Onko jollekin käynyt niin:erotilanteessa ja sen jälkeen omat täysi-ikäiset lapset katkaisevat yhteyden äitiinsä ja suorastaan vihavaat sitä.Myös lapsenlapsen tapaaminen on kielletty.
Onko se ns.normaali tilanne avioerossa?Miksi lapset käyttäytyvät näin.Enhän minä ole eronnut heistä,vaan heidän isästä.Mikä on sellaisen vihan syy?
Voiko joku kertoa?
Onko se ns.normaali tilanne avioerossa?Miksi lapset käyttäytyvät näin.Enhän minä ole eronnut heistä,vaan heidän isästä.Mikä on sellaisen vihan syy?
Voiko joku kertoa?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Lapsia minulla ei ole, mutta muuten ihmiset ovat aina potkineet päähän. Muuten sunnilleen samaan tapaan kuin kerroit. Monesti syynä voi olla kateus.
mihin lapset on uskoneet ja aikuiset lapset vertaavat omia suhteitaan vanhempiensa suhteeseen. Varsinkin jos kyseessä kolmas osapuoli tmv. kauniit ja rohkeat draamaa... Kestääpi aikansa ennekuin se pettymys vanhempaa (syyllistä) kohtaan hellittää. Joskus ero vaan on kertakaikkisen shokeeraava yllätys, varsinkin jos suuremmat karikot eivät aikanaan ole eroon johtaneet.
... minulle mmonikin sanonut,että kestää aikansa.
Vaikeinta on lähestyvä äitienpäivä,miten kestän sen.
Minä olen ajatellut, että äiti olen kuitenkin, vaikka lapsi ei nyt tulekaan käymään. Olen päättänyt hemmotella itseäni sunnuntaina. Syön hyvin, herkuttelen suklaakääretortulla, luen hyvää kirjaa, kuuntelen musiikkia ja lepäilen kunnolla, on pari katsomatonta videotakin odottamassa, jos telkkarista ei tule mitään kivaa. Sitä voi halutessaan myös lähteä leffaan, teatteriin, museokierrokselle, uimahalliin, kahvilaan tai mihin vaan, mielihalujen mukaan.
Tee itsellesi mieleinen suunnitelma ja toteuta se! Äitienpäivä on loppujen lopuksi vain yksi sunnuntai, äkkiä se menee.
Ajattelen niinkin, että yksinäinen äitienpäivä on parempi vaihtoehto kuin viime vuosina viettämäni "valheelliset" äitienpäivät ex-puolison kanssa, kun piti perhejuhlissa näytellä, että kaikki oli kunnossa.
Eli - tänä vuonna yksin, mutta itselleni rehellisenä ja vapaasti hengittäen.
katsottava peiliin, ja mietittävä missä mahtaa olla syy lasten vihaan. Jokin vanhempien eroprosessissa tai sen syissä on nostattanut lapset sinua vastaan. Miksi et ota asiaa reileusti puheeksi heidän kanssaan. Täältä keskustelupalstalta et kyllä vastausta saa.
..ei auta.Kun se ei anna niitä minulle takaisin.
minulla ei ole mitään yhteyttä heihiin.
Ymmärsinkö oikein? Ex-miehesi ei anna sinun tavata lapsiasi? Siihen sinulla on oikeus ja velvollisuus. Kyllä lasten vihaamisella aina joku syy on oltava? Kerro vähän enemmän taustaa.... He saattavat vihata sinua sen vuoksi mitä sinusta on heille kerrottu tai jonkin asian vuoksi mitä sinä olet tehnyt. Totuus vaan on että olitpa tehnyt mitä tahansa he eivät oikeasti vihaa sinua. He vihaavat tilannetta jossa ovat ja ovat onnettomia ja viestittävät vihaamisella sitä että haluavat sun tekevän jotakin toisin. Vihan syy voi yksinkertaisesti olla siinäkin että heidän mielestään et ole tapellut heistä tarpeeksi.Lapset antavat vahemmilleen kaiken muun anteeksi paitsi sitä että äiti hylkää.
