Yli vuosi sitten kesällä minä rakastuin silmittömästi ja korviani myöten. Se oli molemmilta rakkautta ensi silmäyksellä. Siitä alkoi todellinen rakkaustarina.
Meidän juttumme oli jotenkin erilainen. En ollut aikaisemmin tuntenut mitään niin vahvaa ja syvää vaikka minulla oli takana viiden vuoden suhde ja kihlat. Mutta tämä oli erilaista. Tunsimme vahvaa sielujen sympatiaa. Tuntui kuin sielumme olisivat tarkoitettuja toisilleen. Jossakin hyvin syvällä tunsimme niin.
Ymmärsimme toisiamme heti ensi hetkestä asti. Ei tarvinnut sanoja, katse riitti. Ja nuo katseet olivat syviä. Porautuivat syvälle sydämeen ja sieluun. Niistä katseista tiesin, että tuossa on nyt minun sieluni kumppani. Sellainen ihminen, jota kaikki hakevat vierelleen.
Olimme erottamattomia. Olin onneni kukkuloilla. Minusta tuntui, että pitkästä aikaa taas elin! Riiojakin oli paljon, mutta koskaan niitä ei jätetty selvittämättä. Aina ne ratkottiin ja puhuttiin selviksi. Mikään ei jäänyt hiertämään.
Kerran eräänä kauniina talvipäivänä Hän otti minua kädestä kiinni ja katsoi jälleen kerran noilla syvillä silmillään syvälle sieluni perukoihin ja lausui sanat, joita en koskaan unohda: "Rakas, haluan olla sinun kanssasi elämäni loppuun asti.."
Siitä hetkestä lähtien olin varma, että tulisimme ikuisesti olemaan yhdessä. Hänen silmistään minä tiesin sen.. Ja minä uskoin meihin. Vahvemmin kuin kallioon..
Tuli kevät ja Hän muutti luokseni. Vaikka Hän on minua nuorempi, en missään vaiheessa huomannut sitä. Emme kumpikaan huomanneet.
Kesä meni loistavasti, kävimme yhdessä lomamatkalla ja nauteimme. Puhuimme kihloistakin..
Elokuun lopulla sitten päätimme mennä kihloihin. Tilanne oli äärettömän romanttinen, mutta jokin kaiversi mieleni perukoilla.. En vielä ymmärtänyt mikä. Mutta seuraavana päivänä en enää kyennyt olemaan kihloissa Hänen kanssaan. Jokin ahdisti minua, mutta en alkuunkaan käsittänyt mikä! Rakastinhan Häntä yli kaiken ja Hän oli juuri se ihminen jonka kanssa halusin viettää loppu elämäni! Mutta jokin ääni pääni sisällä hoki, että ei nyt eikä vielä.. Minua pelotti. Pelkäsin itseäni. En missään nimessä halunnut jättää Rakastani ja halusin todellakin, että elämämme jatkuisi yhdessä ja kestäisi ikuisesti. Mutta tunteeni olivat sekaisin.. En voinut huijata sydäntäni.. Ja sydämeni ei enää tiennyt rakastiko..
Masennuin ja ahdistuin. Tuo tunne tuntui kuristavan minut! Ei ollut poispääsyä.. Paitsi eroaminen.. Ja sitä minä en missään nimessä halunnut! Poikaystäväni oli koko ajan tukenani ja lohdutti minua ja sanoi: "Olen varma, että selviämme tästä. Sydämessäni tunnen, että kuulumme yhteen aina ja ikuisesti."
Nuo sanat lohduttivat minua. Helpotti kun Rakkaani oli niin varma asiastaan. Ja jälleen kerran näin hänen silmistään, että hän todella uskoi niin. Minäkin olisin halunnut.
Mutta tilanne vain paheni. Katsoimme sitten parhaaksi erota. Poikaystänikin oli jo ruvennut ahdistumaan ja hänkään ei enää tiennyt, mitä oikeasti tunsi. Ero oli siis mielestämme paras ratkaisu. Mutta pian eron jälkeen huomasin kaipaavani häntä syvästi ja rakastavani koko sydämestäni. Tiesin, että Hän olisi se jonka kanssa tosiaan haluaisin viettää elämäni. Puhuin Hänen kanssaan, mutta Hän sanoi, että Hänen tunteensa eivät olleet vielä selvät. Hän sanoi, että ei voi olla kanssani, koska ei tiedä rakastaako minua.. Mutta Hän oli nähnyt unta, että me kuljemme yhdessä käsi kädessä vanhoina mummona ja pappana pitkin tietä, jolla ei ollut loppua. Siihen Hän sanoi uskovansa. Hän sanoi, että jonakin päivänä on vielä meidän aikamme ja jonakin päivänä Hän vielä on kanssani. Siitä Hän sanoi olevansa varma. Se helpotti hieman. Mutta odottaminen tuntui kauhistuttavalta ajatukselta. Mutta minulla ei ollut mahdollisuuksia kuin tuo yksi.
