Olen ongelman edessä, joka kasvaa kasvamistaan. Olen miettinyt avioeroa pitkään ja miehenikin tietää etten ole tyytyväinen suhteessamme, joka on kestänyt n. 20 vuotta. Meillä on viisi kouluikäistä lasta, kolme jo murrosiässä. Rakkaus ja intohimo ovat hävinneet, tilalle on tullut ahdistus toisen lähellä. Miehellä tuntuu olevan vielä tunteita enkä haluaisi häntä loukata, mutta voinko jatkaa elämääni näinkään.. Ongelma, jota mietin koskee lapsia. Tietenkin heidän selviämisensä erosta ja siitä, että vanhemmat eivät asuisi enää yhdessä ja varsinkin se, ettei varmasti olisi hyväksi erottaa sisaruksia toisistaan. Mies haluaisi jäädä taloomme asumaan ja tämähän on lasten koti, joten olisi kai luonnollista että hekin jäisivät tähän. Mutta voiko sellaisesta elämästä selvitä, ettei näe lapsiaan aamuisin, iltaisin..vaikka samalla paikkakunnalla pysyisinkin ja lapset olisivat aina luokseni tervetulleita. Lapsillamme on hyvät suhteet meihin molemipiin vanhempiin ja he ovat saaneet turvalliset lähtökohdat elämälleen ja nyt äiti miettii tälläistä...
mietityttää
kevätmietteitä
71273
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kunnes kuolema meidat eroittaa vai mitenkä lupasit vihkikaavassa. Kaikkihan eroaa nykyisin. Lapset joutuvat siitä kärsimään. Mitähän huumehörhöjä niistäkin aikanaan tulee. Äitipuolen kiusaamia rassukoita, jotka isän ja äidin kuoleman jälkeen ihmettelevät jäikö meille mitään perinnöksi. Ehkä suuri jano jäi.
hei, älä välitä tuollaisista ikävistä kommenteista.
Kyllähän murrosikäisten lasten kanssa voi jo keskustella asioista. Ikävintä minusta on, jos ero tulee lapsille yllätyksenä. Mites olis pieni asumusero. Saisit aikaa itsellesi ja tilaa tunteillesi. Voisit kokeilla miten ikävä lapsia tulee. Näin kesän kynnyksellä vapautuu 1-3 kk:ksi
opiskelija-asuntoja, joiden vuokrakaan ei päätä huimaa. Sopisitte miehesi kanssa esim. kuukauden erosta ja sen jälkeen keskustelisitte lopullisesta päätöksestä.
Pitkä taivalhan teillä on takana, mutta ahdistuksessa eläminen ei ole perhe-elämää. Sinun on ajateltava myös omaa jaksamistasi.
avioero vie voimia vielä eron jälkeenkin.Jos ei muuta niin polkupyörällä kiristämäällä,eli en ole sitä saanut vaikka olen pyytänyt monta kertaa:syy on milloin mikin eli se jäi entiseen kotiini.Mutta haluaako ex vielä sillä pitää munua talutusnuorassa!Tälle vois jo nauraa mutta luulin kun ero selvä kaikki on taas hyvin!
Oletko ajatellut, että tuo "Miehellä tuntuu olevan vielä tunteita" voi olla vain harhaa tai sinun "toivettasi"? Hän saattaa olla jopa kyllästyneempi kuin sinä, mutta ajattelee lapsiaan ja pitää asian "omana tietonaan".
... ihan samanlaista tilannetta. Vaimo halusi uuden suhteen ja kokeili sitä. Jälkeenpäin totesi, että ei onnistunut. Uusi intohimoinen suhde tuntui ihanalta, mutta lapsia oli valtava ikävä. Huomasi, että paikkansa on kotona kaikesta huolimatta. Mitä tästä opimme? Emme mitään, muuta kuin että lapsen ja äidin suhde on se kaikista voimakkain eikä sitä mikään voita (jos on normaali äiti).
Vaikea tilanne. Elääkö tätä elämää, joka ei tyydytä, vai "uhrautuako" lasten vuoksi? Ymmärrän hyvin tilanteen vaikeuden, ratkaisun voi kuitenkin tehdä vain sinä itse. Juttele jonkun kanssa. Suosittelen psykologia, ammatti-ihmiseltä saa apua ihan uudelta kantilta. Eiköhän me jokainen joskus olla tilanteessa, että katsotaan elämäämme, mitä se oikein on ja miltä se näyttää 20 seuraavan vuoden kuluttua. Tätäkö tämä vain olikin? Sitä on hyvä pohtia jonkun toisen kanssa, joka on niillä töin ja kuuntelee. Se voi avata uusia polkuja omaan ajatteluun. Mitään yksiselitteistä vastausta ei kysymykseesi ole. Jos intohimo on kadonnut, mutta mies muuten ok. (ei hakkaa eikä ryyppää) niin voisiko siitä vielä tulla jotakin uudella yrityksellä ja vaikka parisuhdeterapian kautta? Löytää yhteistä aikaa, joku uusi yhdistävä juttu? Pitkä yhteinen historia on aika kova juttu sekin, eikä sitä pyyhkäistä pois ihan noin vaan. Sen huomaa vasta sitten kun on ero tullut.
Kiitos teille, jotka asiallisesti kirjoitukseeni vastaatte. Asiattomien viestien kaltaisia juttuja ajattelen tulevan tosielämässä vastaan jos ero tulee, sillä varmasti on ihmisiä, jotka eivät ratkaisuani ymmärtäisi. Olen kyllä ajatellut vielä käydä jonkun ammatti-ihmisen kanssa juttelemassa ja kenties pariterapiassakin, koska mieskin on jo vähän lämmennyt sille ajatukselle. Tuntuu vain uskomattomalta, jos tunteet vielä jostain heräisivät. Suurin ongelmani onkin lasten suhtautuminen. Uhrautuminen kuulostaa hienolta ja hyväksyttävältä, mutta niin, voi kun tietäisi.
En tiedä tilannettanne, mutta tuo "uhrautuminen" vaikuttaisi jotenkin siltä, että juuri Sinä saatat tarvita apua.
Mieshän on Sinunkin mukaasi ilmeisen kunnollinen, tavallinen tylsä perheenisä, jolla ei taida tulla mieleenkään, että tässä nyt "uhraudutaan" jonkin takia.
Oletkos viime aikoina käynyt ulkona tuulettumassa, ja katsomassa, mitä maailmalla olisi Sinulle tarjolla? Epäilen.
Ettet nyt vain olisi astumassa paskaan, jos pakkaat kamasi? Takaisin kun ei yleensä ole tulemista.