Onko tämä elämä oikeasti sitä, että täällä vaan mennään vastoinkäymisestä toiseen. Enkä tarkoita vain seurustelua vaan yleensä. Aina kun saa jotain hyvää elämässään aikaiseksi niin sitten se revitään vaan pois. Sitten sattuu ja kaikki on taas päin vittua. Noh sitten sitä taas aloittaa ja saa jotain ja taas sama kuvio. Olo on kuin linnanmäellä vuoristoradassa. Ylös ja sitten ryminällä alas.
Päätin nyt, että jos en kahdessa viikossa (14 päivää) löydä jotain fiksua syytä jatkaa tässä vuoristoradassa niin lähden koko linnanmäeltä.
Ei yhtään nappaa tämän saman kuvion toistuminen enään sitten yhtään.
Eli keskustelua ylä -ja alamäistä.
Päätin nyt, että jos en kahdessa viikossa (14 päivää) löydä jotain fiksua syytä jatkaa tässä vuoristoradassa niin lähden koko linnanmäeltä.
Ei yhtään nappaa tämän saman kuvion toistuminen enään sitten yhtään.
Eli keskustelua ylä -ja alamäistä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
tyyppiä, ongelmani vaan on se, että projektit joihin uppoudun, ei ole aina ns. hyödyllisiä ja sitten onkin taas vähän aikaa tehtävä lisää töitä että selvittää ittensä ylös sieltä suosta. Joskus melkoisen paljonkin töitä... Burn-out on mun ongelma, ei masentuminen. Eli kaks vaihdetta, työ ja lepo, ei pakkia.
...jonka vaunuja pitää työntää ylämäet ja hampaat irvessä yrittää jarruttaa alamäet.
Noh, mun vuoristorata onkin ilmeisesti huonoa mallia :/
Itse asiassa pääsin taas pahimman masennuksen yli tältä päivältä.
http://www.satanservice.org/coe/suicide/guide/
Ei enään huvita tappaa itseään kun se on ilmeisen työn takana kuitenkin.
Kun tästä alamäestä itseni saan nousemaa sinne tasaiselle tielle, sinne jään. Ei suhteita, tasainen tie. Paras tie. Niinhän sen piti ollakin, miksi taas muuta kuvittelin.
sen jarrumiehen! Siinäpä vasta kyytiä koko kesäksi! Lintsi rulettaa. Kamoon ihmiset!
Tuota minäkin olen useasti miettinyt ja jännää on, että olen jopa pikku hiljaa alkanut pelkäämään kaikkea tekemääni ja kaikkea mihin ryhtyä. Miksi tehdä tai ryhtyä mihinkää, kun kaikki jossain vaiheessa menee kuitenkin perseelleen ja joutuu taas alottamaan alusta. Onko siinä mitään järkeä?
Kun vain voisin niin en enää koskaan edes ihastuisi, saati sitten rakastuisi yhtikäs keneenkään. En tekisi mitään omaa, persoonallista ja rohkeaa...Kulkisin vaan harmaana massassa, enkä välittäisi mistään mitään....Valitettavasti sekään ei minulta kuitenkaan onnistu...Joten eikai tähän löydy koskaan mitään neuvoa.
Siinä zeniläistä filosofiaan täältä sarvikuonojen maasta...
Itsekin lähtisin, mutta mitäpä sitä turhaan, kyllä täältä sitten illalla puiston sulkeutuessa heitetään pihalle muutenkin. Ehtii sitä sitten myöhemminkin siellä huvipuiston ulkopuolella käyskennellä.
Vaikka elämä nyt näyttää toivottomalta, et voi tietää koska se muuttuu.
Minäkin tein kerran saman päätöksen, mutta nyt kuukausia jälkeenpäin vasta elämäni on tasaantunut. en tarkoita, että kaikki olisi hyvin ei asiat muutu hetkessä.
Toivottavasti sinulla on ystäviä joille puhua tai sitten ammattiauttajalle, vaikka se olisikin korkea kynnys mennä.
Voimia sinulle.