Monet täällä haukkuvat anoppejaan ja sitä miten he sotkeutuvat lasten kasvatukseen ym. Mutta entä kun teidän lapset ovat isoja ja menevät naimisiin? Minkälaisia anoppeja teistä tulee? Enpä usko että juurikaan parempia. Muistakaa että vanhemmuus on ikuista. Ei auta vaikka lapsi olisi 50vuotta. Ja lapsen puolison pitäisi olla kuin oma lapsi. Tottakai heidän elämäänsä pitää jossakin määrin sekaantua. Se on suvun ja perheen tehtävä. Ei olla ystäviä vaan huolehditaan toisistamme. Sukurakkaus on aitoa, luonnollista rakkautta, jota ei voi koskaan poistaa niin kuin romanttista rakkautta.
Kun lapset kasvavat
meistä tulee anoppeja
211472
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
mutta kyllä "lapsi" tulee ottaa aikuisena kun on aikuiseksi kasvanut.
Monet appivanhemmat omaa itseään "pönkittääkseen" pitävät nuoria liekaköydessä kaikenmaailman antamisten nimissä.
Tietysti halutaan aina antaa, jos vain se on mahdollista, mutta se liika on aina liikaa ja varsinkin sekaantuminen - sitähän tulee nimenomaan varoa tarkkaan ! sitten hyvää tulee ja suhteet pysyy kunnossa, eiks niin ?
lapsen ikä tulee ottaa huomioon. Muistakaa myös, että "normaalit" vanhemmat kasvavat kyllä lastensa mukana, ja näin antavat heille oman tilansa.
Tällä palstalla vain tuntuu olevan suorastaan rikollista, jos rakkaus lapseen ei kuole hänen avioiduttuaan.
Näin olen minäkin ajatellut, että lapseni puoliso olisi melkein kuin omani, ja näinollen kohtelisin ja rakastaisin häntä kuin omaani. Se vain ei tunnu olevan näiden miniöiden mieleen.
Varmuuden vuoksi lisään nyt tähän, etten ole puuttuvaa tyyppiä. Jokainen elää omaa elämäänsä, mutta en toivoisi joutuvani kokonaan unohdettujen listalle. Tiedän, ettei poikani näin tekisi ja toivoisin samaa hänen puolisoltaan.
Minulla on 28-vuotias poika. Kerran kuuntelin erään naisen, äidin tarinaa siitä, kuinka hän ei saa lapsenlapsiaan tavata ja pojan luo kyläänkin meno on hankalaa, koska miniä ei tykkää. Hän oli hyvin varovainen anoppi silti.
Kysyin pojaltani tuolloin, että mitä hän ajattelee tapauksesta. Meillä on aina ollut hyvin luontevat ja keskustelevat välit poikani kanssa ja tuli tunne, että sehän olisi kamalaa,jos joku alkaisi meidän välejämme sotkemaan. Huomautan, että en todellakaan ole sekaantuva äiti, päinvastoin, poikani asuu toisella paikkakunnalla, enkä turhan usein häiritse, en edes soitoilla. Mutta sitten jutellaan kun nähdään. Siis, kun kyselin häneltä, mitä oli mieltä, hän hyvin selkeästi sanoi, että no hän ei vain yksinkertaisesti olisi sellaisen naisen kanssa, joka ei sitä ymmärrä, että hänellä on äiti ja isä, jotka ovat tärkeitä.
Niin, no elämä ei aina mene tietystikään niin selkeästi, mutta noinhan se on. Ei ole oikein laittaa puolisoa valitsemaan ja käyttää esimerkiksi lasta välineenä.
