Minusta lapsi ei siinä menetä mitään. Juhlissa hän saattoi käydä kaappaamassa vauvan minulta ja esitellä lasta kuin omaansa vieraille, vaikka minusta se olisi ollut minun tehtäväni. Viimeksi hän antoi tukun mieheni lapsuuden ajan kuvia ja sanoi, että voin niistä katsella, millainen vauvasta tulee.
Pahin ongelma on se, että anopin ja apen myrkkypuheet ovat jotenkin jääneet sisälleni. Raivoan miehelleni usein niiden vuoksi. Mies ei oikein ota kantaa, usein hän sanoo, että vika on minussa, minun pitää puolustautua ja olla välittämättä. Vaikeaa se kumminkin on. En tykkäisi riidellä, mutta tunnelma siellä kotona on niin ahdistava, että en haluaisi mennä sinne enää koskaan. En jaksa kuunnella sitä itseylistystä. Lisäksi appivanhempani eivät ikinä muista esim. minun sukulaisteni nimiä. Anoppi on niin saamaton, että ei näiden vuosien aikana ole saanut aikaan edes soittaa kotiini ja pyytää vanhempiani kahville. Etäisyys ei ole pitkä.
Onko tässä muuta neuvoa kuin vältellä vain? Itse haluaisin jotenkin selvittää asian ja saada aikaan muutoksen. Olisiko kellään mitään neuvoja? Itseäni ahdistaa esim. kotona siivotessani anopin ohjeistus ja lapsenkin ulkonäön toivon kehittyvän appivanhempieni kiusaksi ihan minun sukuni suuntaan. Tuntuu, etten voi enää iloita asioista kuin ennen, nuo puheet ovat pilanneet jotain ja vieneet asioista ilon.
Anoppi ei käy töissä, ei ole oikeastaan koskaan käynytkään. Monina päivinä hän ei mene edes ulos. Hänellä on kulumaa selkärangassa, ja hän luokittelee itsensä sen vuoksi kykenemättömäksi kaikkiin töihin. Oma mielipiteeni on, että hän käyttää tuota kulumaansa vain verukkeena. Kaikkea kivaa hän jaksaa tehdä vaikka kuinka. Esim. yleisissä kulkuneuvoissa hän ei voi vaivansa vuoksi matkustaa. Kuitenkin lomamatkalla hän istui autossa neljä tuntia, meni sen jälkeen uimaan ja touhusi koko illan. Kuluma ei vaivannut siis ollenkaan. Kuluman vuoksi hän ei voi ostaa joululahjoja sukulaislapsille, mutta se ei kuitenkaan estä häntä tonkimasta kirpputoreilla yms.
Appi puolestaan höpöttää jatkuvasti, kehuu estotta itseään ja tietää mukamas kaikesta kaiken. Monta kertaa jutut ja ns. tiedot menee pikkasen metsään, mutta en ole jaksanut korjailla. Mieheni sisar ei ole missään työssä . Hänessä on ilmeisesti masennus, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että hän on oppinut äidiltään kielteisen asenteen työntekoon ja eräänlaisen saamattomuuden ja itseensäkäpertymisen. Olen pyydellyt häntä usein meille, mutta hän ei välttämättä vaivaannu edes vastaamaan, onko tulossa vai ei. Tuntuu, että häneltä sallitaan todella huonoakin käytöstä eikä vaadita mitään, vaikka hän on jo lähes 30 v.
