Mielestäni tällä palstalla näkyy hyvin se, että ihmiset tekevät loppujen lopuksi yksinkertaisista asioista liian vaikeita. Minä olen omaksunut omasta mielestäni helpon elämäntavan, joka on toiminut hyvin.
Perusperiaatteeni on se, että käyttäydyn muita kohtaan niin kuin haluan itseäni kohtaan käyttäytyvän. Pidän oletusarvoisesti muita ihmisiä ystävällisinä kunnes toisin todistetaan. Sinisilmäinen esimerkiksi raha-asioissa en ole. Kuitenkin, jos anopilta tulee ärsyttäviä neuvoja, ajattelen ensimmäiseksi, ettei hän tahallaan ärsytä. Hän näkee asiat omalla tavallaan.
Sääntö nro 1: Suhtaudu ihmisiin ystävällisesti, jos sinulla ei ole syytä olettaa heidän olevan sinulle vihamielisiä. Näin hekin suhtautuvat sinuun ystävällisesti.
Jos minusta tuntuu, että anoppi tunkeutuu meidän kotiimme liikaa, juttelen ensimmäiseksi vaimoni kanssa. On hänen tehtävänsä pitää vanhempansa kurissa. Niin hän on tehnytkin, kun jokin asia on minua hiertänyt. Sama on toiminut toisinpäin. Jos äitini tai isäni on tuppautunut liikaa elämäämme, minä olen pitänyt heidät kurissa.
Sääntö nro 2: Parisuhteessa kumpikin hoitaa omat vanhempansa ja sen, etteivät he tuppaudu liikaa sotkemaan asioita.
Tämä on toinen avioliittoni. Ensimmäisessä minulla oli ikävät appivanhemmat. Appiukko ei tuppautunut elämään, muttei tosin sanonut minulle paljon muutakaan. Oli vain ynseä. Anoppi valitti joka asiasta, kun olimme heillä. Häiritsin päiväunia, nyrpistelin ruuasta, herätin yöllä, jne. jne. Koko ajan kuului valitusta. Meillä ollessaan valittivat samalla tavalla mutta eri asioista. Tämän vuoksi en juurikaan vieraillut appivanhemmillani vaan vaimoni kävi siellä yksin. Kun appivanhemmat tulivat meille valittamaan, kuuntelin aikani ja sitten lähdin ulos tai toiseen huoneeseen. Ei kukaan voi pakottaa minua viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat minulle vain mielipahaa.
Sääntö nro 3: Älä tuhlaa aikaasi ihmisiin, joiden seurasta et nauti.
Siinäpä ne on. Kolme yksinkertaista sääntöä, jolla pitäisi tulla toimeen. Itse asiassa sääntöä nro 3 ei pitäisi edes käyttää, koska on olemassa sääntö nro 2. Kyse on vain omista valinnoista. Jos appivanhempasi ovat ikäviä eikä puolisosi puolusta sinua, katso peiliin. Itse olet valinnut puolisosi. Jos anoppilassa on ikävää, katso peiliin. Olet mennyt sinne vapaaehtoisesti.
Myönnän sen, että lapset muuttavat asetelmaa hiukan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että appivanhemmilla ei ole sinänsä mitään erityistä oikeutta tavata lapsenlapsiaan. Tapaamiset tapahtuvat vain ja ainoastaan lapsen vanhempien hyväksynnällä.
ÄLÄ TUHLAA ELÄMÄÄSI TURHAAN RIITELYYN!. Sinulla on oikeus elää omaa elämääsi, joten sinun ei tarvitse sietää ikäviä appivanhempia, jos et halua.
Muista kuitenkin sääntö nro 1. Minulla se puree lähes aina. Harva ihminen antaa neuvoja, rahaa tai ruokaa ilkeyttään. He vain eivät ymmärrä, että heidän tekonsa tuntuvat muista ikäviltä.
Perusperiaatteeni on se, että käyttäydyn muita kohtaan niin kuin haluan itseäni kohtaan käyttäytyvän. Pidän oletusarvoisesti muita ihmisiä ystävällisinä kunnes toisin todistetaan. Sinisilmäinen esimerkiksi raha-asioissa en ole. Kuitenkin, jos anopilta tulee ärsyttäviä neuvoja, ajattelen ensimmäiseksi, ettei hän tahallaan ärsytä. Hän näkee asiat omalla tavallaan.
Sääntö nro 1: Suhtaudu ihmisiin ystävällisesti, jos sinulla ei ole syytä olettaa heidän olevan sinulle vihamielisiä. Näin hekin suhtautuvat sinuun ystävällisesti.