Ensimmäinsen miniän kanssa ei ollutkaan ongelmia, tulimme oikein hyvin toimeen ja uskoin, että olisimme tulleet vastakin, mutta heidän suhteensa loppui. Ja tämä uusi, hyvin positiivinen kuva on, mutta en ole vielä häntä edes montaa kertaa nähnyt. Usein nämä asiat ovat itsestäkin kiinni, miten itse suhtautuu. Täytyy yrittää löytää ihmisestä hyviä puolia ja kiinnittää niihin huomio. Niin miniän, vävyn kuin appivanhempienkin ja myös omien vanhempien, sillä ongelmia voi olla joskus niinkin päin. Minulla on ollut, siksi ehkä olenkin hivenen varovainen.
Mä olen kuullut sellaisestakin, että poika itse ei halunnut äidin tapaavan miniää. Koska pelkäsi äidin ajavan hänet pois. Tunsi äitinsä sen verran hyvin. Ja kun minä olen tämän äidin tuttu niin kauhulla kyllä ajattelen, että millainen anoppi hänestä tulee.
Tietysti miniätkin ovat ihmisiä siinä kuin anopit ja molemmista löytyy varmaan hankalia tapauksia.
Mikä on jossakin määrin? Joskus se puuttuminen menee liian pitkälle. Ja onhan muitakin ongelmia kuin asioihin puuttuminen/sekaantuminen. Ja kaikki ei tajua, että ei tarvitse huolehtia niin paljon, että lapset kyllä pärjää omillaankin. Joskus huolehtimen on vain sitä, että haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi.
Mun miehellä ei kyllä ole ongelmaa, että anoppi puuttuisi asioihimme. Häntä ei kiinnosta elämämme ollenkaan. Eikä oikeastaan lastenlastenkaan. Ei ole tainnut vanhimman kanssa vaihtaa sanaakaan neljään vuoteen. Eikä hän kyllä tiedäkään juuri mitään lasten kasvatuksesta vaikka onkin omia lapsia. Isä meistä huolehti. Miehen äiti kyllä joskus puuttuu, mutta ei omasta mielestäni häiritsevästi.
Teini-ikäisten nuoret vanhemmat ovat 10 v kuluttua anoppeja ja appeja. Ehkä jo aikaisemminkin.
Jokainen miniä, joka on tälle palstalle anoppian moittinut, katsokoon nyt allakkaa ja lapsiaan ja ynnätköön, minä vuonna miniänsä kirjoittaa HEISTÄ Suomi 24:ään.
Näin avoliittojen aikana ei mene montakaan vuotta nuoren täysi-ikäisyyttä, kun hänellä on jo avopuoliso ja lapsia ehkä jo tulossa.
Minkälaisia nämä tämän päivän kiivaat miniät ovat muutaman vuoden kuluttua? Ihan samat kuin nyt. Ei heidän kiihkeytensä mihinkään ole hävinnyt. Halveksivat sanat ja ilkeämielisyys tulee silloin kohdistumaan lapsen puolisoon eikä enää anoppiin.
Ehkä vieläkin elävä anoppi alkaa olla mieluisampi tuttavuus sitten, kun se inha miniä tai vävy astuu kuvioon.
Itse olen luultavasti haukuttuja anoppejakin vanhempi.
En voi kuin ihmetellä tämän päivän ns, "ihmissuhteita". Ennen mentiin naimisiin ja tyydyttiin uuteen sukuun mukisematta. Yritettiin solahtaa sinne joukkoon, vaikka eivät ehkä niin toivesukulaisia olleetkaan.
Nyt kaikkien miehen omaisten tulisi olla sivistyneitä ja kauniskäytöksisiä, miniää kunnioittavia, sivuun siirtyviä, anteliaita ja äänettömiä.
Osaatteko olla sitä itse, kun aika on?
Se aika tulee nopeammin kuin ikinä uskoisittekaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä lyhyempi on kuukausi ja vuosi.
Muutama vuosi ei merkitse enää mitään tässä iässä.
pitkään, pitkään aikaan...
nyt, jos milloinkaan, kannattaa pysähtyä miettimään ja kiinnittää huomio omaan ajatus/käyttäytymismaailmaansa
Miksi noin yksipuolinen neuvo?