Itkin ja rukoilin Häntä palaavaksi joka ilta. Mutta aina kuului vastaus: "Ei. Meidän aikamme ei ole vielä."
Nyt erostamme on kohta kaksi kuukautta ja olen päässyt jo pahimman yli. Mutta edelleen toivon ja uskon, että jonakin päivänä tiemme jälleen kohtaavat. Tunnen sen sisimmässäni. Ja Rakkaani on jo ottanut yhteyttä minuun, ja olen huomannut Hänestä, että Hän ikävöi minua.. En tiedä onko se ehkä vain toiveajattelua.. Hän ei kuitenkaan myönnä mitään. Ja Hän on myös nyt myöhemmin sanonut, että ei enää oikeastaan tiedäkään haluaako olla minun kanssani edes myöhemmässä elämässään.. Ennen Hän oli siitäkin ihan varma.. Nyt ei enää.. Mutta minä uskon yhteenpaluuseemme edelleen. Jokin ääni sisälläni kertoo, että vielä Hän palaa. Jonain päivänä. Viikon, vuoden, kymmenen vuoden kuluttua.. En tiedä, mutta joskus.. En käsitä miksi tunnen sen niin vahvasti! Onko se ehkä vain todellakin toiveajattelua, vai puhuuko nyt sydämeni? Tunnen tosiaan, että Hän on sielun kumppanini, ja tunnen Hänen sielunsa luonani.. Sen tunteen vuoksi uskon, että Hän palaa. Olemme edelleen ystäviä.
Onko kenelläkään kokemuksia tällaisesta? Miten olette selvinneet? Toisaalta minulla ei enää ole hätää, sillä olen jo pahimman yli päässyt, mutta haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia. Olen oppinut olemaan itseni kanssa ja ruvennut viihtymään sinkkuna ja mielestäni tämä ero on nyt todella hyvä juttu. Ehkä me jonain päivänä palaamme yhteen, ennemmin tai myöhemmin, tai sitten emme koskaan, mutta sen määrää kohtalo. Elämän kulku.. Se on niin arvaamaton.. Toivon, että se päivä on edessä, mutta ei ihan vielä. Toivon, että saan viettää Hänen kanssaan loppuelämäni jonain päivänä, mutta juuri nyt ei ole sen aika.
Joten ihmiset: Onko tämä ajatus todella typerä? Kertokaa mielipiteenne. Entä onko teillä kokemuksia vastaavasta? Vai onko tällainen mahdotonta? Ja kiitos suunnattomasti, että jaksoitte lukea tämän tarinani! Tämähän ei ollut ihan lyhyt =) Kuten ei rakkautenikaan.. Mutta hyvää talven jatkoa kaikille ja hyvää joulun odotusta!
Hymyä huuliin, eikö =)?
Meidän juttumme oli jotenkin erilainen. En ollut aikaisemmin tuntenut mitään niin vahvaa ja syvää vaikka minulla oli takana viiden vuoden suhde ja kihlat. Mutta tämä oli erilaista. Tunsimme vahvaa sielujen sympatiaa. Tuntui kuin sielumme olisivat tarkoitettuja toisilleen. Jossakin hyvin syvällä tunsimme niin.
Ymmärsimme toisiamme heti ensi hetkestä asti. Ei tarvinnut sanoja, katse riitti. Ja nuo katseet olivat syviä. Porautuivat syvälle sydämeen ja sieluun. Niistä katseista tiesin, että tuossa on nyt minun sieluni kumppani. Sellainen ihminen, jota kaikki hakevat vierelleen.
Olimme erottamattomia. Olin onneni kukkuloilla. Minusta tuntui, että pitkästä aikaa taas elin! Riiojakin oli paljon, mutta koskaan niitä ei jätetty selvittämättä. Aina ne ratkottiin ja puhuttiin selviksi. Mikään ei jäänyt hiertämään.
Kerran eräänä kauniina talvipäivänä Hän otti minua kädestä kiinni ja katsoi jälleen kerran noilla syvillä silmillään syvälle sieluni perukoihin ja lausui sanat, joita en koskaan unohda: "Rakas, haluan olla sinun kanssasi elämäni loppuun asti.."