Jos minusta tuntuu, että anoppi tunkeutuu meidän kotiimme liikaa, juttelen ensimmäiseksi vaimoni kanssa. On hänen tehtävänsä pitää vanhempansa kurissa. Niin hän on tehnytkin, kun jokin asia on minua hiertänyt. Sama on toiminut toisinpäin. Jos äitini tai isäni on tuppautunut liikaa elämäämme, minä olen pitänyt heidät kurissa.
Sääntö nro 2: Parisuhteessa kumpikin hoitaa omat vanhempansa ja sen, etteivät he tuppaudu liikaa sotkemaan asioita.
Tämä on toinen avioliittoni. Ensimmäisessä minulla oli ikävät appivanhemmat. Appiukko ei tuppautunut elämään, muttei tosin sanonut minulle paljon muutakaan. Oli vain ynseä. Anoppi valitti joka asiasta, kun olimme heillä. Häiritsin päiväunia, nyrpistelin ruuasta, herätin yöllä, jne. jne. Koko ajan kuului valitusta. Meillä ollessaan valittivat samalla tavalla mutta eri asioista. Tämän vuoksi en juurikaan vieraillut appivanhemmillani vaan vaimoni kävi siellä yksin. Kun appivanhemmat tulivat meille valittamaan, kuuntelin aikani ja sitten lähdin ulos tai toiseen huoneeseen. Ei kukaan voi pakottaa minua viettämään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat minulle vain mielipahaa.
Sääntö nro 3: Älä tuhlaa aikaasi ihmisiin, joiden seurasta et nauti.
Siinäpä ne on. Kolme yksinkertaista sääntöä, jolla pitäisi tulla toimeen. Itse asiassa sääntöä nro 3 ei pitäisi edes käyttää, koska on olemassa sääntö nro 2. Kyse on vain omista valinnoista. Jos appivanhempasi ovat ikäviä eikä puolisosi puolusta sinua, katso peiliin. Itse olet valinnut puolisosi. Jos anoppilassa on ikävää, katso peiliin. Olet mennyt sinne vapaaehtoisesti.
Myönnän sen, että lapset muuttavat asetelmaa hiukan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että appivanhemmilla ei ole sinänsä mitään erityistä oikeutta tavata lapsenlapsiaan. Tapaamiset tapahtuvat vain ja ainoastaan lapsen vanhempien hyväksynnällä.
ÄLÄ TUHLAA ELÄMÄÄSI TURHAAN RIITELYYN!. Sinulla on oikeus elää omaa elämääsi, joten sinun ei tarvitse sietää ikäviä appivanhempia, jos et halua.
Muista kuitenkin sääntö nro 1. Minulla se puree lähes aina. Harva ihminen antaa neuvoja, rahaa tai ruokaa ilkeyttään. He vain eivät ymmärrä, että heidän tekonsa tuntuvat muista ikäviltä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Juuri näinhän se on, että vaikeatkin asiat muuttuvat kokemuksen kautta helpommin hallittaviksi ja säännöt löytyvät vain itseään kuuntelemalla kotirauhaa rikkomatta.
Valitettavasti suhteissa on aina se toinen puoli ja sen vuoksi asiat muokkaantuvat hitaasti, rimpuillen ja jopa väärinkäsityksienkin kautta.Vuodet onneksi lisäävät viisautta ja laajentavat ymmärrystä.
Jo Kantelettaresta löytyy ohjeita nuorille vaimoille ja miehille miten pärjätä uuden suvun kanssa, joten eihän nämä sukusetvitykset mikään uusi ilmiö ole.Aina on tarvittu ihmisiä auttamaan ja tukemaan, jotta suhteet tasaantuisivat ja jokainen löytäisi paikkansa.
Että elämäähän kaikki onneksi vain on!
"Sääntö nro 1: Suhtaudu ihmisiin ystävällisesti, jos sinulla ei ole syytä olettaa heidän olevan sinulle vihamielisiä. Näin hekin suhtautuvat sinuun ystävällisesti."
Sääntösi ei valitettavasti päde noin yleisesti, vaikka se tietenkin ihannetilanne onkin.
Eihän mikään ihmiskäyttäytymiseen liittyvä sääntö päde aina. Väitän kuitenkin, että sääntöni nro 1 pätee yleensä. Esimerkiksi asiakaspalvelutilanteessa, siis valitusta tehdessä, homma hoituu yleensä paremmin, kun ei keuhkoa vaan esittää asiansa rauhallisesti ja ystävällisesti. Tiukka voi olla, vaikka olisikin ystävällinen.
Ai niin, olen ihan oikea mies. Mikä sai sinut luulemaan, että olen nainen? Sekö, että olen oletusarvoisesti ystävällinen ihmisille?
mieltä olen kanssasi. Näinhän ne hommat sujuu, oli kyseessä ihmissuhteet tai asioiminen.
