... ja niiden arjesta ym. pitäisi saada...
Uusperheistä
tietoa!
152470
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hei!
Olen entinen uusperheellinen. Minulla oli lapsi entisestä liitosta. uusi mieheni "hyväksyi" hänet täysin alkuunsa mutta vuoden - parin päästä alkoivat vaikeudet. Meille syntyi myös yhteinen lapsi, jonka jälkeen "vanha" ei ollutkaan enää mitään. Häntä ei olisi saanut huomioida, ei lelliä ja paijata, niinkuin äiti yleensä lapsilleen tekee. Eikä meillä olisi saanut entistä elämää olla ollenkaan. Mies kyttäsi koko ajan tekemisiämme ja alisti meidät kotiin. Hän oli mustasukkainen elämästämme ja lapsestani.Tätä kamalaa elämää kesti muutaman vuoden, kunnes tajusin, mistä jatkuva paha oloni johtuu.
Nyt vanhempi lapseni käy terapiassa, josta saa erittäin hyvää apua. Nuorempi tytär on "ihan ok". Onhan hänellä kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka molemmat haluavat parasta lapselleen.
En äitinäkään ollut mitään mieheni mielestä. En osannut hoitaa lapsia hänen toivomalla tavalla. Laitoin lapsille vaatteet väärin, syötin vääränlaista ruokaa, en osaa komentaa/rakastaa.... Lista on loputon.
Nyt minulla on hyvä olla, vaikka hoidankin lapsiani yksin.
Ole TARKKANA, kun perustat uusperhettä!
T. Katkera kuitenkin
Perustettiin mekin avovaimon kanssa uusioperhe n.11v sitten. Molemmilla oli ennestään yksi poika. Tehtiin kaksi yhteistä. Kaikki poikia. Aluksi oli tosi vaikeeta kasvattaa vierasta lasta, koska vaatimukset, tavat, tavoitteet, ts. molempien oikea isä ja äiti oli tehny toisin kuin uudessa perheessä. On vaimoke vieläkin suojeleva omaa lastansa kohtaan, mutta se on vaan ehkä hyväksyttävä tosiasia että näin on. Yhteisten lasten kanssa ei ole minkäänlaisia kasvatuksellisia erimielisyyksiä.
Puhuminen on pelastanut ainakin meidän liiton.
Täytyy kyllä vieläkin olla varovainen mitä sanoo toisen lapselle, vaikka aikuinen jo onkin.
Vaikka ei oppisikaan koskaan rakastamaan sitä toisen lasta niinkuin omaansa, niin se vaan täytyy itse tiedostaa, miksi tai mistä kenkä puristaa ja hyväksyä ne toisenkin mielipiteet. Meille vielä kävi niin, että nuorin syntyi ennenaikojaan, ja siitä jäi lievä cp- vamma. Tuolissa, mutta pärjää normaalikoulussa. Ehkä sitä kautta on laajentunut tuo ajattelukyky minullakin, eikä nipota enää turhasta kuten ehkä aikaisemmin kävi. Se on loppujen lopuksi aivan sama kenen ne lapset on, kunhan perheessä jokainen jäsen tuntee kuuluvansa siihen.
Aluksi me vanhemmat ihmettelimme, kun molempien lapset hyväksyivät toisensa paljon paremmin kuin me heidät. (Ihmettelen vieläkin).
Voi olla että aluksi olin ehkä rikki vanhasta suhteesta. (ikävä entistä).
Älkää äidit antako uuden isäpuolen toimia tai käyttäytyä omaa lastanne tai teitä äitejä kohtaan väärin. Puhuminen auttaa parhaimmin.
Tosin se on aika vaikeeta osalle miehistä, mutta jos se mies teitä yhtään rakastaa, niin sen pitäisi onnistua. Terapiaa me ei olla tarvittu, mutta ehkä näin jälkeenpäin olisi ollut ehkä hyväksi ainakin allekirjoittaneelle. Se on kai aika helppo aloittaa jonkun yksinäisen kanssa kahdestaan, mutta taitaa monella olla vaikeuksia jopa koiran, kissan tai muun lemmikin kanssa asuvan.
Hyvää jatkoa kaikille uusioperheille ja pettyneille yksinhuoltajille.
Jos kysyttävää löytyy, keskusten asiasta mielelläni enemmänkin. Pistäkää ne isät kanssa kirjoittamaan.
Hei!