Kun olen siellä käymässä, koko perhe esiintyy ihan yhtenä miehenä, eli kehuvat toisiaan ja itseään ja minun osakseni jää ilmeisesti aplodeeraus. Muita vieraitahan heillä ei käykään. Anoppi tunkee nenänsä joka asiaan, esim. remonttia tehdessämme hän vääntäytyi paikalle neuvomaan, miten minun pitää siivota ja sisustaa, häitä järjestellessämme appivanhempani väittivät vastaan kaikessa, eli en olisi saanut korjailla pukua, käydä meikissä, vuokrata viittaa, huolimatta siis siitä, että maksoimme itse kaiken. Miehelleni sen sijaan oli pakko hankkia frakki anopin toivomuksesta. Siinä ei ajateltu siis rahaa. Eli jäi mielikuva, että minä en saisi saada mitään. Pidin kumminkin sekä sisustuksessa että häissä pääni, ja lopputulos oli hyvä. En väittänyt missään vastaan, tein vain oman mieleni mukaan. Uskoin, että änkkäämiset loppuisi siihen, kun anoppi siis näkisi, että kyllä minä osaan.
Kun aloin odottaa, anoppi alkoi heti tuputtaa nimiehdotuksia. Lisäksi hän olisi väen vängällä halunnut tulla heti laitokselle. Kun mieheni kielsi sen, hän jopa soitti minulle (mitä hän ei tee koskaan) ja yritti vielä puhua meitä ympäri. Kun lapsi sitten syntyi, ja oli ihana, anoppi omi hänet. Eli lapsen silmät, jotka ovat minulta peritty ja kauniit, ovatkin hänen silmänsä. Lapsen pituus (olen naiseksi pitkä kuten koko sukuni ja mieheni kanssa samanmittainen) on peritty apen isältä. Appi itse tosin on lyhyt, joten voisi olettaa, että ehkä minun geeneilläni olisi enemmän tekemistä lapsen pituuden kanssa. Siis ihan yksinkertaisesti kaikki lapsessa on heiltä perittyä. Ikinä he eivät ole kyselleet, missä iässä esim. tein mitäkin tai pyytäneet nähdä vauvakuviani.
Mieheni sisarta anoppi kehuu jatkuvasti, vaikkei minusta aihetta juuri olisi. Kaikenlainen kritiikki siitä, että sisaren pitäisi mennä töihin ja ryhdistäytyä, saa anopin riehumaan. Minusta hän tekee pahimman mahdollisen karhunpalveluksen sisarelle.
Lapsen hoidossa anoppi vänkää vastaan niin, että en anna lasta hänen hoitoonsa. Olen päättänyt, että lapsen hoitajan pitää kunnioittaa myös lapsen äitiä. Minusta lapsi ei siinä menetä mitään. Juhlissa hän saattoi käydä kaappaamassa vauvan minulta ja esitellä lasta kuin omaansa vieraille, vaikka minusta se olisi ollut minun tehtäväni. Viimeksi hän antoi tukun mieheni lapsuuden ajan kuvia ja sanoi, että voin niistä katsella, millainen vauvasta tulee.
Pahin ongelma on se, että anopin ja apen myrkkypuheet ovat jotenkin jääneet sisälleni. Raivoan miehelleni usein niiden vuoksi. Mies ei oikein ota kantaa, usein hän sanoo, että vika on minussa, minun pitää puolustautua ja olla välittämättä. Vaikeaa se kumminkin on. En tykkäisi riidellä, mutta tunnelma siellä kotona on niin ahdistava, että en haluaisi mennä sinne enää koskaan. En jaksa kuunnella sitä itseylistystä. Lisäksi appivanhempani eivät ikinä muista esim. minun sukulaisteni nimiä. Anoppi on niin saamaton, että ei näiden vuosien aikana ole saanut aikaan edes soittaa kotiini ja pyytää vanhempiani kahville. Etäisyys ei ole pitkä.
Onko tässä muuta neuvoa kuin vältellä vain? Itse haluaisin jotenkin selvittää asian ja saada aikaan muutoksen. Olisiko kellään mitään neuvoja? Itseäni ahdistaa esim. kotona siivotessani anopin ohjeistus ja lapsenkin ulkonäön toivon kehittyvän appivanhempieni kiusaksi ihan minun sukuni suuntaan. Tuntuu, etten voi enää iloita asioista kuin ennen, nuo puheet ovat pilanneet jotain ja vieneet asioista ilon.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vaikutat pitkäpinnaiselta ja kaikesta huolimatta itseesi uskovalta ihmiseltä, koska tekstiäsi lukiessani en voinut olla ihailematta miten tyynenä olet kuitenkin pysynyt ja pitänyt oman pääsi. Juuri noin pitääkin tehdä, jos yhteistä ei oikein tunnu löytyvän.