Siitä hetkestä lähtien olin varma, että tulisimme ikuisesti olemaan yhdessä. Hänen silmistään minä tiesin sen.. Ja minä uskoin meihin. Vahvemmin kuin kallioon..
Tuli kevät ja Hän muutti luokseni. Vaikka Hän on minua nuorempi, en missään vaiheessa huomannut sitä. Emme kumpikaan huomanneet.
Kesä meni loistavasti, kävimme yhdessä lomamatkalla ja nauteimme. Puhuimme kihloistakin..
Elokuun lopulla sitten päätimme mennä kihloihin. Tilanne oli äärettömän romanttinen, mutta jokin kaiversi mieleni perukoilla.. En vielä ymmärtänyt mikä. Mutta seuraavana päivänä en enää kyennyt olemaan kihloissa Hänen kanssaan. Jokin ahdisti minua, mutta en alkuunkaan käsittänyt mikä! Rakastinhan Häntä yli kaiken ja Hän oli juuri se ihminen jonka kanssa halusin viettää loppu elämäni! Mutta jokin ääni pääni sisällä hoki, että ei nyt eikä vielä.. Minua pelotti. Pelkäsin itseäni. En missään nimessä halunnut jättää Rakastani ja halusin todellakin, että elämämme jatkuisi yhdessä ja kestäisi ikuisesti. Mutta tunteeni olivat sekaisin.. En voinut huijata sydäntäni.. Ja sydämeni ei enää tiennyt rakastiko..
Masennuin ja ahdistuin. Tuo tunne tuntui kuristavan minut! Ei ollut poispääsyä.. Paitsi eroaminen.. Ja sitä minä en missään nimessä halunnut! Poikaystäväni oli koko ajan tukenani ja lohdutti minua ja sanoi: "Olen varma, että selviämme tästä. Sydämessäni tunnen, että kuulumme yhteen aina ja ikuisesti."
Nuo sanat lohduttivat minua. Helpotti kun Rakkaani oli niin varma asiastaan. Ja jälleen kerran näin hänen silmistään, että hän todella uskoi niin. Minäkin olisin halunnut.
Mutta tilanne vain paheni. Katsoimme sitten parhaaksi erota. Poikaystänikin oli jo ruvennut ahdistumaan ja hänkään ei enää tiennyt, mitä oikeasti tunsi. Ero oli siis mielestämme paras ratkaisu. Mutta pian eron jälkeen huomasin kaipaavani häntä syvästi ja rakastavani koko sydämestäni. Tiesin, että Hän olisi se jonka kanssa tosiaan haluaisin viettää elämäni. Puhuin Hänen kanssaan, mutta Hän sanoi, että Hänen tunteensa eivät olleet vielä selvät. Hän sanoi, että ei voi olla kanssani, koska ei tiedä rakastaako minua.. Mutta Hän oli nähnyt unta, että me kuljemme yhdessä käsi kädessä vanhoina mummona ja pappana pitkin tietä, jolla ei ollut loppua. Siihen Hän sanoi uskovansa. Hän sanoi, että jonakin päivänä on vielä meidän aikamme ja jonakin päivänä Hän vielä on kanssani. Siitä Hän sanoi olevansa varma. Se helpotti hieman. Mutta odottaminen tuntui kauhistuttavalta ajatukselta. Mutta minulla ei ollut mahdollisuuksia kuin tuo yksi.
Itkin ja rukoilin Häntä palaavaksi joka ilta. Mutta aina kuului vastaus: "Ei. Meidän aikamme ei ole vielä."
Nyt erostamme on kohta kaksi kuukautta ja olen päässyt jo pahimman yli. Mutta edelleen toivon ja uskon, että jonakin päivänä tiemme jälleen kohtaavat. Tunnen sen sisimmässäni. Ja Rakkaani on jo ottanut yhteyttä minuun, ja olen huomannut Hänestä, että Hän ikävöi minua.. En tiedä onko se ehkä vain toiveajattelua.. Hän ei kuitenkaan myönnä mitään. Ja Hän on myös nyt myöhemmin sanonut, että ei enää oikeastaan tiedäkään haluaako olla minun kanssani edes myöhemmässä elämässään.. Ennen Hän oli siitäkin ihan varma.. Nyt ei enää.. Mutta minä uskon yhteenpaluuseemme edelleen. Jokin ääni sisälläni kertoo, että vielä Hän palaa. Jonain päivänä. Viikon, vuoden, kymmenen vuoden kuluttua.. En tiedä, mutta joskus.. En käsitä miksi tunnen sen niin vahvasti! Onko se ehkä vain todellakin toiveajattelua, vai puhuuko nyt sydämeni? Tunnen tosiaan, että Hän on sielun kumppanini, ja tunnen Hänen sielunsa luonani.. Sen tunteen vuoksi uskon, että Hän palaa. Olemme edelleen ystäviä.
