Tänään kolahti postista avioeropaperit. Kiltisti ne allekirjoitin ja vein postiin. Asia tuli kutakuinkin yllätyksenä, koska en olisi uskonut että mieheni tekisi niin, vaikka on siitä puhunut. Olemme eläneet viimeiset 2 kuukautta kulissiliitossa. Jossain vaiheessa yritimme sopua, mutta se ei tuntunut minusta oikealta, joten tilanne palasi ennalleen. Meillä on 2 lasta ja juuri valmistunut talo. Suhteen eteen työtä olen tehnyt vain minä. Hän on uhkaillut lähdöllä jo niin kaun kuin muistan koko 9 vuoden yhdessäolo ajan. Joskus suhteen alussa hän on käyttäytynyt uhkaavasti ja lyönytkin pari kertaa. Nyt sitä ei ole tapahtunut enää 5 vuoteen. Henkisellä tasolla kylläkin. Nyt kuitenkin hän puhuu että haluisi jatkaa. Tilanne on mennyt aivan mahdottomaksi. Suurin hätä mielessä on että kuinka käy talomme. Se ei silti taida olla tarpeeksi hyvä syy jatkaakseni suhdetta josta ei ole tullut mitään...
avioero
139
4828
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Taloko eniten surettaa... Onhan se tietysti turvallisuuden tyyssija. Mutta onko todellakin ollut jos mies on jo 9 vuotta uhkaillut erolla? Kukin tavallaan.
Minulle talosta tuli oksetus kun ensimmäisen kerran riidellessä mentiin niin pitkälle että alettiin puhua (huutaa) erosta. Vaikka yhdessä oli remontoitu, suunnitelmia edessä jne., en enää kokenut sitä kodikseni. Tiesin että erotessa minä joudun muuttamaan koska minulla ei ole varaa ylläpitää sitä. Siksi lakkasin luomasta suhdetta taloon sen enempää. Talon piti olla meidän ensimmäinen ikioma yhteinen pesä edellisen vuokrakolon jälkeen.
Mutta se talosta. Luulisi että suurin menetys on suhde joka ei toteutunutkaan. Ei kai ensimmäisestä uhkailusta kasseja pakata, eikä toisesta. Antaa ajan kulua, jos se oli vain kiukuttelua ja pahaa oloa. 9 vuotta ei enää mene tilapäiseen piikkiin. Ehkä suhteestanne olisi voinut tulla jotain jos... - niin mitä jos?
Sen tuntee jokainen itse voisiko mitään olla tehtävissä. Olisiko kuitenkin parempi istuttaa mies pöydän ääreen ja varautua pitkään istuntoon: Kumpikin käy läpi mistä suhde alkoi, mikä toisessa kiinnosti, miltä tuntui Rakkaus. Hyvät puolet. Ei huonoja. Jos toinen (mies) alkaa syytellä tai puolustautua ei kannata vastata. Hänelläkin on paha olo jostain. Yritä palauttaa hänet lempeästi asian pariin. Selvittäkää koko yhteinen elämänne eri vaiheilta. Lopuksi mikä meni vikaan, mitä kumpikin on yrittänyt tehdä asian parantamiseksi. Ainahan on jotain.
Minä esim. olin mielestäni yrittänyt rakentaa suhdettamme kiukuttelemalla. Toivoin että mies ymmärtäisi minulla olevan paha olo. Mutta eihän se ymmärtänyt. Eikö ole nurinkurista? Me pääsimme yhteisymmärrykseen siitä että emme ymmärtäneet toisiamme, ja siksi ero oli väistämätön. Yhteiselämä oli tuskaa molemmille, hyvistä yrityksistä huolimatta. Mutta se oli plussaa että pystyimme puhumaan asiat ennen eroa.
Sain tuon neuvon eräältä ystävältä joka oli pelastanut avioliittonsa siten. He olivat erilaisia kuin me, onneksi. Mutta aina kannattaa yrittää se kaikkein pahinkin keino, eli itsensä avaaminen toiselle. Silläkin uhalla että toinen kävelee yli ja tulee loukatuksi.
Eropaperit tehdään yhdessä, yhteisymmärryksessä siitä että kumpikin tietää miksi toinen haluaa erota. Ei ole väliä kumpi paperit vie. Yksipuoliset hakemukset ovat hiukan raukkamaisia silloin kun yhteinenkin olisi käytännössä mahdollista. Vähän kuin tekstiviestillä jättäminen. Teillä on vielä harkinta-aika, jonka voisitte kokeilla käyttää kuten se on tarkoitettu. Suhteenne ruotimiseen. Entä jos...
*toivoo hän että edes joku onnistuisi joskus*
Anteeksi vain, mutta näitä viestejä lukiessa minulle keski-ikää lähestyvälle sinkulle tulee aivan mieletön helpotus ja tunne siitä, että ratkaisu sinkkuelämän puolesta on ollut oikea...
Tsemppiä ja jaksamista teille!
Onko mitään järkeä enää asua yhdessä, jos jatkuvasti
saa kuulla: "tarkkaile postiasi".
Postia ei ole vielä tullut.
Mutta tällaiset puheet ovat vieneet lopullisesti
pohjan liitolta.
Meillä oli perheterapian jälkeen täysin selvää molemmille, että emme tule keskenään toimeen, kaikki on pelkkää solvaamista ja huutamista. Mutta avioerohakemusta mieheni ei suostunut allekirjoittamaan ja ainoa vaihtoehto oli viedä se yksin käräjäoikeudelle. Hän ei aio sitä allekirjoittaakaan. Hän uhkaa kertoa lapsille sitten myöhemmin kun he ovat isompia, että äiti halusi eron ja hajotti perheen syyllistäen näin minua.