Noin olen minäkin miettinyt, kun olen näitä täällä juttuja täällä lukenut. Ihminen on jotenkin sokea omalle asenteelleen ja sille, mitä se kaikkea se tarkoittaakaan. Mihinkäs se käyttäytyminen ja ärsyyntyminen siitä katoaisi, muuttaa vain kohdetta. Toisaalta mikä ihmetyttää on se, että millainen kuva annetaan lapsille anopin ja miniän suhteesta; annetaan malli,jossa ehkä lapsen mielestä mukavaakin mummoa haukutaan milloin milläkin syyllä. Itselläni on huonoja kokemuksia juuri tuossa mielessä, äitini ja mummoni riitelivät ja olivat vihoissa. Ja mummo oli minulle tärkeä ihminen, erityisen tärkeä. Tokihan äitikin on, mutta eri tavalla. Äiti kuitenkaan ei koskaan minulle moittinut mummoa tai muuten, mutta tiesinhän minä sen ilmapiirin ja tunsin syyllisyyttä milloin mistäkin asiasta.
Mutta onneksi nämä kirjoitukset täällä ovat vain niitä pahimpia, luulen niin. Koska kyllä suurin osa näistäkin suhteista on ihan hyviä, normaaleja ihmissuhteita. Ja tosiaan mahtuuhan meihin, kuten kaikkiin ihmisiin, monenlaisia.. hankalia anoppeja ja hankalia miniöitä.
Mutta itseään voi aina tutkiskella, omia asenteitaan miettiä ja korjatakin.
Ennen saattoi olla vaikkapa näin.
Äitini meni 60 v sitten miniäksi maalaistaloon. Silloin oli tavallinen käytäntö se, että vanha pari jäi syytingille samaan taloon tai pihapiiriin. Nykyään se on ONNEKSI poikkeus.
Äidilleni tilanne oli vaikea. Hän vieläkin 85 vuotiaana sitä aikaa muistellessaan saa kyyneleet silmiinsä.
Äitini on kovin kiltti ihminen (liiankin sopeutuva?) Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta eikä keinoja muuttaa tilannetta. Hänen oli vaan oltava ja joustettava ja sopeuduttava. Onko se sitä ihannoimaasi "entisen ajan ihanuutta". Pahasta olosta ei puhuttu, mutta se ei tarkoita etteikö sitä ollut.
Jos hänellä olisi ollut nykymaailman mahdollisuudet vaikkapa hakea vertaistukea netistä, niin avot se olis voinut helpottaa hänen oloaan. Ei muutaman rivin perusteella voi tietää, mikä todella on raskasta ja mikä keveää.
Myönnän kyllä, että heppoisinkin perustein täällä haukutaan ja tuuletetaan, mutta jos se helpottaa jonkin oloa niin ollaan iloisia, että tällainen areena on, missä sitä purkamista voi tehdä.
Palaan vielä siihen, että nykyään näitä syytinkijärjestelyjä ei juurikaan tehdä. Eli taarpeeksi moni miniä ja ehkä myös anoppi on kertonut pahasta olosta ja siitä, että se järjestely ei toimi. Opiksi on otettu. Jos kaikki vaan yrittäisivät sopeutua ja pitäisivät suunsa kiinni, niin olisiko näissäkään asioissa edistytty?
Muutos voi johtua myös siitä että nykyään asutaan enemmän kerrostaloissa kuin maataloissa eikä suku muutenkaan enää merkitse samaa.
Ajatusleikki minä anoppina.
Luultavasti teen virheitä. Ihan varmasti teen virheitä ja ärsytän. En tietenkään tahallani, mutta ihminen kun olen, niin näin käynee.
En odota enkä ajattele uusia "tyttäriä ja poikia". Joskus näinkin läheisiksi voidaan tulla, mutta minun odotukseni on, että oltaisiin väleissä ja tultaisiin toimeen. Mutta jos kemiat tai muut ei pelaa, niin ei sitten. Toivon vain, että lasteni elämä "toimii".