Vaikuttaisi myös, että siippasi ja sinun kotitaustat ovat erilaiset, jolloin joudut opettelemaan vieraita tapoja ja joita on vaikea hyväksyä, koska olet nähnyt että asioista voi selviytyä helpomminkin.
Ymmärrän myös, että mittasi on täynnä. Purkaminen miehellesi on aivan turhaa, koska hän ei tule ymmärtämään sinua ja kritisoit sellaisia vaikuttumia hänen elämässään, jossa ei järjellä ole aina suurta sijaa.
Koska olet selvästikin itseäsi hallitsevaa ihmistyyppiä ehdotan, että pidät edelleenkin pääsi ja mietit tarkkaan mitä tahdot. Esim. jos anoppi käy liian useasti se on vain tehtävä selväksi. En tarkoita, että töksäytät ajatuksesi suoraan, vaan sovit käytännöstä. Et kertonut ilmoittaako anoppi tulostaan etukäteen, mutta jos niin tekee voit sopia miehesi kanssa lähteväsi siksi ajaksi ulkoilemaan ja miettiä mikä on teidän oman kotirauhanne kannalta soveliain käyntimäärä. Koska osasit hoitaa omat hääsi niin hienosti osaat aivan varmasti hoitaa käytännön järjestelyt edelleenkin avioliittoanne heiluttamatta.
Vaatii voimaa kasvattaa väliä miehen sukulaisiin, mutta se lähtee pienin askelin. Mitä enemmän uskot olevasi oikeassa sitä enemmän opit myös ymmärtämään miehesi sukulaisia. Alat näkemään anoppisi oikeassa suhteessa ja käsität, ettei hänellä ole elämässään paljoakaan ja kärpäsistä kasvatetaan härkäsiä.Ehkä näet hänessä aikaa myöten hyvääkin, jota et nyt vihaisena näe.
Tiedän tämän, koska olen kokenut melkein saman kohtelun. En voi muuttaa ketään, en voi vaikuttaa olosuhteisiin enempää, mutta voin muuttaa itseäni menettämättä kuitenkaan omaa tilaani.
Koeta pärjäillä!
Älä mene sinne anoppilaan kylään, jos se ahdistaa noin paljon. Voihan miehesi käydä siellä lapsen kanssa, jospa asiat luistavat siten paremmin ja appivanhemmatkin huomaavat ehkä muuttaa asennettaan. Kotiisi he tietenkään eivät voi tulla määräilemään, jos niin käy voit ihan rauhassa vaan jättää kuuntelematta tai tehdä selväksi, miten teillä asiat hoidetaan.
Ehkä ei kannata välittää noista isovanhempien hömpötyksistä, koskien lasta ja hänen perintötekijöitään :) Minua aikoinaan ärsytti oma äitini, kun hän niin ylenpalttisin adjektiivein kuvaili pienen poikani tekemisiä ja puhumisia.
Mutta luulen, että läsnäolijat ymmärsivät sen, hän vain halusi kehuskella ja ihailla. Ja on ne jutut tasaantuneet.
Jos sinä et sekaannu heidän elämäntapaansa ja asioihin, eivätköhän hekin opi olemaan sekaantumatta teidän juttuihin. Aika tekee tehtävänsä.
annat liian suuren osan heidän vaikutukselleen - siksipä sua harmittaa ja olet puolustuskannalla.
Elätte kaiketi liian tiiviisti toistenne alueilla - pientä hajurakoa siis, miehesi pitäisi se ymmärtää.