Onko kenelläkään kokemuksia tällaisesta? Miten olette selvinneet? Toisaalta minulla ei enää ole hätää, sillä olen jo pahimman yli päässyt, mutta haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia. Olen oppinut olemaan itseni kanssa ja ruvennut viihtymään sinkkuna ja mielestäni tämä ero on nyt todella hyvä juttu. Ehkä me jonain päivänä palaamme yhteen, ennemmin tai myöhemmin, tai sitten emme koskaan, mutta sen määrää kohtalo. Elämän kulku.. Se on niin arvaamaton.. Toivon, että se päivä on edessä, mutta ei ihan vielä. Toivon, että saan viettää Hänen kanssaan loppuelämäni jonain päivänä, mutta juuri nyt ei ole sen aika.
Joten ihmiset: Onko tämä ajatus todella typerä? Kertokaa mielipiteenne. Entä onko teillä kokemuksia vastaavasta? Vai onko tällainen mahdotonta? Ja kiitos suunnattomasti, että jaksoitte lukea tämän tarinani! Tämähän ei ollut ihan lyhyt =) Kuten ei rakkautenikaan.. Mutta hyvää talven jatkoa kaikille ja hyvää joulun odotusta!
Hymyä huuliin, eikö =)?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Luin kirjoituksesi ja minulle tuli jotenkin rauhallinen, luottavainen olo. En oikein osaa selittää sitä. Itselläni oli monen vuoden suhde, jota pidin ja jota kaikki muutkin pitivät loppuelämän kestävänä, mutta sitten yllättäen poikaystäväni ilmoitti, että haluaa lopettaa suhteemme. Asian käsittely on edelleen kesken, mutta koko ajatus tuntuu oudolta. Ehkä olen jonkinlaisessa shokkitilassa, en vielä osaa edes ajatella elämääni ilman häntä. Mutta ehkä jaksan, kun uskon, että jos meidät on tarkoitettu toisillemme, palaamme vielä yhteen. Täytyy luottaa, että kaikella on tarkoituksensa.
Kaikella tosiaan on tarkoituksensa. Kärsimykselläkin. Se on vain hyväksyttävä. Tässä meidän tilanteessamme on vielä sekin puoli, että tämän kahden kuukauden eron aikana olemme päätyneet sänkyyn viidesti.. Viimeksi lauantaina.. Mutta sepä ei taida olla ihan hyvä juttu.. Mutta kummatkaan ei voi estää kiusausta. Rakkaani sanoo, että kun minä tulen hänen lähelleen, hän ei vaan voi vastustaa minua.. En ymmärrä, miksi sitten pitäisi.. Mutta jos kerran ei rakasta, niin ei rakasta. Ja kai tämä tilanne on suhteen kannalta ihan hyvä. Se puhdistaa välejä ja ilmaa. Suhde ei ole itsestäänselvyys.
Mutta nyt rakkaani on lakannut vastaamasta useimpiin viesteihinikin.. En ymmärrä enää ollenkaan.. Joskus hän kyllä vastaa ja ottaa yhteyttä itsekin, mutta harvoin.. Usko hupenee koko ajan, mutta toivo säilyy.. Välillä, kun usko on pahiten koetuksella ja on vaikeaa, niin juuri niinä hetkinä tunnen vahvimmin sen tunteen, että jonain päivänä vielä olemme yhdessä. Silloin toivoa tulee jostakin lisää. En ymmärrä sitäkään.. On niin paljon, mitä en ymmärrä..! Mutta toivon, että se on sydämen ääni joka puhuu.. Sydän tuntee valittunsa, ja tietää, kenen kanssa se loppuelämänsä viettää. Toivon siis, että tuo outo tunteeni on sydämen ääntä.. Kohtalo..
Näin miehenä:
"Rakkaasi" toki ottaa sulta pimppaa,
kun tilaisuus tarjoutuu....mutta katselee
vakavammin jo muualle. Niin sinunkin kuuluisi
tehdä.
Onnea ja hauskaa syksyä!