Olen lukenut kommenttejasi aikaisemminkin, täyttä asiaa aina. Kiitos niistä.
Sitä en ymmärrä, mistä joku sai päähänsä ettet voi olla mies. Mikä idea näissä kommenteissa olisi, jos jokainen valehtelisi minkä kerkeää. Mutta, meitä on niin moneksi.
eli älä anna "samalla mitalla", jos sinua loukataan
jokainen loukkaus, jokainen vihamielinen lause, kimpoaa aina takaisin, jossain kohtaa, vaikkei heti samasta "osoitteesta" välttämättä - oletko huomannut ?
samoin ystävällisyys palkitaan, ennemmin tai myöhemmin - kokeile !
ja vihainen ihminen myrkyttää mielensä ja lopulta ruumiinsa
Kun miniät eivät ilmeisesti osaa olla ihan tarpeeksi kaksinkerroin ja yliystävällisiä aina, niin saattaapi se ihanissima anoppi suivaantua ja perästä kuuluu. Ilman muuta miniän käytöksen syytä joo.
eräältä lähisukulaiselta luurin korvaani. Ensin hän ehätti haukkumaan minut - volyymiratti kaakossa - ja sitten äkkiä luuri alas, ennen kuin ehdin ällistykseltäni edes reagoida.
Siinä oli monivuotisen, sitkeän ystävällisyyteni tulos.
Luepa se viestini uudelleen. Ehkä sitten ymmärrät sen sanoman.
Kyllä, tavallaan sysään syyn miniälle. Jos miniästä anoppilassa on aina ikävää ja sieltä pitää tulla itkien pois, on miniä itse syypää siihen. Itsehän hän sinne menee haukuttavaksi. Pysyisi pois. Aivan samalla tavalla anoppi on syypää siihen, että menee miniän luo haukuttavaksi.
Miksi pitää käydä sellaisessa paikassa, joka aiheuttaa vain pahaa mieltä? Miksei voi ottaa oppia menneestä ja jättää anoppireissut väliin, jos ne eivät ole kivoja? Et ilmeisesti huomannut viestistäni, että minullakin on ollut ikävä anoppi. Ratkaisin ongelman niin, etten juurikaan viettänyt aikaani hänen kanssaan. Jos kaikesta huolimatta olisin kuunnellut hänen jatkuvaa valitustaan, niin minähän olisin itse ollut tilanteeseeni syypää. Miksi kuuntelin? Miksen lähtenyt pois?
Tuntuu välillä turhauttavalta lukea täältä kysymys: "Anoppi aina haukkuu minua, kun käyn anoppilassa. Mitä teen?" Tekisi mieli ottaa kysyjää korvista kiinni ja huutaa täyteen ääneen: "ÄLÄ MENE ANOPPILAAN! PYSY POIS PAIKASTA, JOSSA SINULLE AINA TULEE PAHA MIELI!". Ihmiset luulevat, että on olemassa jokin pakko tavata ikäviä sukulaisa. Tässä on infoa kaikille, jotka ajattelevat noin: Ikäviä sukulaisia ei ole pakko tavata. Voit sanoa anopille, ettet tule kylään. Anopille ei ole pakko avata ovea eikä hänelle ole pakko antaa oman asunnon avainta.
Huomaa, etten puolusta anoppia, joka haukkuu aina miniäänsä. Idioottihan sellainen ihminen on. Mutta minkäs teet? Hän ei siitä muutu, joten miniä hakkaa vain päätänsä seinään, jos laukkaa anoppilassa tuosta huolimatta. Kumpi on suurempi idiootti: se joka haukkuu, vai se joka käy vapaaehtoisesti haukuttavana?
Voit vapaasti vaihtaa ihmisiä tässä viestissäni. Miniän tilalle voit sijoittaa vävyn ja anopin tilalle apen. Viestin sanoma ei muutu siitä miksikään. Tällä palstalla vain suurin osa ongelmista tuntuu olevan miniä-anoppi-akselilla.
Keskustelu anoppi-miniäsuhteesta käy kiivaana ja enimmäkseen kuulostaa siltä, että miniät eivät kestä anoppejaan joskus siksi, että he tuppautuvat tai tarjoavat apuaan kysymättä tai siksi, että he eivät pidä yhteyttä eivätkä tarjoa apuaan ! Ja vähintään sen takia, että he ovat miniöiden puolison äitejä.
Oleppas siinä sitten....
Mutta miniät, oletteko tulleet ajatelleeksi, että jos vaaditte miehiänne luopumaan äitisuhteestaan teidän takianne ja viilentämään välit ja kanssakäymisen minimiin, millaisen kuvan miehenne antaa mahdolliselle poikalapsellenne siitä, miten äitiin suhtaudutaan kun on oma vaimo tai tyttöystävä olemassa ja mahdollisesti oma lapsi.
