Olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin ja saanut kannustusta ja lohtua.
Tällä hetkellä mieltäni painaa tulevaisuus. Mieheni ja lapseni isä on kuollut 2,5 vuotta sitten oman käden kautta. Suurin suru on hellittänyt otettaan, arki on kuljettanut meitä eteenpäin, ikävä on jäljellä. Välillä se suru kuitenkin tempaisee minut aivan maan rakoon kun sitä en osaa odottaa.
Nyt, kun miesystäväni on alkanut puhumaan perheen perustamisesta, yhteisten lapsien ja tulevaisuuden rakentamisesta, tunnen sen möykyn taas valtaavan sisustani.
Kun menin naimisiin, haaveilin, niin kuin kaikki morsiammet ikuisesta liitosta. Kun kuolema rikkoi haaveeni, päämäämäräksi tuli vain selviytyä mahdollisimman hyvin, yksin lapsen kanssa. Miksi tunnen syyllisyyttä nyt, kun miesystäväni olisi valmis jakamaan kanssani vastuuta ja arkea?
Aivan kuin pettäisin edes mennyttä miestäni ja sitä lupausta minkä kirkossa annoimme. Vaikka hän se meidät jätti, ilman varoitusta, hän päätti meidän kaikkien puolesta.
Pelkään tunteiden määrää ja laatua, jos alamme odottaa lasta, mitä nukkuvia tunteita se sisälläni herättäisi?
Haluan kuitenkin perheen tämän miesystäväni kanssa, enkä silti tohdi puhua näistä ajatuksista hänen kanssaan. Pelkään loukkaavani häntä, aivan kuin pettäisin häntä kun kaipaan edesmennyttä miestäni, ja silti tuntuu, että petän taas edesmennyttä miestäni hänen kanssaan, kun suunnitellen tulevaisuutta.
Elämän jatkaminen, seuraavan askeleen ottaminen?
Haluanko edes oikeasti laskea ikävästäni ja murheestani irti, osaanko laskea sydämeeni uuden elämän? Pelkään peijoonasti. Tekisi mieli vain mennä peiton alle piiloon ja antaisi kaikkien muiden tehdä kaikki päätökset.
Miten Teillä muilla on elämä jatkunut? Miten olette antaneet sen kuljettaa eteenpäin?
Tällä hetkellä mieltäni painaa tulevaisuus. Mieheni ja lapseni isä on kuollut 2,5 vuotta sitten oman käden kautta. Suurin suru on hellittänyt otettaan, arki on kuljettanut meitä eteenpäin, ikävä on jäljellä. Välillä se suru kuitenkin tempaisee minut aivan maan rakoon kun sitä en osaa odottaa.
Nyt, kun miesystäväni on alkanut puhumaan perheen perustamisesta, yhteisten lapsien ja tulevaisuuden rakentamisesta, tunnen sen möykyn taas valtaavan sisustani.
Kun menin naimisiin, haaveilin, niin kuin kaikki morsiammet ikuisesta liitosta. Kun kuolema rikkoi haaveeni, päämäämäräksi tuli vain selviytyä mahdollisimman hyvin, yksin lapsen kanssa. Miksi tunnen syyllisyyttä nyt, kun miesystäväni olisi valmis jakamaan kanssani vastuuta ja arkea?
Aivan kuin pettäisin edes mennyttä miestäni ja sitä lupausta minkä kirkossa annoimme. Vaikka hän se meidät jätti, ilman varoitusta, hän päätti meidän kaikkien puolesta.
Pelkään tunteiden määrää ja laatua, jos alamme odottaa lasta, mitä nukkuvia tunteita se sisälläni herättäisi?
Haluan kuitenkin perheen tämän miesystäväni kanssa, enkä silti tohdi puhua näistä ajatuksista hänen kanssaan. Pelkään loukkaavani häntä, aivan kuin pettäisin häntä kun kaipaan edesmennyttä miestäni, ja silti tuntuu, että petän taas edesmennyttä miestäni hänen kanssaan, kun suunnitellen tulevaisuutta.
Elämän jatkaminen, seuraavan askeleen ottaminen?
Haluanko edes oikeasti laskea ikävästäni ja murheestani irti, osaanko laskea sydämeeni uuden elämän? Pelkään peijoonasti. Tekisi mieli vain mennä peiton alle piiloon ja antaisi kaikkien muiden tehdä kaikki päätökset.
Miten Teillä muilla on elämä jatkunut? Miten olette antaneet sen kuljettaa eteenpäin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Yrittäisit nyt ymmärtää että maailma ei pyöri ainoastaan sinun ympärillä. Edesmennyt miehesi ei sinua kaipaile siellä jossain, sinulla on vastuu itsestäsi ja nykyisistä lapsista ja ehkä tulevistakin, kanna se vastuu ja ryhdistäydy. Olet selvästikin ottanut asiaksesi kantaa murhetta omantunnontuskissasi lopun elämää. Kuka siitä hyöty, et sinä, ei lapset, eikä avokki. Uskotko että rangaistus tulee jos olet onnellinen, ei ole mitään rangaistavaa. Tärkeintä on olla hyvä ihminen, itselle ja muillekkin. Älä kerää murheita, hukut niihin, ja hukutat jonkin muun mennessäsi, katkeruus näkyy ja tuntuu läheisten elämässä.