Itse olen 26 vuotias, avoliitossa "lapsellisen" miehen kanssa jo viidettä vuotta.
Alku meni hyvin ,mutta...tätänykyä tilanne alkaa olla aika rasittava..
Miehen lapset alkaa "kiristää pinnaa", mitä tehdä?
En ole koskaan liiemmin lapsista välittänyt, nyt niistä olisi pakko pitää..
Ainoa ratkaisu on mitä ilmeisimmin....pakata kimpsut ja lähteä matkaan...
Sinulla taitaa olla aika vaikea tilanne.
Puhuminen niistä ongelmista miehesi kanssa on varmaan paras lääke.
Liian moni tekee sen helpoimman ratkaisun ja lähtee, mutta mieti vielä. Sillä uudella ihastuksella (sellainen tulee kyllä) voi olla taas joku muu tapa tai entisen elämän rasite, joka ei miellytäkkään sinua. Tuossa iässä ei tahdo löytyä enää ilman menneisyyden rasitteita olevaa ihmistä. Tai onhan niitä, mutta kokemus sanoo että parhaat viedään ensimmäiseksi.
Tee vaikka lista niistä asioista mitkä risoo ja käyne läpi täällä meidän, tai itsesi kanssa. Se on joskus aivan sama kenen kanssa puhuu, kunhan puhuu.
Jaksamisia!!!!
Jos kuitenkin päädytte eroon, niin katso ettei lapset luule että ero johtuu heistä. Ei se niille lapsillekaan ole kivaa kun äitipuoli vaihtuu.
Lapset on kyllä aika sopeutuvaisia, mutta he ovat yksilöitä. Toinen kestää enemmän kuin toinen.
Riidoissa on kyllä helppo vedättää toisen lapsilla, mutta on ehkä parempi etteivät he joudu tulilinjalle.
käytettiin kumpikin aikoinaan samaa asetta toista vastaan.
Se vaan kummasti kulminoituu toisen lapsiin se oma paha olo. Itse kun en enää kestänyt muijaa, ja hänen lapsellista suhtautumista lapseensa menin haukkumaan heidät molemmat omalle äidilleni. Saipahan ainakin purkaa tunteitaan niin ettei lapsi ollut kuulemassa. Se toimii aika hyvin, ja samalla äitini (harvinaista kyllä) puolusti monta kertaa miniäänsä.
Heidän keskeiset välinsä paranivat monta kertaa asian johdosta. Olisi kyllä hyvä että riitojen sovittelija olisi joku ulkopuolisempi, mutta aina ei voi valita osapuolia.
En saanut selville että asuvatko miehesi lapset teillä, vai oman äitinsä luona. Se helpottaa tilannetta huomattavasti, jos ei tarvitse kun viikonloppuisin katsella toisen lapsia. Tämä elämä on aika lyhyt loppujen lopuksi, eikä sitä kannata tuhlata liikaa riitelyyn, vaan nähdä asian valoisat puolet. Niitäkin on varmasti.
Kiitos viesteistäsi!! Mieheni kanssa en voi keskustella "lapsi-asiasta", koska hän ei kestä yhtään, lapsia koskevista huomautuksista...
Olen totisesti huomannut,että olen erittäin yksin ongelmani kanssa, paras vain purra hammasta ja yrittää elää, ahdistuksensa kanssa:(
Lapset, onneksi elävät äitinsä kanssa!!
Tuntuu ahdistavalta, kun joutuu keskelle "ei omaa elämäänsä", vaan katselemaan jonkun toisen naisen lapsia..ja koko lopun elämänikö??
"Ei auttanut apu maallisten, ei rakkaus, rukous läheisten"
Yritimme kyllä käydä myös ammattiauttajan puheilla muutamia kertoja mutta ei se auttanut. Mies ei suostunut "nöyrtynmääm" ja huomaamaan vikojaan. Aina tongittiin vain minun käyttäytymistäni ja miniun vikojani. Ammattiauttaja oli silloin nainen. Nyt olen syksyn ajan kulkenut miesauttajan luona. Olen harmitellut, että miehen luona olisi pitänyt käydä heti alkuunsa. Olen saanut asioihin miehisen puolueettoman kannanoton. Tämä auttaja on ollut sitä mieltä, että onneksi olen eronnut, koska semmoinen ihmien ei voi muuttua ja muuttaa käsityksiään isänä olemisesta/naisen alistamisesta ja kohtelusta. Erostamme on nyt vuosi ja nyt vasta alkaa tuntua, että pääsen jaloilleni.Uskallan ajatella ja tuntea ajatuksia, joita en ennen voinut. Tunteeni ja ajatukseni sekä tekoni olivat aina vääriä mieheni mielestä. Vieläkin toisinaan tulee heikkoja hetkiä ja ajattelen itsekseni vain: MIKSI KÄVI NÄIN?