Monesti appivanhemmat haluaa pönkittää omaa elämäänsä eläessään nuorten "vanavedessä" kun sitä "omaa elämää" ei viitsisi enää suunnitella, silkkaa laiskuutta aika monesti. Ajatellaan, että ei sitä enää jne.
Silti joku yhteys pitäis säilyttää, eihän vanhemmuus mihinkään koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan kun tullaan mummoiks ja vaareiksi, mikä on ikäänkuin kunnia-asiakin, jonka toivoisi jälkipolven ymmärtävän.
Puhut paljon siitä, kuinka appivnhempasi sekaantuvat liiaksi asioihinne, ja olet siinä kyllä oikeassa. Jokaisen pitäisi pystyä elämään omaa elämäänsä ja antaa muiden tehdä samoin.
Kuitenkin itsekin olet turhan kiinnostunut heidän asioistaan. Mitä sitten jos heillä ei käy paljoa vieraita? Ehkä he vain viihtyvät keskenään eivätkä kaipaa jatkuvaa sosiaalista kansskäymistä. Mitä sitten jos anoppisi ei käy töissä, tai miehesi sisko? Mitä se asia sinulle kuuluu? Jos miehesi sisko todella kärsii masennuksesta, hän luultavasti myös käy hoidossa, ja luulisi että siellä selviteltäisiin hänen suhdettaan työssäkäyntiin. Kuten varmaan itsekin tiedät, ei toisille voi kertoa miten heidän tulisi elää elämäänsä.
Koittaisit antaa joidenkin asioiden vain olla. On hienoa, että olet pystynyt pitämään pääsi omaa elämääsi koskevissa asioissa, ja ymmärrän, että on varmasti vaikeaa, jos sinua ei oikein huomioida miehesi perheessä. Mutta asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
Keskustele asiasta kunnolla miehesi kanssa, ja ehkä hän voisi puhua äidilleen, ettei tämä sekaantuisi kasvatukseenne ja kunnioittaisi enemmän sinua. Myös sinun varmaankin tekisi hyvää olla sekaantumatta appivanhempiesi elämään.
Miten niin appivanhempien asiat eivät kuulu miniälle/vävylle???????? ! TOTTAKAI NE KUULUVAT!! Etkö sinä esim. juttele koskaan kenenkään ystäväsi tms. kanssa omista appivanhemmistasi????????? Aika välinpitämätöntä ja köyhää touhua, jos et..
appivanhemmat saavat osallistua teidän asioihinne. Tasapuolisuuden merkeissä...
totta. Mitenkään appivanhempien liikaa puuttumista puolustelematta, mitäs alkuper.kirjoittaja itse on samanlainen toisten elämää arvostelemaan? Käyttäytyisi toisia kohtaan kuten toivoisi itseään kohtaan käyttäydyttävän. Viestin aloittajan kirjoituksesta kuulsi kyllä selvästi sekin, että miniä itse tietää kaiken paremmin kuin työtön anoppi. Ei työssäkäyntikään ole tae viisaudelle.
Vähän hienotunteisempaa käytöstä vaikka toisten työttömyys ärsyttäisi,ihmisillä on ongelmia muutenkin että viisaan miniän tarvitsisi niitä vielä riepotella täällä palstalla.
En ole koskaan appivanhemmilleni arvostellut heidän työssäkäymättömyyttään tai sitä, ettei heillä käy ketään. Tässäkin keskustelussa kirjoitin siitä taustatietona.
Minusta ongelmana on paljolti se, että appiperhettäni ei yksinkertaisesti kiinnosta asiat, jotka menevät oman perheen ulkopuolelle. Tästä syystä kai minuakin kohdellaan huonosti, lapseni kelpaa, kun hän on heidän omaa lihaa ja verta, ja siksi myös minun osuuteni hänessä nollataan. Tämä asenne on minusta tosi pahasti pielessä, ja lähinnä mietin sitä, voiko se ikinä muuttua. Työssäni toimin paljon erilaisten ihmisten kanssa ja olen aina pärjännyt todella hyvin, joten tilanne vaivaa kovasti. Olen normaalisti hyvin sopuisa ihminen ja yritän viimeiseen saakka karttaa konflikteja.