Lapseni ovat nuorisoa, joten pientä kokemusta on kavereista. En tunne olevani mitenkään vahvoilla, tässä voi käydä miten vaan.
Mutta mutta. Minusta luultavasti tulee anoppi ja minä voin siinä roolissa onnistua tai sitten en. Se ei mitenkään poista sitä tosiasiaa, että minulla on ollut oman anoppini kanssa hankalia aikoja ja asioita. Ja jos niitä täällä joskus puran ja haen vertaistukea, niin entä sitten.
Ja jos omalla käytökselläni uuvuttaisin lapseni perheen, niinkuin minun anoppini teki meille, niin haluaisin että lapseni tai lapsen puoliso sen sanoisi minulle. Kipeää taatusti tekisi, mutta mieluummin vetäydyn kauaksi kuin olisin riesa.
Joo maailma muuttuu muutenkin. Tarkoitin sitä, että pieni osa väestöstä on viljelijöitä, eikä maalaistaloissakaan enää tehdä yhteisasumiskuvioita. Siinä mielestäni on otettu opiksi entisestä.
Mutta jos kukaan ei olisi urputtanut ääneen, niin mistä se tieto olis saatu, että ei toimi semmoinen homma?
Minultako kysyt? Enpä sanoisi, että ihannosin mennyttä aikaa, sanoin vain, että sukuun yritettiin sopeutua.
Kiltti äitisikin yritti sopeutua, kuten sanot. Kaikilta se ei suinkaan onnistunut, ja onkin suuri edistysaskel siinä, että vanhan ajan suurpeheitä ei enää ole maalaistaloissa.
Puoli vuosisataa sitten ei ollut ollenkaan harvinaista, että 3 sukupolvea asui samassa talossa, ahtaasti, avioparit, naimattomat sisarukset ja vanhukset ja lapsilauma.
Mitään rauhaa ei ollut kenelläkään.
Sopeuduttava oli.
Mitään ihanaa en siinä näe, mutta oikeassa olet, että usein tämä yhteiseläminen tuodaan esille esimerkkinä vanhoista hyvistä ajoista. Romanttista kuvitelmaa.
Mitenköhän näiden valittavien miniöiden kävisi, jos viikonkaan olisivat siinä kurimuksessa, missä äitisi ilmeisesti vuosikausia joutui olemaan.
Kärsivä nuorenparin perhe, kun anoppi (ja appi, joskus) ei ymmärrä päästää irti sitten millään. Vaikka olisi ollut aika silloin kun nuoripari otti tilan hoitaakseen.
Kaukaisella 30-luvulla suvun piirissä oli iso tila, jota ei jaettu vanhan papan kuoltua, vaan lapsilaumasta 3 veljeä ja 2 sisarta jäivät taloon. Kahdella veljellä oli perhe, muut olivat naimattomia.
Huoneita oli 5, joista yksi oli talon toinen puolikas, eli iso tupa, jonka keskellä oli leivinuuni. Siinä tuvassa asui yksi perhe ja sokea mummu, halvaantunut, sängyssä makaava. Miniän äiti.
Talon keskellä oli keittiö. Talon toisessa päässä sali ja kaksi kamaria. Peräkamarissa asui toinen naimisissa oleva veli, talon isännän virkaa pitävä. Muissa huoneissa loput.
Lapsenlapsia oli useita.
Perhe sai elantonsa isosta karjasta, metsästä ja viljelyksistä. Kaikki tekivät työtä hampaat yhteenpuristettuina, aamusta iltaan. Käsin lypsettiin tietenkin lehmät, eikä sähköä edes ollut.
Tallissa oli hevosia. Kirkolle oli 12 km.
Tällainen suurperhe sitten eli ahtaudessa ja riitaisena vuosikaudet, kunnes lopulta kotoa pois muuttaneet sisarukset alkoivat vaatia tilan jakoa.
Taistelua perinnöstä kesti vuosikausia.