Se voi hyvinkin olla totta, ja hänkin on tavallaan sen myöntänyt (ja on erittäin pahoillaan). Mutta silti musta tuntuu, että siinä on jotain enemmänkin.. Musta vaan tuntuu, että vielä ollaan yhdessä joku päivä. Toi tunne oikeestaan häiritsee mua, koska en voi paljon muuta edes ajatella. Se pyörii mun päässä koko ajan. En pääse siitä irti. En pääse tästä suhteesta ja rakkaudesta irti.. Selvinnyt oon jo pahimmasta, mutta en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että vielä palataan yhteen ihan varmasti! En tiedä, mitä ajatella tuosta tunteesta.. Ja kaikenlisäksi sain rakkaaltani tänään viestin, jossa hän sanoi, että ei halua unohtaa minua.. Mitä mun pitäisi ajatella siitä? Meillä oli pieni kriisi viikonlopun jälkeen, kun kysyin, että käyttääkö se mua vaan hyväkseen ja halujen tyydyttäjänä vaikka tietää mitä mä sitä kohtaan tunnen. Siis käyttääkö se mun tunteita noin v-mäisesti hyväks. Se tavallaan myönsi sen, ja mähän tietty suutuin ja loukkaannuin syvästi. Mutta se oli tosi pahoillaan.. Mä näin siitä sen. Siihen sattui.. Jälkeenpäin se sanoi, että aina kun mä tulen sen lähelle, niin se ei voi vastustaa mua. Se sanoi myös, että siihen sattui hirveesti, koska muhun sattui. Se sanoi, ettei halua satuttaa mua. Lähetin sille sitten viestin, että olis varmaan parempi, että unohtaa mut kokonaan, ettei tulis noita kiusauksia. Takasin se kirjoitti: "En halua unohtaa sinua. Tein vaan niin ilkeästi.." Mitä toi viesti oikeestaan tarkottaa? Okei, ymmärrän sen, että se ei halua unohtaa mua, ja sen, että se teki ilkeesti (siis kun käytti mua hyväkseen) mut miten ne littyy toisiinsa?!? Sain sen käsityksen tosta viestistä, että se kaipaa mua eikä haluais unohtaa, mut että sillä on teostaan niin huono omatunto, että ei voi katsoa itseään peiliin ja siks sen on pakko unohtaa mut.."Tein vaan niin ilkeesti.." Ihan kuin se olis selitys sille, miks sen olis pakko unohtaa.. Vaikka se ei haluaisi.. En tiedä enää ollenkaan mitä ajatella.. Mä varmaan sekoan kohta..! Kunpa joku vois auttaa mua.. Kunpa se oikea tie ja suunta löytyisi pian.. Muuten hukun tähän epätietouteen..
Heippa!
Toki hän lepertelee :) Olethan kuppi johon
hän voi tyhjentyä. Kuka nyt sellaista pois
heittäisi? Totuus on, että teidän aika oli ja
meni, hän ei enää koskaan voisi luottaa sinuun.
Turha sun on hänenkään sanomisiin tai viesteihin
luottaa. En ole koskaan ymmärtänyt tuollaista
roikkumista. Teidän molempien onni on muualla.
Onnea molemmille sen löytymiseen!
Kiitos mielipiteestäsi, mutta mitä tarkoitit, että hän ei voisi enää ikinä luottaa minuun?! En minä ole koskaan hänen luottamustaan pettänyt! Meillä oli hieno suhde. Ja on edelleen. Jos vain tuntisit meidät, niin olisit varmaan samaa mieltä.. En tiedä.. Olen kyllä päästänyt irti hänestä ja jatkanut elämääni, mutta en voi silti mitään tunteelle, että olemme vielä jonain päivänä yhdessä. Se tunne vain on hyvin vahva. Kuten olen jo sanonut, pahimmasta olen yli päässyt ja elämääni jatkanut, mutta silti tunnen vahvasti, että yhteen me kuulumme. Mutta silti en roiku. Uskon vain, että se päivä on vielä edessä ja siihen saakka elän omaa elämääni ja täysillä. Näin vain tunnen. Ja sille en mitään mahda. Edelleenkin: Sydäntään ei voi huijata..
Moi!
Tarkotin, että olet pettänyt hänen luottamuksen
tasan tarkkaan silloin, kun et ollut häneen valmis sitoutumaan. Toista tilaisuutta ei tule, eikä tarvitsekaan tulla. Ei hän voisi luottaa myönteiseen vastaukseesi...ei koskaan. Sen sijaan hän haluaa jonakin kauniina päivänä kuulla myönteisen vastauksen ensimmäisellä kerralla joltain toiselta. Silloin pelisi on menetetty,
mikä toki oikein onkin...kaipaat häntä tai et.