"Onko jollekin käynyt niin:erotilanteessa ja sen jälkeen omat täysi-ikäiset lapset katkaisevat yhteyden äitiinsä ja suorastaan vihavaat sitä. Myös lapsenlapsen tapaaminen on kielletty."
Tuossahan se on ihan selvästi sanottu.
Onko sellainen vaihtoehto olemassa että exäsi olisi hieman "valistanut" lapsianne eli kertonut jopa perättömiä tarinoita sinusta? Jos sinulla on ollut suhteet lapsiisi kunnossa ennen eroa, on vaikea kuvitella syytä miksi ne täysin katkeaisivat pelkän eron takia, varsinkaan kun lapset ovat jo täysi-ikäisiä.
Meillä meni niin että poika oli ns. isän poika ja tyttö ns. äidin tyttö joten eron jälkeen poika ei ole ollut minuun missään yhteydessä. Saan olla itse aina yhteydenottajana. Toki hän vastaa puhelimeen kun soitan mutta häntä ei yhtään kiinnosta mitä minulle ja elämääni kuuluu. En ole nähnyt häntä vuoteen enkä saa pyytämälläkään kylään käymään. Surullista.
Minun ainoa lapseni, aikuinen tytär, katkaisi yhteydet ja ilmoitti vihaavansa minua, kun lähdin. Nyt, kun aikaa on jo kulunut muutama kuukausi, hän jo sentään lähettää tekstiviestejä ja meilailee ja HARKITSEE haluaako tavata minut ja uuden asuinkumppanini. Meidän tapauksessa tytär on aina ollut "isänsä tyttö", mutta nyt alkaa vähitellen ymmärtää, että äitikin on sentään olemassa. Hän sanoo, että tilanne on vaan niin hämmentävä...
Sinä voisit ehkä saada lapsesi ymmärtämään, että on väärin riistää omalta lapselta mummi?
Monesti se joka on erossa tahdikas,on vahva ja mielestäni kunnioitettava kaiken myllerryksen kohdalla.Pelkään että kohdallasi on näin. Silloin voi olla toinen joka "käyttää tilannetta hyväksi". Kertoo vain oman näkökulmansa,ehkä saa osakseen ymmärrystä ja sääliä joka voi kohdistua taas toiseen puolisoon halveksuntana, katkeruutena tms. Pereheenjäsenet, ystävät jne. kokevat että heidän on tuettava "heikompaa". Aika tekee tehtävänsä ja ihmiset huomaavat ettei asiat ole niin suoraviivaisia. Jossain muistovärssyssä on sanat, jotka sopivat moniin elämäntilanteisiin: "Vain aika on se joka parantaa haavat, niin kauan kyyneleet vuotaa saavat"
En maininnut miten lapsesi suhtautuvat isäänsä?
Onko heillä joku painava syy jonka he ovat ymmärtäneet vasta nyt. Isätkin ovat olemassa ja
jos lapset ovat joutuneet jättämään hänet (syystä tai toisesta) voi viha ja katkeruus ilmetä vasta täysi-ikäisenä. Mikä on ollut isän rooli ja miten häntä on kohdeltu kun lapsesi ovat olleet lapsia.
Hei moona!
Olin itse noin 30-vuotias, kun vanhempani erosivat. Kuvio meni pitkälti niin, että äitini ei jaksanut katsella hyvää vauhtia alkoholisoituvaa isääni. Äitini on ns. vahva nainen ja isäni vähän semmoinen holhokki. Ja yhdessä vanhempani ruokkivat toistensa huonoja puolia; äidistä tuli marttyyri, joka hoiti kaiken syyllistäen isää ja isästä tuli viinan invalidisoima raasu. Lopulta tilanne ratkesi siten, että äidilläni oli suhde toiseen mieheen, jonka vuoksi äitini otti eron ja lopulta nai tämän miehen.