On kevät, älä pelkää, omatunto lakkaa soimaamasta jos vain haluat niin.
En voi antaa sinulle tsemppiä, anne se itse itsellesi.
ottanut asiakseni kantaa murhetta, vaan selviytyä. Hoitaa lapsen, kodin, työn, ystävyys-
suhteet jne.. Itseäni en pidä maailman napana. Kuten aloitusviestissä sanoin, pahin suru on takana päin, mutta nyt muutoksen portilla se taas tunkee sisuksiini. Mietittyäni tämän yön näitä asioita, olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että en ole laskenut kunnolla irti kuollutta aviomiestäni. Olen tehnyt päätöksiä ja miettinyt miten hän niihin suhtautuisi, mitä mieltä hän olisi valinnoista jne..
On aika laskea irti, kunnolla. Kuoleman lopullisuus on hyväksyttävä. Ehkä tämä viimeinen luopuminen tämän surunkin taas on tuonut sisälleni.
Kuulostaa hullulta, mutta tuntuu kuin luovuttaisin, antaisin periksi jossain taistelussa. Myöntäisin tappioni. En käsitä itseäni.
Tahto on kuitenkin voimakas, annan tulevaisuuden tulla.
ensimmäinen avioliittosi on päättynyt lopullisesti, joten et voi pettää kuollutta miestäsi. Hän itse teki ratkaisunsa.
Sinun on nyt jatkettava elämääsi tältä pohjalta. Mennyt on mennyttä, se ei muuksi muutu, mutta on aika suunnata eteenpäin. Lapsenkaan vuoksi et voi juuttua menneeseeen.
Olet löytänyt hyvän miehen, jonka kanssa on hyvä jatkaa. Suosittelen avointa keskustelua miehesi kanssa kaikista asioista ja tunteista, joita koet.
viestistäsi, olet oikeassa, on otettava nämä ajatukset ja tunteet puheeksi hänen kanssaan, vaikka helppoa se ei ole. Kummallekkaan. Hankalaa se on hänellekkin. Haluaisin säästää häntä näiltä jutuilta, mutta miten muuten voisi edes elää yhdessä, jos sulkisin hänet tämän ulkopuolelle? Keskustellaan heti ensi tilaisuuden tullen.
Elä ja nauti elämästäsi.Anna tunteiden viedä,älä
jää miettimään.Itselläni on kysymyksiä paljon,joihin en saa vastauksia.Menetin vajaa vuosi lapseni,en ymmärrä sitä vieläkään.Itkin ja mietin ja päätin,että lapsenikin haluaisi minun jatkavan eteenpäin,mutta mielestäni hän ei jää.Kuolema erotti sinut ja miehesi,nyt on aika sinun jatkaa eteenpäin.Toivotan teille onnea!
kädelläkin tuo elämä opettaa. Otan osaa käsittämättömän suureen suruusi. Toivotan sinulle voimaa ja valoisaa tulevaa. Kiitos ja eletään elämää eteenpäin!
Olen itse jäänyt lasten kanssa yksin, siis leskeksi alle 50-vuotiaana. Nykyinen avomieheni ei ole tullut paikkaamaan entisen puolison jättämää aukkoa eikä myöskään lapsilleni isäksi. Hän on minun nykyinen avopuoliso, minun rakas ja minun ja lasten tuki ja turva meidän ei tarvitse olla yksin puolin eikä toisin.
***
Jos olet alle 50-vuotias leski ja olet ollut avioliitossa saat todennäköisesti leskeneläkettä - perhe-eläke. Jos nyt sitten solmit alle 50v. uuden avioliiton menetät lopullisesti oman lesken-eläkkeesi. Tarkemmin tietoa kelan sivuila. Avoliiton voi solmia ilman ko. menetystä.
Tiesitkö tämän.
Mihin sullon kiire?
Elä pidä kiirettä,annan ajan kulua ,vuosien vieriä ja surun helpottaa!
Tiedän miltä sinusta tuntuu!!! Olen saman itse kokenut. Surutyö vaatii aikansa,et voi siitävain rueta uutta perhettä perustamaan.
Miksi kiirehtisit,sinulla pienet lapset,miksi uusia hankkimaan vaikka kuinka ihana uusimies on.
Itse olen saman käynyt läpi,nyt uuden ihanan miehen löytänyt ja hänen kanssaan muutaman vuoden "seurustellut".Uutta perhettä en koskaan tule hankkimaan,joskus voin muutaa yhteen mutta koskaan en mene naimisiin,miksi menettäisin leskeneläkkeen?
Ensinnäkään mua ei hirveästi inspirioi koko yhteenmuuttamisajatus,miksei voisi katsella rauhassa millainen suhteesta tulee...
Muista,lapset on tärkeimmät ja jos mies ei jaksa odottaa...anna mennä sellaisen!
tee omia järkeviä ratkaisuja ja mieti mitä lapsesi nyt eniten tarvitsee...sinua ja vain sinua! Sulla on loppuikä aikaa!!!