Ajattelinpa kirjoitella kun huomasin että vuosi on kulunut puolisoni muutosta.
Reilu vuosi sitten kerroin vaimolle haluavani eron, eli teknisesti ottaen minä olen jättäjä.
Ero oli ehkä vaikeampi vaimolleni joka oli toki aikaisemmin antanut ymmärtää ettei minun tapani elää ole se mitä jatkossa eletään, itse otin sen uhkailuna ja mainittakoon että alkoholi- tai muita ulkoisia ongelmia ei ollut vaan ehkä yhteinen suunta ja tulevaisuuden odtukset poikkesivat paljon, raha taisi olla minulle myös jonkinlainen kynnyskysymys, koin työni suhteellisen vaativaksi ja ajoittain henkisesti kuluttavaksi ja siitä syystä minun haluni oli säästää palkastani suurehko osa johonkin tulevaisuuteen niin että "uhraus" sitten myöhemmin konkretisoituisi.
Yhtä kaikki, avioero on läpi käyty ja käytännön asiat/arkirutiinit pyörivät paremmin kuin hyvin, se on ensiarvoisen tärkeää sillä lapsemme asuvat viikko/viikko periaatteella ja asioista pitää keskustella viikottain.
Nuorempi tyttö alle kouluikäinen kyllä silloin-tällöin sanoo olevan ikävä äitiä, sellaisena hetkenä tuntee piston sydämessä jaon suht vaikeaa keksiä lohduttavia sanoja.
Vanhempi kouluikäinen ei ikävästä puhu, tarkkailen sivusta häntäkin ja arvailen hänen tunteita.
Nyt kun erosta on vuosi kulunut niin olen tietysti ajatellut paljon elämää itsessään ja tullut siihen tulokseen että ero oli kumminkin välttämätön ja lopulta paras meille molemmille, olen huomannut myös että tulen hyvin toimeen itseni kanssa, sekin on tärkeää sillä en ole sellainen joka kerää ja haluaa paljon ihmisiä ympärille, yksinäisinä hetkinä minut saa tyytyväiseksi kun ajattelen omia lapsia ja sitä kuinka valtavan paljon heitä rakastan.
Ajattelen että jos asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen niin lapsethan ja heidän elämä pitää mennä minunkin tarpeet ohi, minähän olen tavallaan tehtäväni tässä yhteiskunnassa hoitanut ja ainoa mitä minulla on enään tehtävänä, on saattaa lapset aikuisuuteen, tietenkään se tehtävä ei minun henkilökohtaista elämää täysin pois-sulje.
Tunnepuoli ei vieläkään ole löytänyt sellaista tasaista olotilaa, uusi kaverikin on jo ollut jonkin aikaa, mutta vielä kyselee itseltä että mitä minä tunnen, haluan.
Sanotaan että eroprosessi vie kolme vuotta ja siltä se näyttää minunkin kohdalla,katselen välillä sivusta, välillä elän, välillä ihmettelen.
Eroa vakavasti suunnitteleville sanoisin että jos siihen päädytte niin ainakaan minulla ei sellaista fyysistä tuskaa (vrt. käännetään puukkoa mahassa)
kestänyt paria viikkoa kauempaa, sitten elämä alkoi voittaa, ehkä siihen auttaa se että itsetuntoni on suht kohdallaan.
Se uuden suhteen aloittaminen?... tuleekohan siitä koskaan mitään.
Reilu vuosi sitten kerroin vaimolle haluavani eron, eli teknisesti ottaen minä olen jättäjä.
Ero oli ehkä vaikeampi vaimolleni joka oli toki aikaisemmin antanut ymmärtää ettei minun tapani elää ole se mitä jatkossa eletään, itse otin sen uhkailuna ja mainittakoon että alkoholi- tai muita ulkoisia ongelmia ei ollut vaan ehkä yhteinen suunta ja tulevaisuuden odtukset poikkesivat paljon, raha taisi olla minulle myös jonkinlainen kynnyskysymys, koin työni suhteellisen vaativaksi ja ajoittain henkisesti kuluttavaksi ja siitä syystä minun haluni oli säästää palkastani suurehko osa johonkin tulevaisuuteen niin että "uhraus" sitten myöhemmin konkretisoituisi.
Yhtä kaikki, avioero on läpi käyty ja käytännön asiat/arkirutiinit pyörivät paremmin kuin hyvin, se on ensiarvoisen tärkeää sillä lapsemme asuvat viikko/viikko periaatteella ja asioista pitää keskustella viikottain.
Nuorempi tyttö alle kouluikäinen kyllä silloin-tällöin sanoo olevan ikävä äitiä, sellaisena hetkenä tuntee piston sydämessä jaon suht vaikeaa keksiä lohduttavia sanoja.
Vanhempi kouluikäinen ei ikävästä puhu, tarkkailen sivusta häntäkin ja arvailen hänen tunteita.
Nyt kun erosta on vuosi kulunut niin olen tietysti ajatellut paljon elämää itsessään ja tullut siihen tulokseen että ero oli kumminkin välttämätön ja lopulta paras meille molemmille, olen huomannut myös että tulen hyvin toimeen itseni kanssa, sekin on tärkeää sillä en ole sellainen joka kerää ja haluaa paljon ihmisiä ympärille, yksinäisinä hetkinä minut saa tyytyväiseksi kun ajattelen omia lapsia ja sitä kuinka valtavan paljon heitä rakastan.