Kun vanhempieni ero pantiin vireille, olin vihainen äidilleni. Sisimmässäni kyllä ymmärsin, että äiti jätti viinaan menevän passivoituvan isäni, mutta se tapa oli minusta väärä. En hyväksynyt tuolloin enkä vieläkään avioliiton ulkopuolista suhdetta. Minusta olisi ollut parempi, jos äiti olisi vain eronnut ilman tuota suhdetta, mutta kaipa hän tarvitsi sen lähteäkseen.
Niin, miksi olin vihainen. Ensinnäkin tunsin itseni juurettomaksi. Tajusin, että sitä (sairastakin) perhettä ei enää ollut. Se oli otettu minulta pois. Toisekseen oli tämä avioliiton ulkopuolinen suhde, pelkäsin että isäni ei kestä sitä menetystä ja nöyryytystä. Kolmanneksi pelkäsin, että minkälainen riesa isästä nyt tuleekaan, että hän ripustautuu nyt minuun. Kaikki syyni olla vihainen äidilleni olivat siis melko itsekkäitä.
Tästä kaikesta on reilu kaksi vuotta ja aika on tehnyt tehtävänsä. Olen tajunnut, että tämä ero oli ainoa oikea ratkaisu. Äitini on onnellisesti naimisissa "hoitonsa" kanssa, isäni on ottanut itseään niskasta kiinni raitistunut ja reipastunut ja hänellä on myös uusi naisystävä. Ja minä olen saanut pitää elämäni, ei isä loppujen lopuksi ripustautunut minuun, vaikka alku oli kieltämättä hankalaa.
Tulipa pitkä stoori, mutta neuvoni on että anna pölyn laskeutua. Ajan kanssa tyttäresi näkee asiat selkeämmin. Johonkin pitää vain se pettymys purkaa, kun idyllit särkyvät.
Itse olen kohta samassa tilanteessa. eli olen eroamassa " hyvästä" miehestä eli ei juo ei käy vieraissa ja on kohtuullisen kiltti kissallekin MUTTA kun se saateri soikoon ei enää riitä minulle- meillä ei yksinkertaisesti ole mitään puhuttavaa - ei riidellä - mutta ei puhutakaan. voi mennä viikkokin, ilman sen ainuttakaan sanaa, olo on turhauttava, tyhjä välistä pistää vihaksi ja suuttuu, kun ajattelee minkä ajan kestää ennenkuin saa asiansa siihen malliin että voi tilata muuttoauton pihalle.
eli nämä käytännön kotkotukset - uusi asunto minulle, isäntä jää leikkimään marttyyria vanhaan kotiin - josta en minäkään haluaisi lähteä 30 vuoden jälkeen - mutta tiedän, että jos en lähde nyt, minun käy huonosti - en jaksa tätä enää.
en yksinkertaisesti jaksa.
miksi?
en osaa sanoa, en eritellä, tiedän vain etten halua olla naimisissa hänen kanssaan enää.
hän on minua aika paljon vanhempi, mutta ei se ikä tähän kuulu - samanlainen möllikkä hän on aina ollut.
jaa, miksi olen mennyt - ja pysynyt hänen kanssaan naimisissa yli 30 vuotta?
tottumus - lapset - yhteinen elämä - kun vanhempi nainen lähtee, harva sitä ymmärtää tai käy että lapset liittoutuvat äitiään vastaan - jos mies taas lähtee hän saa usein myötätuntoa kun " kesti näinkin kauan", eikö?
minä en vielä tiedä, mitä minun lapseni sanovat, en ole heille vielä kertonut- ehkä sisimmässäni pelkään että he eivät pidä siitä.
meneehän heiltäkin paljon, lapsuudenkoti.
vaikka konkreettisesti ei mene, en tule vaatimaan ositusta vaan annan miehen asua siinä niin kauan kun hän kotia tarvitsee - miksi olen jalomielinen, vai?
Ei se sitä ole, vaan jotain ihan muuta.
