Mietiskelen tässä, että milloinkahan tietää päässeensä exästä oikeasti irti.
Erostamme on reilu vuosi, ja olen koko tämän ajan työstänyt eroa erittäin paljon sekä ystävien että ammattiauttajan kanssa. Suurimman osan aikaa on jo tosi hyvä olo ja elämä hymyilee, mutta sitten taas yks kaks yllättäin tulee valtava suru ja ikävä. Nämä kerta toisensa jälkeen aina vain tulevat surut ovat jotenkin niin rankkoja, kun silloin aina tuntuu, että ei tästä pääse koskaan eteenpäin.
Olen nyt pari kk tapaillut oikein kivaa miestä, jota voisi ajatella vakavamminkin, mutta tässäkin kohtaa mietityttää tuo, että jos en ole (ilmeisesti) päässyt vielä exästänikään niin voiko silloin mistään uudestakaan tulla mitään? Että onko tämä vain sen toisen ihmisen ajan haaskausta...
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia näistä asioista.
Aurinkoista kesän odotusta kaikille :)
Erostamme on reilu vuosi, ja olen koko tämän ajan työstänyt eroa erittäin paljon sekä ystävien että ammattiauttajan kanssa. Suurimman osan aikaa on jo tosi hyvä olo ja elämä hymyilee, mutta sitten taas yks kaks yllättäin tulee valtava suru ja ikävä. Nämä kerta toisensa jälkeen aina vain tulevat surut ovat jotenkin niin rankkoja, kun silloin aina tuntuu, että ei tästä pääse koskaan eteenpäin.
Olen nyt pari kk tapaillut oikein kivaa miestä, jota voisi ajatella vakavamminkin, mutta tässäkin kohtaa mietityttää tuo, että jos en ole (ilmeisesti) päässyt vielä exästänikään niin voiko silloin mistään uudestakaan tulla mitään? Että onko tämä vain sen toisen ihmisen ajan haaskausta...
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia näistä asioista.
Aurinkoista kesän odotusta kaikille :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
ja vieläkin pännii ja on ikävä.
Tosin tuohon voi vaikuttaa se, että lasten yhteishuoltajuuden vuoksi näemme toisiamme viikkoittain. Rankkaa on..
Enää ei hetkauta mikään, mitä ex tekee.
Tunteet laantuneet. Ei vihaa enää.
Meni tasan kasi kuukautta kun uusi mies oli jo kainalossa.Mutta se olikin hänen kolmas liitto.Harjoitus tekee mestarin.
Päätimme erosta runsas vuosi sitten. Syksyllä tuli uusi mies. Täytyy kyllä tunnustaa, että pohjimmiltaan kyse on laastari suhteesta. Kaipaan vanhaa ja hän tuntuu siltä oikealta. Olin vuosia petetty ja jotenkin tuli mitta täyteen ja pakottauduin uuteen suhteeseen. Väärin on itseä ja toista kohtaan. Ensimmäistä kaipaan, kuluneita vajaata kahtakymmentä vuotta ja lasten isää. Välillä tasapainoinen olo ja kaikki ok, välillä kaikki ihan sekaisin. Menee varmaan vielä vuosia tasapainoon.
exää täysin unohtaa, onhan hän ollut osa elämääsi kappaleen matkaa.Yhteiset muistot tuovat tunteet pintaan kyllä vielä vuoden ja kahdenkin päästä tasapainoiselle tuntevalle osapuolelle, joten ei huolta siitä.Minulla meni noin 4 vuotta ja risat, kun palaset loksahti paikoilleen.(huom meillä 2 lasta ja näen exää usein)
Irti ajallisesti exästä on päässyt, kun hyväksyy hänet osana omaa menneisyyttä ja voi myöhemminkin jutella hänelle asioista, niinkuin muidenkin tuttujen kanssa. Voit toivottaa vilpittömästi hänelle onnea ja menestystä tapaamisenne jälkeen.Kun huomaa,että molempien täytyy saada elää omaa elämäänsä haluamallaan tavalla. Kun opit nauttimaan tästä päivästä ja itsestäsi menneisiin puuttumatta.Kun sinun rikkinäiset palat on koottu,juttu on selvä ja valmis hyppäämään uuteen tuntemattomaan...