Tällaisesta suurperheestä minä puhun ja kiitän kohtaloa, että enää ei varmaan yksikään tuollainen porukka tule toimeen isollakaan tilalla, joten sillit-suolassa-asuminen ei enää ole järkevää.
Kun tässä talossa oli kaksi miniää ja ne naimattomat sisaret, niin voi vain kuvitella, kuinka siellä yhteistyö sujui.
Tuskinpa se mikään uskonasia on, millaisia anoppeja meistä itse kustakin tulee vai tuleeko ollenkaan.
Anopismi?
Anopin ja miniän väliset suhteet perustuvat uskoon, jossa ei tunneta vastuuta tai syy-seuraussuhteita. Perusideana on ajatus, että mitään ei kannata tehdä, koska sillä ei ole mitään vaikutusta mihinkään.
Rentoutukaa siis kaikki anopit ja miniät. Huonot ihmissuhteet on kirjoitettu kiveen. Psykologiselta kannalta katsottuna anopismin harjoittajat pitävät katseensa tiukasti menneessä, elämää eletään vain taaksepäin, eikä mahdollisuuksia muutokseen ole.
Puhut sukurakkaudesta ja romanttisesta rakkaudesta. Uskot varmaan myös ihmisten väliseen kemiaan?
Nyt täytyy lopettaa. Olen tulevaisuudessa anoppi, joten menenpä vaihtamaan vaipat tuolta teini-ikäiseltä pojaltani. Eihän se sitä itse osaa tehdä niin hyvin kuin minä.
, olet siis pojan äiti. Tervetuloa tälle palstalle poikasi aikuistuttua, siis anopin ominaisuudessa.
Asenteillasi sinusta ei enään hyvää miniää tule. Anopiksi voit yrittää kasvaa, kun aikaakin tuntuu runsaasti vielä olevan. Olisit varmasti ainakin omasta mielestäsi erilainen anoppi. Tosin, miniäksesi voi osua pahainen nirppanokka, jolle ei kelpaa mikään.
Parasta siis alkaa tappamaan tunteitasi poikaasi kohtaan jo nyt, ettei tulevaisuudessa sattuisi niin paljon, kun miniäsi mitätöi sinut.
Hyvät perustelut sulla.
En ota kantaa mihinkään sisältöön, mutta kyllä Tuhkimo sentään perustelee sen mitä sanoo.
Täällä palstalla on omituisen paljon tulevaisuuden tietäjiä. Osataan hyvinkin tarkasti ennustaa toisen a) luonne, b) asenteet, c) ominaisuudet, d) tulevaisuus kymmenien vuosien päähän. Jotenkin niinkin tietäväiselle tekstille kaipaisi jotain perusteluita.
Itse tänne kerran erehdyin kirjoittamaan mielestäni ihan asiallisen viestin. Johan tuli juuri tämän tyyppiset jaottelut 'niihin miniöihin'(??!) jne. Ja tässä taas tätä samaa.
Ja vink: ei niitä tunteita tappaa tarvitse omaan lapseen. Aika monelle miniälle riittää se, että aikuista poikaa kohdellaan aikuisena ja ymmärretään, että hänellä on oma aikuinen perhe, jonka ihan kaikki asiat eivät kuulu muille.
Mä olen kyllä saanut niin ainutkertaisen hirveää kohtaloa osakseni anoppilassa, ettei tulisi mieleenkään käyttäytyä omien lasten perheitä kohtaan samalla tavalla. Puhuin eilen pikkuveljeni kanssa puhelimessa, ja sanoin, että jos joskus loukkaan (tai vanhempani -) hänen tulevaa vaimoansa, hänen on puolustettava vaimoansa. Ja ennen kaikkea hänen tulee ottaa hoidella omat sukulaiset ja selvittää erimielisyydet vaimon puolesta. Mulla olisi aivan kauhea olo, jos tietäisin, että olisin loukannut veljeni avokkia: he ovat molemmat minulle rakkaita.