Tuntuuhan se pahalta ylipäätään erota 30v jälkeen, ja pistää sitten vielä kaiken matalaksi, en ehkä halua tehdä sitä hänelle, meillä on niin pitkä yhteinen menneisyys.
Mutta toisaalta tiedän ja asianajaja sanoi että teen tyhmästi, jokaisen pitää pitää puoliaan - omistamme yhdessä ok talon ja puolet on minun.
En osaa sen kummemmin tätä asiaa nyt ajatella, kaikki on niin pinnassa,
tuntuu, että puolet elämästäni jää vanhaan kotiin, tavarat ja roina eivät paljon loppupelissä ratkaise, mutta ovathan ne tunneperäisesti tärkeitä, minulle tulee pieni asunto enkä voi ottaa sinne mitä toivoisin.
Olen kohta 60 kymppinen, jos en nyt ota elämääni omaan hallintaani en sitten koskaan.
Kasvatukseni - lapsuuteni - nuoruuteni oli sitä että aina piti olla KILTTI TYTTÖ koskaan ei saanut ajatella itseään vaan aina mitä muut tahtoivat, aina piti nöyristellä, kakaroiden piti aina olla hiljaa jos ei muuta niin luunapin voimalla.
Kakarat kotonamme alistettiin, pilkattiin ja naureskeltiin jos vain oli jotain aihetta.
Nyt alan elää itselleni.
Helppoa se ei todella ole.
Mutta teen sen.
Sanokoot lapset sukulaiset mitä tahansa.
Rikoit perheen.
Sitä vihataan, joka sen tekee.
vai rikkoin hän perheen - vaikka se olisi ollut pelkkää silppua ja hän kärsi elämänsä jokaisena päivänä niin olisi vaan pitänyt jatkaa ja jatkaa ja minkähän tähden? etteivät pienet lapset saa traumoja vai tai että äijän passaaminen jatkuisi hamaan hautaa, vai? perheen rikkomisen voi kuule tehdä niin monella tapaa. minä toivotan moonalle paljon voimia ja jaksamista, sitä hän tarvitsee semminkin kun tuollaisia jeesustelijoita on joka nurkan takaa.
ihminen elää vain kerran, kuten tiedämme, menetettyä aikaa/mahdollisuuksia ei saa takaisin joten vihjeeksi kaikille huonossa liitossa kärsiville:
tarttukaa naiset kaksin käsin uuden elämän mahdollisuuteen - niin teen minäkin - 39 vuoden helvetin jälkeen - haiseva, likainen, ilkeä äijä jää kaivelemaan nenäänsä, jos lapset haluavat sääliä tai auttaa häntä - siitä vaan vaikka ottavat luokseen asumaan - veikkaan, että palauttavata viikossa - paska haisee.
Toivottavasti Sinulle ei käy samalla tavalla tulevaisuudessa.
Sun sanojen takaa taitaa löytyä aika tuttu ihminen minulle....
Näin on käynyt. Ei juuri erotilanteessa vaan vuosia myöhemmin. Vasta kun vuosia myöhemmin ymmärsin asioita ja kävin asiat perin juurin lävitse, ymmärsin mistä on ollut kyse. Se oli raastavaa aikaa. Myöntää omat virheet ja oma idioottimainen käytös. Joskaan se ei tuntunut idioottimaiselta aikoinaan, vaan oikeutetulta ja itsestään selvältä.
Olin erosta erittäin vihainen, jopa halveksivan katkera miehelleni. Koska mies halusi eron. Minusta. Eihän hän mikään unelmamies pitkän päälle ollutkaan. Vaan rasittava, tyhmä, itsekeskeinen, minua väheksyvä, ivallinen. Siis minun mielestäni. Ei hän kyllä tainnut olla. Oikeasti emme ymmärtäneet toisiamme. Väärin korkeintaan. Mutta en sitä silloin tajunnut. Olin marttyyri.