Tiedän kyllä, että asiat voisivat olla huonomminkin. Toisaalta se, että asiat sanottaisiin sitten avoimesti, voisi olla helpompaakin. Nyt tilanne on se, että minulle ollaan muka-ystävällisiä ja kun mieheni ei ole paikalla, sanotaan sitten vähän mitä lystää, eli sellaista ilkeää piikittelyä.
Niin lisäisin vielä, että en ole muualla appivanhemmistani repostellut, koska en semmoisesta oikein tykkää. Täällä asioista on helpompaa puhua anonyymisti.
Anopin työttömyydellä ei ole oikein osaa tai arpaa. Minusta omista asioista kuuluu päättää itse, ne jokainen tietää itse parhaiten. Anopin työttömyydestä kerroin, koska yritin kuvata häntä ihmisenä. Hän ei siis tee käytännössä yhtään mitään, laittelee itseään vain, arvostelee muita ja päällepäsmäröi. Töihin hän pääsisi jos haluaisi, joten tuo elämän tyhjyys on pitkälti oma valinta.
Kun lakkaat odottamasta parempaa kohtelua, ei varmaan enää tunnukaan jonkin ajan kuluttua yhtä pahalta.
Rakenna mielessäsi kaikenmoista positiivista, itselläni on ollut kamalaa oman äidin ym. lähisukulaisten kanssa, he ovat todellisia k-päitä, ja mieheni suku taas on viileä meitä kohtaan, kun lapsia ei ole tullut hankittua.
Mutta olen opetellut tietoisesti positiivista asennoitumista ja vähä vähältä se on käynyt helpommin. Siksi osaan nyt panna mielessäni myös inhottavat sukulaiseni ja heidän tekemisensä ja moitteensa omaan lokeroonsa, enkä jauha niitä enää mielessäni. Nukkuukin paremmin kun jättää ne omaan arvoonsa.
Paljon olen saanut apua Positiivareilta, vaikka sieltä joskus tuleekin vähän siirappista juttua. Tilasin pari vuotta sitten sähköpostiini sieltä "Aamiaisen" joka tulee arkipäivisin, http://www.positiivarit.fi/aamiainen
Koita jaksaa. Pane "päällimmäiseksi ne paremmat" päivät niin kuin Eino Leinon runossa sanotaan.
aikuisten oikeustoimikelpositen ihmisten asiat EIVÄT kuulu muille. Mene mihin tahansa oikeusaputoimistoon kysymään.
Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu. Mieheni perheen naisista kukaan ei käy töissä...Ainut työssäkävijä sanoutui juuri irti työstään, koska 9 tuntia viikossa oli liikaa, eikä hän työn takia ehtinyt siivota niin paljon kotiaan kuin olisi tahtonut.
Uraihmisenä minun on usein vaikea ymmärtää mieheni äidin ja sisarten syvää uupusta. Teenhän itse samat kotityöt töistä tultuani, eikä minulla käy siivoojaa ja kodinhoitajaa kuten muilla perheen naisilla. Eikä minulla ole käytettävissäni mieheni visa-korttia kuten heillä.
Kuilua välillämme syventää vielä se, että perheen naisväki olisi toivonut mieheni menevän naimisiin edellisen tyttöystävänsä kanssa, joka olisi halunnut jäädä "hoitamaan kotia" ja joka ei olisi keskittynyt tuhlaamaan aikaansa turhaan opiskeluun. Tätä ei minulta todellakaan ole koskaan salattu.
Mutta minkäs teet. Avioliittomme ensimmäiset vuodet syyttelin itseäni ja yritin ystävystyä näihin naisiin. Turhaan. Nyt en jaksa enää välittää...sillä mieheni on maailman ihanin.