Asiantuntijat arvelevat avioeroprosessin kestävän 3-5 vuotta, kun kriisi käydään hyvässä järjestyksessä, ja etenkin jos suhteessa on lapsia.
Puolitoista vuotta olen painiskellut eroa. Melkein joka päivä entinen on mielessä. Vaikka vaikeaa oli liitossakin ei tämä ole yhtään sen mukavampaa. Mies halusi aloittaa uuden elämän ja aloitti suhteen ennenkuin ehti eroamaan. Nyt kuitenkin jo kaipailee entistä ja on mustasukkainen minun kavereista. Hän ei ole työstänyt vielä yhtään eroa ja vissiinpä se uusi rakkaus alkaa arkipäiväistyä.
kokemukseni on juuri samainen, mutta lähtijänä oli 25 vuotta samoja elämänpolkuja kulkenut vaimo.
Haluaa hoitaa asiansa ainoastaan lasten kautta, hoitakoon eroprosessiaan niin, oli uusi lohduttaja testannut jo silloisen parivuoteemme, ennen kuin hain loput kamani pois....
Että osaa ne naaraatkin olla petoja...
Ihanan naisen kanssa kimppaan ja yhteiseen kotiin. Kumppanuutemme alkoi Rakkaani jättäessä silloisen poikaystävänsä vuokseni. Yhdessä asumisen arki on saanut välimme myrskyisäksi. Ja nyt Kulta ilmoitti ettei tunne enää kiintymystä minua kohtaan. Sinkkuna on kuulemma ikävää, joten on kuulemma palaamassa yhteen exänsä kanssa.
Eromme ymmärrän hyvin mutta paluu exän kanssa yhteen saa minut tuntemaan oloni hyvin hyvin surulliseksi, aivan kuin minua olisi huijattu rakkaudessa.
Tätä en toivoisi kenellekään.
Yritän ottaa neuvosta vaariin ja välttää romanssia päästäkseni tästä yli.. itkenköhän vielä vuosien päästä naiseni perään :/
puoli vuotta erosta, siis varsin vähän...mene ja tiedä.
Kävin silloin totaalisen "pohjalla", itkin, kaipasin, valvoin, kävin asioita läpi yksin ja puhumalla. Paino tippui lähes kymmenen kiloa, humps vaan.
Tieto exän uudesta rakkaasta tuli kuin "salama kirkkaalta taivaalta". Ovat asuneet siitä asti yhdessä. Siis paljon on saanut kärsiä ja kitua, suoraan sanoen.
Jossain vaiheessa sitä alkoi elämä kirkastua ja hymyä löytyä. Katselin exää "uusin" silmin, olinko todella rakastanut häntä...
Tunsin voivani hyvin, en enää kaivannut häntä, ei tuntunut miltään kun tavattiin, käsittämätöntä..
Nyt tasapainoinen olo, muistelen hyviäkin hetkiä ja puolia hänessä, arvostan niitä.
Ei mitään kaipuuta entiseen elämään, en voisi kuvitella enää elämää hänen rinnallaan. Olihan minulla ollutkin paha olla jo vuosi ennen eroa, josta hänelle kerroinkin, vaan asiat eivät muuttuneet. Päinvastoin, pahenivat.
Ehkä tämä exän uusi rakkaus oli se lopullinen "niitti", mutta julma tapa kuitenkin.
Sitä on jotenkin hyväksynyt nykyisen elämäntilanteen, oppinut elämään itselleen.
Ehkä tämä on sitä, että alan olla irtaantumassa exästäni, ja jatkan elämänkulkuani yksin, itsenäisenä...