No tuo on sinun mielipiteesi ja olkoon niin. Hyväksyn tuonkin näkökannan, mutta tilanteemme ei ole ihan noin yksioikoinen.. Mutta en oleta, että sitä ymmärtäisitkään, koska et tunne tilannetta sen lähemmin. Mutta kuitenkaan en voi tunteilleni mitään vaikka kuinka olen yrittänyt. Olen viettänyt ihan hyvää elämää ilman häntäkin ja olen pitänyt hauskaa, mutta silti vain sydämeni sanoo, että hän vielä jonain päivänä palaa luokseni. Ja vaikka kuinka käskisin sydämeni vaieta ja unohtaa, se ei koskaan kuitenkaan unohda.. En voi sydämelleni ja tunteilleni mitään. Sanon vielä kerran: sydäntään ei voi huijata, eikä tunteitaan paeta..
No...jos vielä vuoden kuluttua olet tuota
mieltä niin sydämesi lienee oikeassa. Näin
ei kuitenkaan tule olemaan.
Hauskaa loppusyksyä ja pää pystyyn :)
Kovasti sä nyt näytät inttävän vastaan..=)! Saanko olla utelias, että miksi? Miksi pidät sitä noin mahdottomana? Et vaan taida itse olla koskaan vielä rakastunut tosissaan.. Saatikka löytänyt sielun kumppaniasi.. Jos olisit,ymmärtäisit miksi tunnen näin kuin tunnen.. Ihminen rakastuu elämässään vain kerran ja sen oikean rakkauden löytää vain kerran. Sitä tunnetta ei näet koskaan voi unohtaa! Ihastua voi hyvin syvästi monta kertaa, mutta aito rakkaus ei koskaan kuole.. Ymmärrän tosin, että et ymmärrä minua, sillä tätä tunnetta on minunkin vaikea ymmärtää, mutta tiedän varmaksi vain sen, että se tunne on todellakin totta.. Muusta en tiedä..
Mutta saako olla utelias ja kysyä nimeä? Tai ainakin alkukirjaimia? Kiinnostaa vaan, kun niin hanakasti pistät vastaa.. =)
Niin ja kyllä mä ihan pystypäin kuljen =)
Siitä ei ole ongelmaa! Osaan ottaa sinkkuelämästä kaiken huvin ja hyödyn irti. Olen tavannut myös toisia poikia, mutta tunteeni ovat kuitenkin mitä ovat. Sille en mitään mahda. Mä selviän kyllä. Siitä olen varma. Kuten olen yhtä varma tästä tunteestani.. Jonain päivänä voin sen sullekin vielä todistaa =)
Ja tällä kirjoituksella en muuten hakenut vastausta kysymykseen, että palaako hän vielä takaisin, vaan ihmisten kokemuksia vastaavista tilanteista. Uskon kyllä siihen, että palaamme yhteen, mutta olisin vain halunnut kuulla, mitä mieltä ihmiset ovat tästä sielun kumppanuudesta. Tarkoitus ei ollut kysyä, että onko yhteenpaluu mahdollista. Itse kyllä tiedän vastauksen siihen. Mutta olen pahoillani jos tekstistäni sai sellaisen kuvan. Sitä ei ollut tarkoitukseni kysyä.
N.M on nimikirjaimet....
Jos olen vaikka elänyt saman?
Jos kuitenkin tiedän, että aika
parantaa haavat ja sammuttaa liekit?
Ja vain yksi rakkaus elämässä on ihan
höpöhöpöä....
Tilanne on nyt hieman muuttunut.. Puhuin hänen kanssaan pari päivää sitten, ja hän kertoi päässeensä selville siitä, että minä olen se, jonka kanssa hän haluaisi elämänsä viettää. Minä olen se, jota hän haluaisi edelleen rakastaa koko sydämestään.. Mutta juuri nyt ei vain ole meidän aikamme. Mutta tulevaisuudessa jonakin päivänä.. Molemmat haluamme uskoa niin..
Eikä se ole niin kuin luulet.. Että hän käyttäisi minua hyväkseen.. Keskustelimme asiasta, ja hän ei ikinä tekisi minulle mitään sellaista. Ja hän oli tosissaan.. Näin sen hänen silmistään. Ja lisäksi hän sanoi saadakseen minun epäilyni kaikkoamaan, että ei rakastele kanssani enää ennen kuin olemme molemmat jälleen varmoja tunteistamme ja rakkaudestamme. Joten hän todella tarkoitti mitä sanoi.. Minä tiedän sen... Hänen katseestaan en voisi koskaan erehtyä..