Erossa lapset jäivät minulle, tapasivat isää kuitenkin. Minun vastustuksesta huolimatta. Vastustin etenkin siinä vaiheessa kun mies löysi uuden naisystävän. Yritin saada lapset ymmärtämään miten kaksinaamainen sonta se mies oli. Ei-kelvollinen isäksi. Yksi lapsi tulikin tuekseni ja lopetti isän tapaamisen. Kaksi muuta eivät halunneet minun haukkuvan isää. En mielestäni haukkunut. Se oli valistusta.
Sitten toinen heistä lensi pesästä kauemmas ja yhteydenpitomme oli muutenkin niin niukkaa ettei isääkään juuri mainittu. Mutta tämä toinen muuttikin juuri siksi ettei jaksanut enää asennettani hänen isäänsä kohtaan. Tyttäreni mielestä isä oli hänelle tärkeä ihminen, eikä voinut ymmärtää miksi hän ei olisi saanut rakastaa isää vaikka äiti ei rakasta. Tyttäreni laittoi välit poikki kertakaikkiaan.
Kun nämä asiat myöhemmin selvitettiin, ymmärsin että ensimmäinen pesästä lentänyt oli lähtenyt samasta syystä mutta ei halunnut rikkoa välejään minuunkaan. Olen aiheuttanut suunnatonta vahinkoa nuorimmaiselle joka katkaisi välit isäänsä. Vaikka asioita on yritetty selvitellä tässä jo parikin vuotta, ei toinen tytär halua olla tekemisissä kanssani edelleenkään. Omien sanojensa mukaan ei pysty, vaikka olen virheeni myöntänyt.
En tiedä kuinka usein lapset alkavat omasta aloitteesta, vastoin vanhempien tahtoa ja neuvoja vastustaa toista vanhempaa. Meillä syy oli nähtävästi tuo, että lapsilta kiellettini heidän omat tunteensa vanhempiaan kohtaan. Minä tuputin omia tunteitani heille. Eikä asiat niin kuulu mennä. En usko että sinun kohdallasi on näin huono tilanne. Olen käynyt erinäisiä terapioita ja "terapioita" läpi hyväksyäkseni itseni. Nuo virheeni oivalsin ihan itse, mutta siitä noussut itseinho, syyllisyyden tunne ja masennus eivät lähteneet itsestään pois. Se vaati töitä. Usein olen ajatellut ettei se ole hyödyttänyt, koska asiat eivät ole palautuneet hyväksi senkään jälkeen. Toisaalta olen miettinyt kuinka huonosti asiat olisivat mikäli en olisi ymmärtänyt tilannetta.
Edelleenkään en tiedä miten saisin välit korjattua tyttäreen. Kyllä hän minulle puhuu, mutta on erittäin pidättyväinen. Välillä hän oli jo lähentymässä enemmän mutta ottikin takapakkia. Olen ollut lähellä alkaa syyttelemään isää eli ex miestäni uudelleen, sillä tytär on erittäin läheinen isänsä kanssa, ja isän uuden vaimon kanssa. Mutta pidän kieleni kurissa. Käyn ajoittain vielä todella syvissä kuopissa ja joskus nouden normaalille tasolle.
Tässä oli minun tarnani. Lapsillani voisi olle toisenlaisia tarinoita. Miehellä vielä poikkeavampia. Kun joku kertoo miten lapsen "saa ymmärtämään", olen mielenkiinnolla perehtymässä asiaan. Joten en osaa antaa mitään neuvoja valitettavasti. Muuta kuin avoimuus, ja puhuminen. Lasten ja exän kunnioittaminen. Lapsilla voi olla asioista täysin omia näkemyksiä. Niiden ei tarvitse olle mitenkään tekemisissä tosiaasioiden kanssa. Mutta mitä enemmän tosiasioita lapset tietävät, sen paremmin vältetään väärinkäsitykset.
...tilanne on vielä pahempi.Lapsilla kun on vaan se käsitys minusta,mitä isä on heille kertonut.Minulla ei ole ollut vaihtoehtoja kertoa mitään itsestäni ja tilaanteestani.
Puuttuu yhteys lapsiin kokonaan.