Ymmärrän ettei toisten lapsia voi rakastaa samalla tavalla kuin omiaan mutta kait niitä voisi pitää tasaveraisessa asemassa, ilman että lapsi kokee olevansa huonompi?
Heips!
Ajattelin tuoda tänne toisenlaisenkin näkökulman tähän uusioperhe-keskusteluun!
Olen sitä mieltä ettei homma välttämättä ole helppo... ilman puhumista ainakaan...noh tarinoin nyt hetken että selviää paremmin mitä tarkoitan!
Eli asuin alunperin äitini luona (jonka miesystävät eivät häirinneet koska vaihtuivat niin usein:perhettä ei kerenny tulemaan),ja isäni oli naimisissa uuden naisen kanssa heillä oli 3. yhteistä poikaa!
Kävi kuitenkin sillä tavalla että sain oman äitini kanssa sen verran pahasti sukset ristiin,että hän oli passittamassa mua joko lastenkotiiin tai isälle!Isä sanoi että hän haluaa minut luokseen (olisi halunnut jo heidän erotessaan aikoinaan) ja äitipuoli pisti vastaan mutta ei siinä muu auttanut kuin että muutin sinne!
Voin sanoa, että siellä asuminen oli aivan hirveätä aikaa:tappelua,tappelua,tappelua!Isä oli aika paljon töissä joten ei kuullut riitoja usein!Vanhin veljeni kävi terapiassa,äitipuoli kanssa jossain lääkärillä ja minä 2.vuotta psykologilla!Noh muutin viikoiksi koulun takia pois kotoa ja silloin hiukan rauhottui kun olin vain v-loput kotona!mutta silloin sain isältäni kuulla kaikkea:melkein avioero...se ettei äitipuoleni pysty olemaan purkamatta paineitaan muhun..jne...Täytin vihdoin 18. ja muutin poikaystäväni kanssa yhteen ja nyt kun muutosta on kulunut vuosi,meille on tulossa vauva, niin äitipuoli on ollut mitä mahtavin tuki ja turva!=)
Eli pointtini on se, että vaikeaa voi olla,kuten meilläkin oli, mutta puhuminen voi auttaa!Mehän emme sitä edes yrittäneet kuin vasta jälkeenpäin ja nyt en äiteepuoltani kehenkään muuhun vaihtais!
Ja se että kaikki "aina" valittaa että kun on niin vaikeaa sopeutua toisen lapsiin:Ajatelkaapa että ei se varmasti ole helppoa niille lapsillekaan varsinkaan jos he huomaavat sinun epätietoisuutesi!
Tämä oli nyt hiukan pitkä tarina, mutta tulipahan ainakin kirjotettua!
Tosi kiva että "riidan aihekin" toi oman näkökulman keskusteluun!!
Meilläkin kävi tässä yhden riidan päätteeksi niin, että pyysin riidan aiheuttajan (vaimoni pojan) kertomaan mielipiteensä.
Oli siinä aika kiva olla, kun poika sanoi suoraan äidilleen, että allekirjoittanut on hänen mielestään ainoa ihminen hänelle, joka välittää hänestä muutenkin kuin näissä perusasioissa. (Puhtaat vaatteet, huone siivottu ja yms.) Ihmettelen vieläkin tätä juttua. Onko se niin vaikeaa monen miehen tai taisen tajuta, ettei se negatiivinen palaute aina tarkoita sitä etteikö sen antaja olisi huolissaan, tai muuten välittäisi siitä toisen lapsesta. Sen tapauksen jälkeen ilma puhdistui, ja saan olla vähän rauhallisemmalla mielellä kun uusi yhteenotto tapahtuu. Se on varmaan niin, että oman lapsen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä ei huomaa tai ei jaksa puuttua niin kuin äiti- tai isäpuoli tekee, koska ei ole periaatteessa sitä kasvatusvelvollisuutta, vaan voi ajatella asioita ulkopuolisena.