Ajattelen että jos asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen niin lapsethan ja heidän elämä pitää mennä minunkin tarpeet ohi, minähän olen tavallaan tehtäväni tässä yhteiskunnassa hoitanut ja ainoa mitä minulla on enään tehtävänä, on saattaa lapset aikuisuuteen, tietenkään se tehtävä ei minun henkilökohtaista elämää täysin pois-sulje.
Tunnepuoli ei vieläkään ole löytänyt sellaista tasaista olotilaa, uusi kaverikin on jo ollut jonkin aikaa, mutta vielä kyselee itseltä että mitä minä tunnen, haluan.
Sanotaan että eroprosessi vie kolme vuotta ja siltä se näyttää minunkin kohdalla,katselen välillä sivusta, välillä elän, välillä ihmettelen.
Eroa vakavasti suunnitteleville sanoisin että jos siihen päädytte niin ainakaan minulla ei sellaista fyysistä tuskaa (vrt. käännetään puukkoa mahassa)
kestänyt paria viikkoa kauempaa, sitten elämä alkoi voittaa, ehkä siihen auttaa se että itsetuntoni on suht kohdallaan.
Se uuden suhteen aloittaminen?... tuleekohan siitä koskaan mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse olen eroamassa ja pahalta tuntuu. Minä haluan erota ja jatkaa elämää ilman miestäni. Kasassa on pysyttävä lapsen takia.
Jättäjä on se kauhea akka ja hirviö, joka rikkoo perheensä ja kaiken. Hänelle ei kelvannut ja riittänyt mikään. Mies yritti kaikkensa ja silti, tässä ollaan.
Kukaan ei voi mitata toisten ihmisten suhdetta tai avioliittoa. Uskon, että ihmiset menevät naimisiin ollakseen yhdessä ja kohdatakseen vaikeudet yhdessä. Aina niin ei vain käy. Toiset kasvavat ja muuttuvat ja toiset taas eivät.
En tiedä milloin voisin ajatella löytäväni miehen, jota uskallan rakastaa. Päivän vai kymmenen vuoden kuluttua? Kuka sen tietää. On vain tiedettävä kuka itse on. On vain elettävä itsensä kanssa sovussa ja arvostettava itseään. Se etten onnistunut tässä suhteessa on raskasta, mutta raskaampaa olisi luopua itsestä. Sitä en voi tehdä.
Erossa on jättäjä ja kärsijä. Kärsijä voi jäädä rooliinsa loputtomiin tai päästä eteenpäin nopeastikkin. Jättäjä voi kärsiä pitkään tai uskoa siihen mitä ja miksi päätöksen teki. Kumpaakin sattuu ja koskee. Kumpikin tarvitsee tukea ja ymmärrystä.
Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat seuranneet ja olleet mukana elämässäni. Onneksi voin itkeä heille ja onneksi he arvostavat minua. Onneksi voin itse arvostaa itseäni, kaikesta huolimatta.
Ei se itku auta kun ero tulee. Se pitää vaan kestää. Omatpahan olivat valintanne.
ympärillesi, sillä hiljaa hyvä tulee...Useat eronneet törmäävät liian pian uuteen suhteeseen ja entinen suhde jää ikäänkuin käsittelemättä...
Joillakin eron läpikäynti onnistuu lopullisesti vasta erokurssin avulla.
Moni on huomannut myös sen, että ei haluakaan enää liian kiinteää suhdetta - sellaista, että uuden kumppanin kanssa muutetaan saman katon alle. Jostain syystä e.m kaltaisia tunnen useita
ja kuulun itsekin heihin. Eron jälkeen olin reilut kaksi vuotta yksin ja en aktiivisesti edes hakenut ketään tai mitään. Nautin omasta vapaudesta.
Arvelin, etten kohtaa samanhenkistä kumppania - sellainen yllättäen tuli vastaan. Suhde on kestänyt reilut 6 vuotta ja emme ole koko aikana asuneet yhdessä, mutta olemme sitoutuneet toisiimme, rakkaus ja välittäminen on riittänyt.
En vaihda, eikä kumppanikaan tätä meille sopivaa parisuhdemallia. On omaa aikaakin ja yksityisyyttä, mitä molemmat välillä kaipaamme.
Luin viestisi ja ilahduin. olen eronnut n. 4v. sitten. Tunnelmat olivat suunnilleen samat, tosin vieläkin on syyllisyyden tunteita. Taidat olla selviytyjä.
Tuntuu vain hyvältä,kun joku rohkea ihminen uskaltaa kertoa tunteistaan tässä kylmässä maassa.
Minua ovat auttaneet ns. erokurssit, joita on tarjolla esim. seurakunnan kautta, mutta myös ihanat työkaverit ovat uskaltaneet puhumaan. On saanut helpotusta paljon. Muistin tämän kaiken kun luin textiäsi, kiitos vielä kerran. En halua unohtaa. terv. Pirjo