Olen siis 21 v. mies ja erosin hänestä muutama kuukausi sitten. Emme ehtineet tuntea kovin pitkään, mutta sinä aikana olen kokenut vahvimmat tunteeni ikinä. Tiesin, kuten sinä, että olemme sielunkumppaneita ja edelleen muistan sen hetken kun sen huomasin ja sillä hetkellä sielumme taisivat yhdistyä. Tuo tapahtui kun olimme keskustelleet noin tunnin. Keskustelumme jälkeen jouduin olemaan hänestä erossa viisi viikkoa, mutta tunsin jatkuvasti hänen sielunsa läsnäolon. Näin hänestä usein unta ja tiesin että hän odottaa minua. Sitten vihdoin viiden viikon jälkeen tapasimme ja vaikka olimme keskustelleet vasta muutaman tunnin aiemmin, tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo pitkään. Emme silloinkaan ehtineet keskustella kovin paljoa, mutta ymmärsin että jokin kaivertaa häntä. En rohjennut kysyä että mikä, mutta seuraavana päivänä ehdotin treffejä ja silloin olisin kysynyt. Vastaus olisi luultavasti ollut sama kuin minkä sain tekstiviestivastauksena kutsuuni. Hänellä oli siis toinen. Ilmeisesti hän ei ollut onnellinen nykyisensä kanssa, sillä hän kyllä valitteli minulle pahaa oloaan, mutta ei kertonut syytä. Reagoin siihen turhan voimakkaasti ja vastasin tavalla jota kaduinkin lähes samantien sen lähetettyäni (kokemattomuuttani). No erosimme ennenkuin oikeastaan mitään oli ehtinyt alkaakaan - hän ei halunnut jatkaa yhteydenpitoa, minkä kyllä ymmärrän, sillä aika ilkeän (ei mitenkään törkeä, mutta ajoin sillä hänet nurkkaan) viestin hänelle lähetin. Oudosti sen viestin saatuani ei minusta tuntunut juuri miltään. Seuraavana päivänä siitä sitten tunsin, kuinka sielumme erosivat ja silloin alkoi helvetti myllertää pääni sisällä. Sen koomin en ole kunnolla kyennyt tuntemaan mitään.
En ole koskaan kokenut vastaavaa enkä tiedä tulenko koskaan kokemaan. Sisimmässäni toivon että hän vielä tulisi elämääni, mutta en siihen uskalla uskoa. Se, mikä asiasta tekee vielä oudomman, niin vaikka olen herkkä ihastumaan, niin häneen en ollut ihastunut missään vaiheessa. No ehkä aivan alussa ihastuin hänen kauniiseen ulkonäköönsä, mutta se ihastus ei ollut kovin pitkäikäinen. Joten mitään ihastumisesta johtunutta hullaantumista se ei ollut. Joka tapauksessa, tuon lähempänä rakkautta eivät tunteeni ole koskaan käyneet, joten minulle se oli rakkautta.
Rakkaus.. *huokaus*.. Mä tunnen hänen sielunsa samalla tavalla luonani kuin sä. Mä en osaa selittää sitä, mutta se tunne on vahva.. Ja uskon, että jos joskus ihminen sielun kumppaninsa tapaa, niin mikään ei koskaan voi korvata sitä tunnetta. Ja jos sen menettää, niin ei enää koskaan ole kokonainen.. Näin mä uskon. Ja mä tunnen vahvaa sielujen sympatiaa tätä rakkauttani kohtaan. Ihan kuin mä olisin koko ajan sen pään sisällä ja sydämessä. Se on jännä tunne.. Ihan kuin mä tietäisin mitä se ajattelee ja tekee.. Tunnen kun siihen sattuu tai kun se on iloinen.. Tunnen, että se ajattelee meitä.. Enkä siksi usko, että tämä on ohi. En saata uskoa, että elämä kuljettaisi pois luotani ihmisen, jollaisen kohtaa elämässään vain kerran. En saata uskoa, että sieluni revittäisiin näin julmasti irti sen vastapuolesta.. Ei se niin voi mennä..
Mutta on kiva kuulla, että jollain muullakin on näin vahvoja tunteita sielun kumppanuutta kohtaan. Hyvä kuulla, että edes joku muukin ajattelee näin sielun kumppanuudesta. En siis ole ihan typerä hölmö..?