Hyvää isänpäivän jatkoa kaikille isille!!
olen äskettäin alkanut seurustelee miehen kanssa jolla ennestään lapsia. lapset eivät tahdo minua isänsä elämään. joten neuvoja otetaan vastaan.jos voitte antaa vihjeitä miten eteenpäin, kertokaa.
Lapset kokevat sinut tietenkin uhkana,mutta älä lannistu!Ole oma itsesi,lapset huomaavat teeskentelyt.Lahjuksia(karkit ym) syytä välttää.Lapset ovat erittäin sopeutuvaisia,aika tekee työtä puolestasi..jossain kohtaa voi isommille lapsille puhua,että en ole viemässä isää.Vaikka lapsi ei vastaa,hän todennäköisesti saa ajateltavaa.Yhdessäolot saavat huojennusta aikaan,ettei täti olekkaan niin paha juttu..
kerron oman tarinani,miehellä ja minulla molenmilla samanikäiset lapset(tyttö ja poika)Molenmilla oma asunto ja miehen lapsi asuu äitinsä luona.Ongelmani on,että kun hoitoviikonloppu tulee,minä jään yksin.Kaiken muun ajan mies on luonani.Alusta asti yritin ehdottaa kaikkien yhdessäoloa,mutta en saanut vastakaikua.Joitakin juttuja oli.Mutta niistä ei hyvä muistoja.Kaikki minun aloitteesta.Myöhemmin asiasta on puhuttu ja vedottu minun työhöni myös viikonloppuisin.Mutta se kauhea yksinäisyys..hylätty olo.Nyt on oltu yhdessä kohta puolitoista vuotta ja kertaakaan en ole ollut heillä yötä,kun lapsi siellä.Kurjinta asiassa on se,etten ole saanut tilaisuutta tutustua lapseen,joten pelkään että alan kokea hänet rasitteena.Pidän lapsista,mutta minkä voin tunteilleni.Ymmärrän että lapsi tärkeä,mutta voiko toisen hylätä vedoten isän velvollisuuksiin?Meidän suhde toimii tosi hyvin kummankin mielestä,mutta tämä asia on muodostunut minulle ongelmaksi.Yhteenmuutoa puhuttu,mutta tunnen itseni loukatuksi,etten tiedä pystynkö siihen tulevaisuudessa joskus.onko muilla samankaltaisia ongelmia ollut?
kiitos neuvostasi. olen neuvoton miehen lasten kanssa ku ovat erittäin kiintyneitä isäänsä.
ja vaikeudet vain kasvavat.
No tässäpä minunkin kantaa asiaan. Olen seurustellut nyt noin puoli vuotta miehen kanssa, jolla on lapsia. Kaksi aivan super suloista tyttöä. Tietenkin aluksi olin aivan paniikissa ja pelkäsin etten tulekaan niidn lasten kanssa toimeen, mutta kun vain annoin tyttöjen itse tehdä tuttavuutta kanssani, enkä ängennyt heidän elämäänsä väkisin, kaikki kääntyi hyväksi. On todella hieno tunne, kun lapset tulevat meille, he syöksyvät halaamaan ja antavat suukkoja. Päiväunilta herätessäänkin he heti huutelevat minua ja jos en satu olemaan paikalla, niin he jatkuvasti kyselevät minusta. Eli meillä on todella hieno tilanne, olen jo nyt kiintynyt heihin ja he ilmeisesti minuun =) Tämä tilanne ei kuulemma ole kauhean yleinen, joten minun täytyy olla todella iloinen, että meillä ei ole ongelmia. Tietenkin aina ei voi olla hyvä päivä ja lapset ovat tulossa uhmaikään, joten se tuo pieniä ongelmia tilanteeseen, mutta hyvin on tähän asti mennyt. Joten tsemppiä vaan kaikille uusperheellisille =))
Olen itse hakenut tietoa uusioperheistä.Mutta esimerkikisi kirjallisuutta ei löydy kunnolla.Asia niin uusi,ettei kokemusta paljon.Paikkakunnan kasvatusneuvolat antavat myös keskusteluapua puhelimitse.Ja pitemmälle mentäessä,koko perhettä tuetaa ja ohjataan asiassa.Netistä löytyy myös uusioperheyhdistyksiä,sieltä löytyy kohtalontovereita..samaa asia jo läpikäyneitä tai asiaa puivia.Yksin ei kannata jäädä,puhuminen auttaa..