Ja huomatkaa, TE ITSE olette silloin se anoppi kenet torjutaan !
Yhäkkö silloin olette samaa mieltä, että äitisuhde ei saa olla tärkeä ??
Charles puhuu järkeä.
Voisitko nimim. anoppina myöntää sen, että JOTKUT anopit oikeasti häiritsevät poikiensa parisuhdetta esimerkiksi hallitsemalla tai ripustautumalla liikaa?
Minä miniänä ja tulevana anoppina (toivottavasti), myönnän että on olemassa miniöitä/vaimoja, jotka ovat mustasukkaisia melkein kaikelle mahdolliselle mukaan lukien puolison vanhemmat/erityisesti äiti.
Valitettavasti kierre on usein molemminpuolinen. Tilannetta on hankala nähdä itsensä ulkopuolelta.
Äitisuhde on aina ihmiselle tärkeä, mutta vaimon tulisi olla tärkein kun kyseessä on aikuinen mies!
Omalta osaltani yritän antaa anteeksi anoppini ¨huonon käytöksen¨, yritän tukea puolisoani terveisiin ihmissuhteisiin (mikä tarkoittaa myös tiettyä itsenäisyyttä minusta), hyväksyn sen että minä ja anoppini olemme ¨eri maata¨(= turha yrittää lähentyä sen enempää vaan hoidamme asiallisesti ja mukavasti käytännön asiat ja pysyttelemme pois toistemme tieltä, tai ainakin minä pysyn), ja yritän muistaa sitten kun omat poikani kasvavat aikuisiksi, että annan heille tarpeeksi elintilaa ympärilleen.
Ajattelen että kaikesta voi oppia tulevaisuuden varalle - varsinkin hankalista ihmissuhteista.
Tietysti toivon että tulevien miniöiden/kandidaattien ja minun väliset suhteet olisivat avoimet ja lämpimät. Jos näin onnellisesti ei käy, yritän hyväksyä asian, sillä kyse on kuitenkin poikieni valinnoista ja heidän omasta elämänkoulustaan.
Hyvästä tahdosta kaikki lähtee, vaikka emme aina pystyisikään olemaan täydellisiä...
täyttä asiaa! Itselläni on myös erittäin huonoja kokemuksia anopistani. meitä on 3 miniää ja anoppi haukkuu kaikkia vuorotellen miniöille. Minä olen ratkaissut ongelman näin: Ensiksi sanoin miehelleni jo seurusteluvaiheessa, että hänen täytyy valita. Joko minä olen tärkein tai sitten anoppi. En ala kyllä kilpailemaan kenenkään äidin kanssa! Tekemisissä voidaan anopin kanssa kyllä olla, mutta minun täytyi saada tietää, että me olemme pari, aina samalla puolella. Mieheni lupasi ja ongelmat loppuivat siihen. Aina kun anoppi käy hankalaksi, MIEHENI hoitaa asian. Meidän parisuhteemme on vakaalla pohjalla, kun minun ei tarvitse miettiä juokseeko mieheni valittelemassa meidän ongelmia anopille. Ei tasan juokse! (huom. muut pojat tekevät kyllä niin..) Ja siteeratakseni dr.Philiä: Hoitakaa parisuhdeongelmat PARISUHTEESSA!
Toinen helpottava tekijä on kyllä välimatka. 600km saa jo enemmänkin tunkeilevan anopin pysymään poissa. Tämä on helpottanut välejä niin, että voimme jopa olla samassa huoneessa aina kun näemme ja jutella niitä näitä. Mitään meidän asioita en kyllä hänelle voi kertoa, kun tiedän, että hän ei ratkaisujamme hyväksy. En kyllä vieläkään ole ymmärtänyt miksi, kun meidän asiat on niin hyvin. On työpaikat, hieno asunto ja parisuhde kunnossa. Kai se on vaan sitten jotain mustasukkaisuutta.
Mutta älkää naiset luovuttako, jos anoppisuhde ei ole ihan kohdillaan. Nähkää anoppia vähän harvemmin niin tunteet eivät kuumene niin helposti. Ja niinkuin Charles sanoi, ovea ei ole pakko avata, eikä puhelimeen vastata. Kannattaa suunnata kaikki energia siihen, että pysytte miehenne kanssa samoilla linjoilla ja näin myös parisuhde paranee. Jos mies ei irtaannu äidistään (en siis tarkoita välien katkaisemista!) niin sellainen tossukka kannattaa jättää äidin apulaiseksi, ei siitä ole aviomieheksi!