Mutta vinkiks sulle requiem, että mäkin seurustelin ennen tätä mun suurta rakkauttani erittäin vakavassa suhteessa. Oltiin oltu yhdessä jo viisi vuotta ja kihloissa yli kolme vuotta, saman katon alla asuttu yli vuosi... jne... Mutta kun tapasin tämän toisen, niin en voinut enää elää entiseni kanssa. Huomasin, että en kunnolla edes rakastanut häntä, koska tämä uusi tunne oli vähintään kymmenen kertaa voimakkaampi! Tunsin heti, että uusi tuttavuuteni oli elämää suurempaa. Oli tietysti hyvin vaikea jättää entistä pitkää suhdetta, koska olin siihen elämään jo tottunut, ja en halunnut satuttaa.. Mutta sydämeni ei antanut periksi.. Tuskallisen taipaleen jälkeen jätin entiseni ja heittäydyin täysillä uuteen ja tuntemattomaan. Se ei tosiaan ollut helppoa! Vanhan ja turvallisen jättäminen, ja uuteen, epävarmuuteen hyppääminen vaatii rohkeutta. Mutta minä olin vahva. Otin riskin, että entä jos uusi ei toimikaan ja heitänkin kaiken hyvän vanhan pois. Mutta uskalsin sen tehdä, koska tunsin niin vahvaa yhteenkuuluvuutta tämän toisen kanssa. Ja onneksi sain pian huomata kuinka hyvän valinnan tein. Aikaa siihen meni, mutta lopputuloskin oli paras mahdollinen! Sydäntään ei vaan voi huijata..! Ja jos todella tunnet noin sitä tyttöä kohtaan ja hänkin tunsi samoin, niin ette te kumpikaan voi huijata itseänne enää kauaa.. Ymmärrän tätä tyttöä, että vanhan jättäminen ja tuntemattomaan hyppääminen ei todellakaan ole ihan helppoa, mutta yksin hänen se on tehtävä. Anna hänelle aikaa. Älä tuomitse. Ei meillä exäni kanssa ollut mitään riitoja eikä muitakaan ongelmia, mutta en vain enää ollut onnellinen, en vain enää rakastanut.. Voi olla että tällä tytöllä on sama juttu. Mutta silti siitä lähteminen ei ole helppoa. Mutta ajallaan.. Sitä tässä elämässä tarvitaan. Aikaa. Jos sielut on tarkoitettu toisilleen ja molemmat tuntevat niin, niin ei sitä voi koko loppuelämäänsä vältellä. Vahvat tunteet vievät mukanaan. Ei niiltä voi piiloutua. Meistä yksikään.
Mutta tsemppiä sulle ja jaksamisia! Kummasti sitä tässä vaan eteenpäin porskutetaan ja eletään.. =) Vaikka hetki sitten luulin, että kuolen.. Mutta tämä toivo antaa voimaa. Toivottavasti sinullekin.
Jatkoja!
Hän on kertaalleen repinyt sieluni palasiksi enkä tiedä voinko ja haluanko enää ryhtyä hänen kanssaan mihinkään vakavaan. Hän oli kyllä varsin nuori - neljä vuotta minua nuorempi - mutta taisimme nyt vain tavata liian aikaisin. Voihan toki olla, että jos joskus tulevaisuudessa tapaamme uudelleen ja olemme molemmat vapaita, niin eihän sitä koskaan tiedä.. Mutta sen varaan en aio jättää mitään, siihen ehdimme tutustua liian vähän aikaa. Jos löydän naisen, jonka kanssa tunnen olevani samalla tavalla sielunkumppani, niin en kyllä jää entistä murehtimaan. Välillä tuntuu että olen löytänyt jo, mutta vielä en kykene mihinkään syvälliseen. Kuten sanoin, tunteeni ovat vielä piilossa ja vaikka välillä olenkin erästä tiettyä naista kohtaan lämpimiä tunteita saanut itsestäni irti, niin harmittavan harvinaisia ne ovat. No, kuten minulle on neuvottu, en aio tunteideni kanssa kiirehtiä ja tällä hetkellä opiskelu on minulle mitä parasta terapiaa ja siihen panostan.
Hienoa, että olet löytänyt jotain, johon purkaa surua ja pettymystä! Tosiaan auttaa kun on jotain muuta ajateltavaa. Mulla auttaa kun käyn rakkaani äidin kanssa keskustelemassa asioista. Hän kuitenkin tuntee poikansa hyvin ja osaa auttaa minua. Hän käski minun odottaa.. Ja sanoi, että hyvää ei koskaan odota liian kauaa.. Aikaa siihen voi mennä, mutta se on sitten sen arvoistakin. Hän uskoo, että olemme luodut toisillemme. Tosin vasta myöhemmin.. Jos vaikka vuoden päästä tilanne olisi jo toinen.. Mutta minäkään en aio jäädä kotiin suremaan ja miettimään ja odottamaan! Olen nauttinut vapaudestani ja usko yhteiseen tulevaisuuteen joskus auttaa minua jaksamaan eteenpäin. Minäkin toivon välillä, että kunpa olisimme tavanneet vaikka pari kolmekin vuotta myöhemmin.. Tilanne olisi ehkä toinen.. En tiedä.. Mutta jaksamisia sulle ja hyvää talvea!